Eläke- ja toimeentulokeskustelut venyvät joskus.
Palaveri oli pitkä, ja kahviton. Siihen meni koko ilta. Sosiaalivirkailija ei jättänyt vaatettakaan kääntämättä. Omiaan hän ei riisunut, vaikka olikin nainen. Kutsun häntä Miinaksi. Menin siis Miinaan mutta en sillä lailla.
Miina oli hillittömän kiinnostunut kuinka olin elänyt jo vuodesta 1965 ilman yhteiskunnan tukia. Hän oli varma, että olin tehnyt töitä, vähintään pimeitä töitä. Kiistin asian jyrkästi. Sanoin, etten missään nimessä voinut vaipua niin alas, että olisin antanut työllisyyden pilata CV korttini. Riitti jo yksikin tahra, ojankaivaja.
Kaikki työ mitä olen tehnyt elämäni aikana, on liittynyt vapaaehtoisuuteen sekä siihen, että jokaisesta vapaaehtoisesta suorituksesta on tullut riittävä korvaus. Missään nimessä on olisi sortunut harmaan sektorin alueelle. Tämn kerroin Miinalle ja sen, että olin myös kunniajäsen eräässä järjestössä joka sen vuoksi suoritti minulle pieniä sosiaalisia avustuksia, rahaa ja ruokakasseja. Kaikkea ei tarvinnut löytää bio puolelta.
Tapaamisen vuoksi minulla sytytti entistä enemmän. Sain kuulla, että olin pelännyt turhaan tv-lupatarkastajaa. Kansa oli siirtynyt johonkin digikauteen jo ajat sitten. Se, että katselin VHS nauhoja VHS nauhurilla musta-valko televisiosta, ei tarvinnut tv-lupaa. Kerroinkin Miinalle, että minulla on kaikki uutislähetykset 1982 – 2007. Sillä elokuussa 2007 televisioni alkoi näyttää lumisadetta. Siitä lähtien katsoin uutiset VHS nauhoilta. Suosikkejani ovat olleet Arvi Lind, Leena Kaskela, muutama muu ja vihon viimeisenä Urpo Martikainen. Hänestä ei ole kuin kaksi nauhoitusta.
Tuossakin vaiheessa Miina hiplasi muoviläpyskää jossa luki hätäpäivystysnumerot mutta hän jätti soittamatta. Ehkä hän ymmärsi, että olin omavarainen ja hyvintoimeentuleva eläkeläinen ilman eläkettä. Sellaisia helmiä on harvassa. Miina halusi kuitenkin pakkonaittaa minut sosiaalisen järjestelmän piiriin, sillä ilman virallista rahaa ihminen ei ole...no...sosiaalisesti suuntautunut.
Miina halusi tietää tarkemmin myös järjestöstä jonka kunniajäsen olin. En voinut sitä paljastaa hänelle, sillä suomessa on kuitenkin vaitiolovelvollisuus ja intimiteettisuoja. Mutta kerroin, että halusin aloittaa kuntoilun noin viisi vuotta sitten ja menin lähiön erään kerrostalon alakerrassa sijaitsevalle kuntosalille. Siellä oli kuitenkin uudet vetäjät ja touhu muutenkin ei-niin-avointa. Silti ja selvästikin kuntoilua harrastavaa porukkaa. Kerroin aikeeni ja sain molempiin käsiini viiden kilon painot. Lysähdin oven suussa olleelle punaiselle matolle. He nostivat minut ylös ja kantoivat kuntopyörän päälle. Siitä alkoi ystävyytemme.
Salin pojat kyselivät kautta rantain elämästäni, harrastuksistani ja muun muassa onko minulla mitään moottoriajoneuvoa? Kerroin, että on perintö Jawa kovan luokan motskari, kaukana maalla heinäladossa pressuilla peitettynä. He sanoivat, onneksi ei pappa-Tunturia, muuten olisit lentänyt pihalle. Niinpä minusta tuli kunniajäsen. Olen joutavana toiminut heidän juoksupoikanaan erilaisissa tehtävissä. Hieman myöhemmin sain heiltä kunniatakin ja siihen sopivat liivit. Kun pistin ne ensi kertaa ylleni, hieman nolotti pukeutua niin nuorekkaasti mutta sehän on nykyaikaa. Sen totesin kun alakerran mummummakin, joka on asunut talossa 28 vuotta ja minä 30 vuotta, katsoi minua ensimmäisen kerran sillä silmällä. Tiedä mitä tässä vielä kehkeytyy.
Miina kysyi, liittyykö se asuste joka roikkuu eteisen naulassa jotenkin tuohon Järjestöön, kun sanoin salaperäisesti, että saattaa liittyäkin, puisteli Miina päätään. Haaveeni on, että haen maalta Jawa pyöräni, pyydän alakerran mummun istumaan takalokasuojalle ja hurautamme maisemiin. Parasta jos mummukankin päällä olisi liivit jossa lukisi Banzaidos
Palaveri oli pitkä, ja kahviton. Siihen meni koko ilta. Sosiaalivirkailija ei jättänyt vaatettakaan kääntämättä. Omiaan hän ei riisunut, vaikka olikin nainen. Kutsun häntä Miinaksi. Menin siis Miinaan mutta en sillä lailla.
Miina oli hillittömän kiinnostunut kuinka olin elänyt jo vuodesta 1965 ilman yhteiskunnan tukia. Hän oli varma, että olin tehnyt töitä, vähintään pimeitä töitä. Kiistin asian jyrkästi. Sanoin, etten missään nimessä voinut vaipua niin alas, että olisin antanut työllisyyden pilata CV korttini. Riitti jo yksikin tahra, ojankaivaja.
Kaikki työ mitä olen tehnyt elämäni aikana, on liittynyt vapaaehtoisuuteen sekä siihen, että jokaisesta vapaaehtoisesta suorituksesta on tullut riittävä korvaus. Missään nimessä on olisi sortunut harmaan sektorin alueelle. Tämn kerroin Miinalle ja sen, että olin myös kunniajäsen eräässä järjestössä joka sen vuoksi suoritti minulle pieniä sosiaalisia avustuksia, rahaa ja ruokakasseja. Kaikkea ei tarvinnut löytää bio puolelta.
Tapaamisen vuoksi minulla sytytti entistä enemmän. Sain kuulla, että olin pelännyt turhaan tv-lupatarkastajaa. Kansa oli siirtynyt johonkin digikauteen jo ajat sitten. Se, että katselin VHS nauhoja VHS nauhurilla musta-valko televisiosta, ei tarvinnut tv-lupaa. Kerroinkin Miinalle, että minulla on kaikki uutislähetykset 1982 – 2007. Sillä elokuussa 2007 televisioni alkoi näyttää lumisadetta. Siitä lähtien katsoin uutiset VHS nauhoilta. Suosikkejani ovat olleet Arvi Lind, Leena Kaskela, muutama muu ja vihon viimeisenä Urpo Martikainen. Hänestä ei ole kuin kaksi nauhoitusta.
Tuossakin vaiheessa Miina hiplasi muoviläpyskää jossa luki hätäpäivystysnumerot mutta hän jätti soittamatta. Ehkä hän ymmärsi, että olin omavarainen ja hyvintoimeentuleva eläkeläinen ilman eläkettä. Sellaisia helmiä on harvassa. Miina halusi kuitenkin pakkonaittaa minut sosiaalisen järjestelmän piiriin, sillä ilman virallista rahaa ihminen ei ole...no...sosiaalisesti suuntautunut.
Miina halusi tietää tarkemmin myös järjestöstä jonka kunniajäsen olin. En voinut sitä paljastaa hänelle, sillä suomessa on kuitenkin vaitiolovelvollisuus ja intimiteettisuoja. Mutta kerroin, että halusin aloittaa kuntoilun noin viisi vuotta sitten ja menin lähiön erään kerrostalon alakerrassa sijaitsevalle kuntosalille. Siellä oli kuitenkin uudet vetäjät ja touhu muutenkin ei-niin-avointa. Silti ja selvästikin kuntoilua harrastavaa porukkaa. Kerroin aikeeni ja sain molempiin käsiini viiden kilon painot. Lysähdin oven suussa olleelle punaiselle matolle. He nostivat minut ylös ja kantoivat kuntopyörän päälle. Siitä alkoi ystävyytemme.
Salin pojat kyselivät kautta rantain elämästäni, harrastuksistani ja muun muassa onko minulla mitään moottoriajoneuvoa? Kerroin, että on perintö Jawa kovan luokan motskari, kaukana maalla heinäladossa pressuilla peitettynä. He sanoivat, onneksi ei pappa-Tunturia, muuten olisit lentänyt pihalle. Niinpä minusta tuli kunniajäsen. Olen joutavana toiminut heidän juoksupoikanaan erilaisissa tehtävissä. Hieman myöhemmin sain heiltä kunniatakin ja siihen sopivat liivit. Kun pistin ne ensi kertaa ylleni, hieman nolotti pukeutua niin nuorekkaasti mutta sehän on nykyaikaa. Sen totesin kun alakerran mummummakin, joka on asunut talossa 28 vuotta ja minä 30 vuotta, katsoi minua ensimmäisen kerran sillä silmällä. Tiedä mitä tässä vielä kehkeytyy.
Miina kysyi, liittyykö se asuste joka roikkuu eteisen naulassa jotenkin tuohon Järjestöön, kun sanoin salaperäisesti, että saattaa liittyäkin, puisteli Miina päätään. Haaveeni on, että haen maalta Jawa pyöräni, pyydän alakerran mummun istumaan takalokasuojalle ja hurautamme maisemiin. Parasta jos mummukankin päällä olisi liivit jossa lukisi Banzaidos
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.