Mitä en enää ikinä tule tekemään

On aika lähteä tästä maailmasta, jossa sydän joko murtuu tai sitten muuttuu lyijyksi. Olen ollut molempia, joten minun työni on elämälle tehty, joten miksi odottaa enää?

Sellainen on elämä, sellainen oli elämä.

Niinpä. Sellaista on elämä.
Koostuu niin monesta väristä, niin tummista kuin kirkkaistakin. Mitäpä se olis jos se olis pelkkää vehnäpullan mutustelua! Kyllä välillä joutuu tarttuun siihen pettuleipään, ikävä kyllä.
Mutta veikkaampa että edelleen istut siellä ja käyt lukemassa tätä. Et halua kuolla. Jos oikeasti haluaisit ja olisit todella päättänyt itsesi tappaa et olisi tänne kirjoittanut.
Tiedän. Läheltä on ihminen lähtenyt ja sen ratkaisun tehnyt, tiedän ettei ihminen joka oikeasti ja vakavasti on päättänyt itsemurhan tehdä, kirjoittele tuon kaltaisia romantisoivia viestejä.
Kovia sanoja ehkä, mutta nosta katseesi sieltä navastasi, lakkaa säälimästä itseäsi ja tee jotain elämäsi eteen! Olet ainoa joka voi sen tehdä, apua siihen saat ja tukea kun haet!

vai niin

"Onko Sinulla ketään, joka toimisi vastaavasti. Ymmärtääkö hän varmasti, miten vakasti itsemurhaa suunnittelet. Kerro hänelle ja pyydä apua, konkereettista apua."

Ei oikeastaan läheiseni eivät kai oikein ymmärrä vuosia jatkunutta tuskaani. On eri asia sanoa ymmärtävänsä kuin ymmärtävänsä oikeasti. En tosin syytä heitä, koska en itsekkään ymmärtänyt mitä todellinen henkinen tuska on ennen kuin vasta ihan viimeisinä vuosina. En siitäkään huolimatta, että jollakin tavalla tuskainen olen ollut aina. Toisaalta hyvä kai niin, koska jos he oikeasti tietäisivät mitä tuska on he eivät välttämättä olisi elossa enää.

Minulla oli joskus ystävä, joka teki itsemurhan. Ihmettelin aina miksi hän vaikutti niin haavoittuneelta ja tuskaiselta kun tavattiin. Vasta ihan viimeisinä vuosina olen alkanut ymmärtää miltä hänestä on tuntunut viimeisinä päivinään ennen päätöstä hypätä junan alle.

Olen aina ollut vähän sellainen, että ulospäin vaikutan hirveän reippaalta vaikka sisällä tuntisin oloni kuinka hirveäksi tahansa. Edes lääkärit eivät aina ota minua vakavasti.

"Mikä siis auttaisi = irti repäisy jollakin muulla tavoin kuin itsemurha. Ole itsellesi armollinen, älä vaadi liikaa ja älä ainakaan toteuta muitten pinnallisia vaatimuksia. Mistä nautit, pienestä tai suuresta asiasta - tee sitä (kaikki paitsi rikokset on sallittuja). Yritä rakastaa itseäsi ja kysy itseltäsi, mikä auttaisi. "

Ihan hyvä näkökanta.

Kuten varmaan aikaisemmista kirjoituksista näkee en ole tähän maailmaan syntynyt kultalusikka suussa vaan pienempää ja suurempaa ongelmaa on ollut koko matka täällä täynnä. Olen oikeastaan sillä selvinnyt tännekin asti, että en välitä mitä muut minusta ajattelevat. Joskus nuorempana luulin, että elämässä pärjää parhaiten sillä, että on valmis kokemaan mahdollisimman paljon tuskaa. Mitä enemmän tuskaa kokee sitä pitemmälle pääsee asiassa kuin asiassa. Ihan hyvin tämä toimi kunnes en enää kestänyt sitä.

"Voitko kirjoittaa? auttaa toisia ihmisiä? muutta toiselle paikkakunnalle? toiseen maahan? Osaatko olla seurana yksinäiselle? Auttamalla muita jätät sen parhaan merkin tähän elämään. "

Ketäpä täällä oikein voi auttaa kun ei itsekään ole ihan kunnossa? Pelkään, että minusta olisi pitemmän päälle vain enemmän harmia kuin hyötyä kenellekään.

"Mikä on paras puolesi, missä olet hyvä - voitko jakaa sitä muille?"

Tämä onkin mielenkiintoinen asia. Ainoa asia missä olen aina ollut hyvä on se, että tiedän miksi asiat ovat rikki. Tämä onkin osa ongelmaani koko elämäni on täynnä jatkuvaa pohdintaa ja haaveiluja. Olen ikuinen haaveilija.

En ole ikinä ollut hyvä missään mikä vaatii täsmällisyyttä tai säännöllisyyttä tai tarkkuutta tai hyvää koordinaatiokykyä. Tämä rajaa nykymaailmassa, jossa kaikki toimii sekunnin tarkuudella minut ulos useimmista asioista. En ole ikinä osannut edes hahmottaa ajan kulumista ihan samalla tavalla kuin muut.

Olen aina ollut myös aika kömpelö. Tiedän, että yksi syy miksi minusta on tullut sellainen kuin olen on se, että olen lapsena joutunut liian monta kertaa tuomituksi kömpelyyteni ja epätäsmällisyyteni takia. Minulle ei oikeastaan jätetty muuta mahdollisuutta kuin paeta haavemaailmaani, koska en maailmalle ja muille ihmisille koskaan kelvannut sellaisena kuin olin.

Kuten arvata saattaa minulla on hyvin vilkasmielikuvitus pääni sisällä on kokonainen toinen maailma, joka on aina ollut pakopaikkani normaalielämän kauheuksia vastaan. Sellainen olen ollut lapsesta saakka, enkä ole muuttunut vaikka monet ovat minua vuosien varrella yrittäneet muuttaa. Minua on yritetty muuttaa palkitsemalla, kiusaamalla, painostamalla ja uhkailemalla kaikin mahdollisin keinoin.

Voin istua tuntikausia paikallani vain pohdiskellen jotain asiaa tai eläytyen pääni sisällä olevaan mielikuvitusmaailmaan. Ulkopuoliset yleensä luulevat, että laiskottelen vaikka todellisuudessa mietin kokoajan jotain asiaa tai haaveilen jostakin toisesta maailmasta, jonka olen kehitellyt pääni sisälle ja jonka yksityiskohtia rakenteleen yksi kerrallaan paremmaksi.

Yksi syy miksi haluan kuolla on juurikin tieto siitä, että en ikinä tule muuttumaan sukulaisteni tai tuttavieni tai yleensäkään maailman odotusten mukaiseksi. Kukaan ei arvosta minua sellaisena kuin olen puolikkaan puu penninkään vertaa. Joku pinnallinen menestyjä vetää arvostuksessa minun kaltaisten yli kovaa ja korkealta niin paljon, että elämässä ei vain ole mitään mieltä.

Minä arvostan sinua juuri tuollaisena kuin olet. Toki olen vain ääni/kirjoitus netin keskustelupalstalla, mutta kuitenkin..

Sinulla ei ole elämässä helppoa. Ei ole monella muullakaan. Monet meistä miettivät, mitä tarkoitus elämällä tai minun olemassa olollani on, vai onko mitään merkitystä enää? Ajatuksia, mietteitä syksyn tummassa illassa, yöt asioita miettien, päivät murheissa kulkien.

Vanhin poikani kuoli helmikuussa 20v ikäisenä bakteerin aiheuttamaan verenmyrkytykseen ja aivokalvon tulehdukseen. Vaihtaisin sekunnin murto-osassa paikkaa hänen kanssaan. Tuskani ja ahdistukseni on suuri, ikäväni häntä kohtaan on jokapäiväistä. Mietin häntä joka päivä, joka ikinen hetki, mitä elän. Ja ikävöin.

Toivon siis, että löytäisit itsellesi paikan, olotilan, jossa sinun on hyvä olla. Älä piittaa siitä, mitä muut sinusta ajattelevat. Pääasia on se, miltä sinusta itsestäsi tuntuu. Yritä löytää itsestäsi sisäistä voimaa, jolla jaksaisit eteenpäin. Toivon, että jaksat elää tätä elämän mutkaista ja kivikkoista tietä.

Lämmöllä sinua ajatellen

Minä maksan laskuni niin kuin ennenkin.
Huristelen autolla minne mielin.
Siivoaminen nyt on vähän pakkopullaa mutta kai sitäkin on joskus tehtävä.
Pyykkääminen on OK (on sen verta hyvät pelit ja vehkeet ettei tartte ressata).
Viikon pyttäri (5 päivän tähteet) on oikeastaan aika hyvää...
... ja sit olunen päälle ja filmi pyörimään - tämä on elämää!
Ja kunnon unet päälle.

Jatkuispa ainiaan...

Ehkä se on tuskallisen totta, että kukaan ei ymmärrä sitä tuskaa, mitä sisällään kantaa. Se satuttaa. Niin kauhean moni ei sellaista eläissään koe. Tai jos kokevat, niin monelle tuska on vain hetkellistä eivätkä he pysty käsittämään miltä tuntuu, kun se ei haihdu. Toisaalta joidenkin tunne-elämä on niin pinnallista, että ei se tuska edes tunnu kovin suurelta.

Se on totta, että harva ymmärtää. Ja tuskinpa kukaan täysin ymmärtää juuri niitä tunteita, joita sinä käyt läpi. Ainoa, mitä voi sanoa, että tietää sen harmaan tunteen sisällä. Sen kun jatkuvasti sataa ja sielussa on koleaa. Vettä valuu alaspäin loppumatta.

Mulla on elämän puitteet hyvässä kunnossa. Tiedän, että oloni on helpompi, koska ei tarvitse murehtia taloudellisista asioista ja on paljon tekemistä. Mutta kerron vaan, että se ei poista harmaata sadetta sisältä. Se pysyy. Minusta tuntuu usein yksinäni siltä, että elämä kulkisi hidastettuna harmaata sateista päivää. Kun sulkee silmät, näkee pelkkää hidasta sadetta.

Ei haaveilu ole paha asia. Oikeastaanhan se olisi erittäin hyvä asia, jos jaksaisit jatkaa elämää. Sen avulla jaksaa elämässä eikä muutu liian harmaaksi ihmiseksi. Se on taito, jonka monet hävittää. Haaveilu on sinun oma tapasi jaksaa elämistä. Usein sanotaan, että ilman haaveilua ei saavuta mitään, koska ei oikeasti ole mitään mitä haluaa. Luulen, että monet olisivat kateellisia sinulle siitä, että sinulla on haaveita. Nykymaailmassa sellaiset asiat voi jopa täysin kadottaa. Yrittäisit itsekin arvostaa sitä, että osaat haaveilla. Ei sitä kukaan järkevä ihminen laiskotteluna pidä. Haaveilulla korjataan omaa oloa paremmaksi. Se on tärkeää.

Kömpelyys on hassu asia. Se on jotain, mikä aikuisilla säilyy enemmän sisällä kuin ulkopuolella. Minäkin olin lapsena todella kömpelö. Hyvä, että opin edes pyörällä ajamaan. Tuntui, että fyysinen kömpelyys vaikutti kaikkeen ja tuntui ihan jokaisessa asiassa kömpelöltä. Nyt aikuisena monet ovat sanoneet vastakkaisia asioita. Kukaan ei ole sanonut kömpelöksi. Kannan itseni kuulemma pidättyvän arvokkaasti. Johtuu varmaan siitä, että välttelen kaikkia sirkustemppuja, joissa se tulisi esiin. Sisäinen tunne ei ole muuttunut. Koen itseni samalla tavalla kuin lapsena.
Ei nuo tuollaiset tuntemukset itsestään maailmaamullistavia ole. En minä ainakaan ketään kömpelyyden vuoksi huonompana pitäisi. Ehkä sellaisiin ihmisiin suhtautuu suuremmalla lämmöllä juuri siksi.

En ymmärrä minkä sussa pitäisi muuttua ja mikset muka kelpaa? Oletko miettinyt, että vika voi olla muissa ihmisissä eikä sinussa? Et ainakaan vielä ole kertonut mitään minkä vuoksi sinua pitäisi lakata arvostamasta ihmisenä. Jos tuntuu, että et sovi siihen muottiin, millainen pitäisi olla, että selviää nykymaailmassa, niin laske hyvä ihminen irti siitä paineen tunteesta. Ole sopimatta. Jätä siivoaminen ja pyykin pesu heti jos siltä tuntuu. Kuka on päättänyt, että ne on maailman tärkeimpiä asioita tai että ne menisi haaveilun ja henkisen hyvinvoinnin edelle. Jos ne masentaa, niin jätä tekemättä. Et sinä siihen kuole, että jätät tuollaiset asiat määrittelemättömäksi ajaksi elämästäsi. Tee päivistäsi kivoja, äläkä murehdi maksamattomia laskuja. Nekään ei sua tapa toisin kuin huono olo voi tehdä. Ehkä kerkiät virkistyä karhulaskuun mennessä ja kaikki on ihan hyvin. Äläkä syö tähteitä, kun ne ei kuitenkaan maita. Jopa vanhainkodissa saa uuden lämpimän aterian joka päivä, niin miksi sinunkaan pitäisi tyytyä muuhun. Syöminen on sentään nautinto parhaimmassa tapauksessa masentuneenakin.

Riko vähän noita rajoja, joiden mukainen ihminen et koe olevasi luonnostaan. Varaa etukäteen koko päivä haaveilulle äläkä anna minkään estää. Heitä likaiset sukat vaikka kattotuulettimeen pyörimään. Yritä löytää itsestäsi vähän kapinahenkeä sellaisia ihmisiä vastaan, jollainen sinun pitäisi mielestäsi/muiden mielestä olla. Olet nimittäin paras sellaisena kuin olet. Mä mietin joskus itsemurha-aikeiden kourissa, että ainakin voin pari vuotta yrittää vielä elää juuri niin kuin haluan. Sen jälkeen olen ollut pidättelemättömästi oma itseni. Omana itsenä oleminen vapauttaa ja ennenpitkään sitä löytää ne ihmiset elämäänsä, jotka oikeasti arvostaa. Jos yrittää olla joku muu, niin kerää niitä ihmisiä lähelle, jotka toivookin sun olevan se joku muu.

Mutta muista pyytää tukea ja apua ennen kuin teet mitään lopullista. Koska voi olla niin, että joku/jotkut välittää susta enemmän kuin sä pystyt ymmärtämään ja tekisi mitä vain sun auttamiseksi. Jos onkin käynnyt niin, että olet unohtanut välittää itsestäsi.

Itsestäni ei välitä kukaan, olen yrittänyt puhua vaikka kelle ongelmistani, osa vaan sanoo että elä mies, kyllä se siitä, mitä ne muut tietää, mitä kärsin, ei mitään. Tyhjää puhetta, elämä oli tässä.

Itsellä vaihtoehtona on enää rekankeula, kallioleikkaus tai lyijyllä täytetty kupari "pilleri" naamariin.

kiitos sanoistani, luin tekstisi pariinkin otteeseen. Ne merkitsivät enemmän kuin arvata saattaisi. En ole ketjun aloittaja, mutta toivon suuresti, että hänkin lukee ajatuksesi - ja ajatuksella.

Aloittajalle vielä:

"Yksi syy miksi haluan kuolla on juurikin tieto siitä, että en ikinä tule muuttumaan sukulaisteni tai tuttavieni tai yleensäkään maailman odotusten mukaiseksi. Kukaan ei arvosta minua sellaisena kuin olen puolikkaan puu penninkään vertaa. "

Itse omaan aivan samat tuntemukset, olen pyörinyt niiden parissa yli vuosikymmenen, koska suorituskeskeisyys ja toisten odotukset uuvuttivat minua jo ala-asteella puhumattakaan sen jälkeisistä ajoista. Olen tuntenut paineen tulevan aina ulkopuolelta eikä minusta itsestäni. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että isäni oli pahin kaikista. Luonteeltaan vahvasti narsistisena hän eli kokonaan minun ja muiden läheistensä "ansioilla", eikä sietänyt ihmistä meissä. Hän näki vain, mitä voisimme hänelle saavuttaa, joko konkreettisesti tekemällä hänelle palveluksia, tai toimimalla statussymboleina ja hänen oman, elämättömän elämänsä kuvankiillottajina. Nykyisin emme ole isäni kanssa yhteyksissä, koska hän (onnekseni!) pisti itse välit poikki. En aio olla se, joka yrittää lämmittää yhteyden uudelleen. Nyt hänellä on minustakin olemassa se paras puoli, kun ihmisille voi sanoa, että hänen tyttärensä opiskelee yliopistossa ja "menestyy" elämässään - mutta tätä tytärtä ei tarvitse koskaan tavata, jutella hänen kanssaan tai elää hänen rinnallaan, yms. ikäviä velvollisuuksia. Voin kertoa, ettei tämänkaltainen "arvostus" liiemmin kohota elämänlaatuani. Lievemmin, mutta saman kaavan mukaan monet ihmiset toimivat.

Mikäköhän tämän tarinan opetus on? Ehkä se, että niihin, jotka odottavat sinun olevan tietynlainen kelvataksesi, ei kannata tuhlata lyhyttä elämäänsä. He eivät halua tai uskalla kohdata sinua ihmisenä, vaan haluavat esimerkiksi pönkittää omaa egoaan tai vaihtoehtoisesti syyllistävät sinua, koska ovat kateellisia "kun tässä elämässä ei vaan voi tehdä niin kuin itse haluaa". Paheksuminen on aina helppoa, ja "laiskottelun" paheksuminen on syvällä yhteiskunnankin normistossa.

Millä tavalla se toisten arvostus lämmittää, jos ei itse tule toimeen itsensä kanssa, vaan haluaa lähinnä kuolla? Sitä paitsi, luettelemasi piirteet ovat monista täälläkin hyvin arvostettavia, kuten vilkas mielikuvitus, jota monella ei ole. Voisit vaikkapa olla aivan loistava taitelija tai kirjailija niin halutessasi. Kun opit itse arvostamaan omia hyviä piirteitäsi, et välitä enää muiden arvostuksista tai arvostamatta jättämisistä.

Vielä lopuksi, liitän tähän erään (ainakin minulle) tuntemattoman ajattelijan lausunnon, joka kipuaa usein omaan mieleeni synkkinä hetkinä lohduttamaan. "Sinä hetkenä, kun ymmärrät muiden reaktioiden johtuvan heistä itsestään, mikään ei enää satuta tai loukkaa sinua." Hyvää jatkoa sinulle, voima löytyy itsestäsi!