pitkittynyt masennus

minäkin olen kärsinyt masennuksesta nuoresta lähtien, mutta se diagnosoitiin vasta n. 10 vuotta sitten ja siitä lähtien onkin tullut syötyä melkein kaikki mahdolliset masennuslääkkeet mitä on olemassa. minulle jostain syystä kehittyy niihin kaikkiin toleranssi, joten aina käy niin, että suurin mahdollinen annos ei riitä pitämään masennusta kurissa. nyt on menossa sertralin 200 mg, ja olen miettinyt sen nostoa (psykiatrini sanoi että voi nostaa 225 mg:aan), mutta en tiedä uskallanko, koska sitä ei suositella ja minulla on yöksi azona 200 mg, joten pelkään vähän serotoniinisyndroomaa.
olen nyt viisikymppinen, ja olen tosiaan syönyt lääkkeitä n. 10 vuotta.

liikunta ja terveelliset elämäntavat auttavat, mutta nyt on muutaman kerran mennyt ns. "yli", kun olen ollut työkavereiden kanssa juhlimassa. en tiedä, mistä johtuu, onko lääkitys liian pieni kun tekee mieli vetää perseet olalle, ehkä näin on tai sitten lääkitys ja alkoholi ei sovi yhteen tai sitten olen masentunut, ja haen lohtua viinasta.

olenkin ajatellut lopettaa alkoholinkäytön kokonaan, en vain tiedä mistä saan voimaa ajatuksen toteuttamiseen, kun vaihdevuodetkin pukkaavat päälle...

onko sinulla lääkitys ja harrastatko liikuntaa? kalaöljy saattaa auttaa myös, syön kyllä sitäkin.

Miten olisi psykoterapia, kunnollinen sellainen, jossa voi oikeasti käsitellä asioita?

Ei ne masennuksen syyt lähde lääkkeillä.

Minä olen saanut krooniseen masennukseen apua nimenomaan 3 vuotta kestäneestä (kuntoutus)psykoterapiasta, Kelan tukeman.

varmasti siittä psykoterapiasta on monelle apua, itse olen käynyt puolivuotta nyt.
en oikeen ole vakuuttunut, että siittä on apua minulle, syitä masennukseen on löydetty moniakin, mutta miten niistä puhuminen auttaa? lapsuuden ikävät kokemukset eivät poistu tai muutu muuksi, vaikka niistä puhuu. ompa sitten tämäkin kokeiltu.

näin on pakko minunkin myöntää, että aavistelen psykoterapian olevan itselleni lähinnä turhauttavaa, koska olen miettinyt ja tiedostanut yhä paremmin masennukseni syitä näiden vuosien aikana jo itsenäisesti. Tiedän siis tasan tarkkaan, mitkä syyt ovat masennukseni taustalla (perimän muodostama alttius, ympäristöolosuhteet, joista useimmille jää enemmän tai vähemmän traumoja jne.) mutta nämä syyt todettuani en pääsekään enää edemmäs elämässäni. Jään rämpimään samaan silmäkkeeseen ahdistuneena ja muistan yhä elävämpina yksityiskohtia kaikesta menneisyydestäni.

Onhan toki niinkin, että silmäni kaikelle tapahtuneelle ovat avautuneet täysin vasta irtauduttua nuoruuden elämänpiiristä, eli vasta kaksi, kolme vuotta sitten. Eivät siis ole kovin kaukaisia tapahtumia ja aktivoituvat lähes päivittäin tutuista ihmisistä jne. Jotenkin tuntuu silti "turhalta" ja ennen kaikkea turhauttavalta traumatisoitua ja kokea jälkikäteen tuskaa kaikesta, mitä ei kykene enää muuksi muuttamaan. Kunpa jonakin päivänä jäljelle jäisi vain asioiden hiljainen hyväksyminen, rauha sydämeen, vailla tunnesisältöä kuten surua, vihaa tai ahdistusta.

Pahimmat ongelmani, joista myös muut kärsivät, ovat tällä hetkellä pakko-oireeni ja yhtäkkiä esiin tulleet seksuaaliset ongelmat, joihin kaipaisin kipeästi apua. Masennuksen kanssa jotenkin olen oppinut elämään, se ei häiritse muita, minua vain. Kaipa sinne terapiaan pitäisi mennä, jos ei muuten, niin siinä toivossa, että samalla saisi sattumalta toimivan lääkityksen. Pelottaa vain mennä, kun tavallaan ongelmani ovat niin kroonisia, eivätkä vaikuta akuutin vakavilta, (en enää haudo itsemurhaa kuin harvoin) että tuskin kukaan ottaa todesta.

ex-kroonikolta ihan mielenkiinnosta, ei ilkeilynä, että missä on kumottu tämä perinnöllisen alttiuden merkitys masennuksen synnylle/masennuksen riskitekijänä? Se on tietysti totta, että on hyvin vaikeaa omassa tapauksessanikin arvioida, onko enemmän vaikutusta vaikkapa sillä perimällä vai kasvatuksella, johon vanhemman masennus on varmasti vaikuttanut.

"missä on kumottu tämä perinnöllisen alttiuden merkitys masennuksen synnylle/masennuksen riskitekijänä? "

Ei ole kumottu, kun ei ole koskaan tieteellisesti todistettu, kaikenlaisia arvailuja eli hypoteeseja kyllä on esitetty ja niitä on jostain syystä esitetty "totuuksina".

Tiedetään, että masentuneen äidin ja vauvan vuorovaikutuksessa on suuria ongelmia. Tiedetään, että masentuneen henkilön puolisolla on suuri riski masentua. Se kertoo suuresta ympäristö/psykososiaalisesta riskitekijästä. Tiedetään hyvin tarkkaan, että mitä enemmän on ollut traumaattisia ja stressaavia tapahtumia varsinkin lapsuudessa ( mitä vähemmän suojaavia tekijöitä, sosiaalista tukea, edes yksi hyvä ja turvallinen ihmissuhde jne.), sitä todennäköisemmin aikuisena masentuu. Ja se lapsen psyykkinen heittelilejättö voi tapahtua myös niin, että masentunut vanhempi ei jaksa antaa sellaista myönteistä ja rakentavaa vuorovaikutusta lapselleen, jota hän tarvitsisi.

Geenikuumeisilla tutkijoilla ei ole oikein hajua siitä mikä on familiaarisuuden (lähiympäristön vaikutus) perimän (genetiikan) vaikutus psykiatrisissa sairauksissa. Ei se, että masennus "kulkee suvussa" tarkoita masennusgeenien olemassaoloa.

Kaikenkarvaisia masennusalttiusgeenejä on etsitty, pienillä otoksilla ja mutta sitten kuitenkin enemmistöllä myös ei-masentuneista on se sama geeni tai geenialleeli.

"Lapsuuden ja aikuisiän elämäntapahtumat masennusoireiden, alkoholiongelmien ja stressin taustalla

LL Katariina Korkeilan väitöstutkimuksen mukaan vaikeat lapsuudentapahtumat lisäsivät aikuisiän pessimismiä ja masentuneisuutta. Aikuisiässä sattuneiden vaikeiden elämäntapahtumien jälkeen masentuneisuutta esiintyi todennäköisemmin niillä, jotka olivat kokeneet vaikeita tapahtumia lapsuudessa. Lapsuudentapahtumat altistivat myös muille aikuisiän riskitekijöille kuten runsaalle alkoholinkäytölle, vähäiselle sosiaaliselle tuelle ja koetulle stressille.

Mutta toisaalta myös suojaavilla tekijöillä oli suuri merkitys: hyvä suhde vanhempiin lapsuudessa suojasi pessimismiltä vaikeita tapahtumia lapsuudessa kokeneilla - jopa siten että vanhempien avioeron kokeneilla aikuisiän optimismi oli muita todennäköisempää silloin kun suhde vanhempiin oli ollut läheinen ja lämmin. "