onko?

Onhan sitä. Joka päivä kuolee ja syntyy miljoonia ihmisiä ja eliöitä ja elämä vaan jatkuu, maailma pyörii ja kiertää radallaan.

Ajattele, eihän iinä olis mitään järkeä, että tänne synnytään, ja ihminen lakkaisi kokonaan olemasta.Ihminen on henkiolento ruumiissa, ruumis maatuu, mutta henki jää.On ihmisiä, jotka ovat käyneet rajan tuolla puolen esim elvytystilanteissa.Jotkut ovat kertoneet kirkkaasta valosta, toiset taas ahdistuksesta jossain pimeässä.Uskovat usein kokevat jotain tällaista kuolleessaan.Esim katse on kirkastunut, aivankuin näkisi jotain kuolinhetkellä.
En näkisi elämälläni mitään tarkoitusta, ja mieltä, jos kaikki päättyisi tähän elämään.

Tuskin on, mutta parhaiten sen tietää sitten kun kuolee. Oliko elämää ennen syntymääsi?

tämä elämä on siitä ihanaa että voit päättää sen asian aivan itse

Lue Betty J. Eadien kirja Valon syleilyssä.

Oletko nähnyt vainajaa? Nähnyt konkreettisesti sen, miten jäljellä on vain tyhjä kuori, sielu/henki on jo muualla.

Uskon sielunvaellukseen. Mutta en tyrkytä uskoani sinulle. En kuitenkaan ole ainoa, meitä on miljardeja.

Ehdottamasti on. Ja voin kertao myös miksi olen tätä mieltä. Veljeni kuoli 04.12.2003 noin klo10.
En ollut tekemisissä hänen kanssaan 30:neen vuoteen,koska veljeni oli rappioalkoholisti ja eli kaukana meistä muista sisaruksista.
Kyseisenä päivänä tehdessäni kotona pikku askareita tuli ihmeellinen tunne ja ikään kuin pakotti minut menemään poikani haudalle,joka on lähistöllä.Minulle ei yksinkertaisesti annettu minkäänlaista mahdollisuutta muuhun.Oli vaan pakko lähteä.Joten menin poikani haudalle ja sanoin, että siinähän istutte kahdestaan. Enkä mitenkään voinut yhdistää kehenkään,kuka tuo toinen voisi olla.Tultuani kotiin puhelin soi ja veljeni poika ilmoitti minulle, että veljeni oli kuollut silloin aamupäivällä ja silloin tiesin kuka se toinen oli siellä haudalla. Joten voin vakuuttaa sinulle, että vain meidän ruumiimme kuolee me muutamme vain olomuotoa!

Minulla on kokemus josta en ole kenelekään koskaan kertonut, hulluksi leimattaisiin. Täällä voin sen kertoa kun ei tunneta toisiamme.
Olin menossa leikkaukseen, matkalla sairaalaan mulle tuli kumma tunne että pitäisi pysäyttää auto. Tein niin, ja kun olin seisauttanut autoni tien poskeen
näin kun viereeni tuli "joku". Sanotaan nyt että se oli enkeli, vaikken tiedä oliko. Joka tapauksessa
tämä hahmo katsoi minua suoraan silmiin, eikä sanonut sanaakaan. En pelännyt yhtään, vaikka normaalisti pelkään pimeää ja jänniä elokuvia ja vaikka mitä.
Yritin jopa hymyillä mutta vastakaikua en saanut.
Sitten hän vaan hiljaa häipyi, läpi oven. Näin hänet vielä tien reunassa hetken aikaa, ja hän katsoi minua hyvin totisena, oikeastaan aika vihaisen näköinen oli.
Lähdin taas ajamaan sairaalaan, ja minut otettiin sisään. Otettiin kokeet taas kertaalleen ja seuraavana päivänä olinkin sitten leikkauspöydällä.
Kun minua herätettiin nukutuksesta, kuulin kuinka
lääkäri ja hoitaja puhuivat että käsittämätön juttu. Kun olin jo niin tajuissani minulle selitettiin että syöpä joka vielä eilen oli näkynyt kokeissa ja kuvissa oli kadonnut. Lääkäri tuli myöhemmin juttelemaan asiasta ja sanoi että ei ollut pitkän uransa aikana kokenut mitään vastaavaa. Oli ihmeissään, mutta sanoi sitten että otetaan vielä huomenna uusia kokeita, ihan vaan mielenkiinnon vuoksi. Enää ei ollut missään kokeissa mitään poikkeavaa.
Nyt kun tapauksesta on pian vuosi, ja katselimme vanhoja valokuvia, näin "hänet". Minun äitini sisko joka oli kuollut parikymmpisenä, paljon ennen minun syntymää, oli ihan varmasti se joka autooni tuli. Olin iloinen löydöstäni, mutta kenellekään tätä en ole kertonut. Usein kuitenkin katselen tätini kuvaa.
Enää en myöskään kuolemaa pelkää, tiedän että elämä ei lopu kuolemiseen.