Isä kuoli ja olen ihan rikki.

Jos se lohduttaa sinua yhtään,niin lue
noita aikaisempia kirjoituksia äidin kuolemasta.
Onkohan äitisi shokissa kun ei reakoi mitenkään.

Pääset siitä yli ajan kanssa, vanhempasi ja isovanhempasikin ovat päässeet heidän vanhempien kuolemasta yli niin kai sinunkin on päästävä sinun vanhempiesi kuoleman yli. Tuollainen vastuu auttaa todella paljon selviämisessä, itse olisin varmaan masentunut täysin jos ei olisi tarvinnut huolehtia pikkusiskosta silloin kun omat vanhemmat kuolivat.

kyllä sä saatisäsi rakaisin

aloittaja - otan osaa suruusi. Tiedän mitä käyt läpi. Menetin itse isäni noin vuosi sitten ja tuolloin suru musersi minut täysin. Itselläni ei myöskään ollut ketään jolla olisin voinut kertoa mitä käyn läpi sisälläni.

Ota aikaa surulle ja anna tunteiden tulla ulos. Itse en sitä voinut tehdän ja se johti vaikeaan masennukseen.

Otan osaa.

Äitisi reaktiot ovat varmasti ihan normaaleja. Ja sinä saat surra just niin paljon kun haluat.

Isäni kuoli kuusi vuotta sitten. Edelleen on päivittäin mielessä ja nyt alkaa olla ikävä (olen ihmeellinen kun ekat viisi vuotta meni ilman ikävän tunteita). Mulla meni puoli vuotta omaa elämää "ohi" surressa. Olin kyllä töissä ja kävin ulkona jne. normaalia toimintaa, mutta en nauttinut, enkä oikein muista tuosta puolesta vuodesta mitään. Mutta vaikka meni kauan, niin kyllä on helpottanut kuitenkin suru koko ajan. Tänä päivänä vaikka on ikävä, niin se on "kaihoisaa", eikä enää kaiken musertavaa.

Osanottoni minultakin. Tiedän myös miltä sinusta tuntuu, sillä itse menetin rakkaan isäni muutama kuukausi sitten. Suru ei ole vielä hellittänyt yhtään ja tuntuu vaan siltä, että pääseekö tästä surusta ja tuskasta koskaan yli...

Ehkä äitisi on tosiaan jonkinlaisessa shokkitilassa eikä oikein edes ymmärrä vielä puolisonsa menetystä. Kuitenkin jokaisella on kaikenlaiset reaktiot sallittuja, jokainen suree eri tavalla ja jokaisen suru vie oman aikansa. Voimia sinulle!

Tiedän miltä tuntuu, isä kuoli toukokuussa 2010 ja äiti helmikuussa 2011. Ei taho tajuta mitä on tapahtunut, joskus tulee ajatus: eikö heitä enää ole. Surutyö on keskeneräinen kun ei ole tarpeeksi yksityisyyttä tai ketään jonka kanssa jakaa tätä asiaa. Joskus tämä varmaan jysähtää oikein kunnolla päälle koko suru - niin ainakin luulen. Äitisi ei varmaan tiedosta tunnetasolla tapahtunutta, mutta varmasti jonain päivänä pohditte yhdessä suruanne.
Osanottoni Siniulle ja äidillesi suruunne.

Ajattelen vain, että nyt isä ei näe tuota ja tätä. Hän olisi halunnut elää ja olla ensimmäisen lapsenlapsensa kanssa. Kävin hyvästelemässä isäni tänään sairaalan kappelissa. säikähdin, kun isäni oli viikon sisällä laihtunut ihan pieneksi, vaikka on ollut jo viikon poissa. Toisaalta oloni oli helpottunut, kun katsoin isää ja hänellä ei ollut minkäänlaisia kipuja. Ikävä on vaan niin kova, kun tajusin, etten oikeasti koskaan enää näe isääni. Ajattelen koko ajan asiaa ja katson niitä valokuvia, pelottaa, että tulen oikeasti hulluksi. Tänään äitini yritti lohduttaa, että kun yksi ihmiselämä loppuu minä en sille mitään voi...,mutta kun haluan isäni silti takaisin!

Osanottoni isäsi kuoleman johdosta.

Suru kestää aikansa ja sille on annettava aikaa n. vuosi.
Rakaat tulevat uniin se on luonnolista.

Äitisi suree tavallaan ja anna äidillisesi siihen tilaisuus. 41 v. yhteistä aikaa. Suru kestää kenties kauemmin, kun sinulla. Alussa äitisi yrittää sivuuttaa miehensä kuoleman ja hänen tekee pahaa, kun näkee sinun surevan. Shokkivaihe varmaan äidilläsi ja suru tulee aikanaan. Ikävä iskee pian, vaikka yrittäisi sitä kätkeä.

Itke vain pahaolo ulos älä patoa tunteitasi, ei minunkaan mies ymmärrä sitä kuinka paljon kaipaan äitiäni. Ihmisten kommentit ovat outoja, vieläkö suret, eikö ollut parempi kun äitisi kuoli kun oli sairas niin pitkään. Olin hänen omaishoitajansa vuosia ja kun hän joutui sairaalaan pysyin hänen vierellään lopuunasti. Äitini kuoli viime keväänä ja kaipaan häntä yhä.