"Sitten, kun en enää muista nimeäni
Sitten, kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen.
Sitten, kun aikuiset lapseni
ovat kasvaneet muistoissani pieniksi jälleen.
Sitten, kun en enää ole tuottava yksilö,
kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä,
välittäkää minusta, antakaa rakkautta,
koskettakaa hellästi, kello hidastaa,
eräänä päivänä se pysähtyy kokonaan.
Mutta siihen on vielä aikaa,
antakaa minulle arvokas vanhuus!"
(Dementia kehitysvammaisilla-lehtinen)
Näin kauniisti on joku viisas ihminen joskus runoillut.
Kiinnitin tuohon runonpätkään huomiota kerran yövuoron aikana tutkiskellessani kanslian hyllyiltä löytyviä oppaita ja kirjasia.
Työskentelen kehitysvammaisten parissa. Omassa yksikössäni olevat potilaat ovat kaikki vuodepotilaita ja täysin autettavia. Kehitysvamman lisäksi heillä on monia sivusairauksia, kuten dementiaa ja epilepsiaa. Tämän pienen ajanjakson aikana, jonka olen nykyisessä työpaikassani työskennellyt(n.3kk), joka hetki eteeni on tullut uusia, opettavia tapahtumia. Samalla mielessäni on kypsynyt ajatus näiden ihmisten perusoikeuksista sekä siitä, kuinka elintärkeää meidän -hoitohenkilökunnan- apu on näille asukkaille- meidän tehtävämme on turvata heidän elämänsä sekä tehdä siitä antoisaa ja elämisen arvoista. Meidän avullamme, sekä tietysti heidän omien läheistensä avulla, voimme taata jokaiselle asukkaalle voimavaroja jaksaa elää kunniakas elämä ja arvostaa heitä ihmisinä siinä missä terveitäkin. Kun heidän kellonsa sitten hidastuu ja lopulta kokonaan pysähtyy, voimme siirtää heidät hyvien muistojen kirjoihin- tosin kovasti kaivaten.
Tämä kaikki ei tietenkään koske vain vammaisia ja laitoksissa asuvia henkilöitä, vaan kaikkia, jotka hoitoa tarvitsevat. Yksinäisille ja sairaille ihmisille on vähintään yhtä tärkeää toisen ihmisen läsnäolo ja hellä kosketus. Jokainen meistä tarvitsee ihmisen rinnalleen, vaikka vain kuuntelemaan päivän tapahtumia. Miksi emme siis pitäisi huolta apua tarvitsevista ja antaisi heille tukeamme? Niiden, joilla vielä voimavaroja on, on niitä suunnattava myös muualle kuin omaan itseensä!
Sitten, kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen.
Sitten, kun aikuiset lapseni
ovat kasvaneet muistoissani pieniksi jälleen.
Sitten, kun en enää ole tuottava yksilö,
kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä,
välittäkää minusta, antakaa rakkautta,
koskettakaa hellästi, kello hidastaa,
eräänä päivänä se pysähtyy kokonaan.
Mutta siihen on vielä aikaa,
antakaa minulle arvokas vanhuus!"
(Dementia kehitysvammaisilla-lehtinen)
Näin kauniisti on joku viisas ihminen joskus runoillut.
Kiinnitin tuohon runonpätkään huomiota kerran yövuoron aikana tutkiskellessani kanslian hyllyiltä löytyviä oppaita ja kirjasia.
Työskentelen kehitysvammaisten parissa. Omassa yksikössäni olevat potilaat ovat kaikki vuodepotilaita ja täysin autettavia. Kehitysvamman lisäksi heillä on monia sivusairauksia, kuten dementiaa ja epilepsiaa. Tämän pienen ajanjakson aikana, jonka olen nykyisessä työpaikassani työskennellyt(n.3kk), joka hetki eteeni on tullut uusia, opettavia tapahtumia. Samalla mielessäni on kypsynyt ajatus näiden ihmisten perusoikeuksista sekä siitä, kuinka elintärkeää meidän -hoitohenkilökunnan- apu on näille asukkaille- meidän tehtävämme on turvata heidän elämänsä sekä tehdä siitä antoisaa ja elämisen arvoista. Meidän avullamme, sekä tietysti heidän omien läheistensä avulla, voimme taata jokaiselle asukkaalle voimavaroja jaksaa elää kunniakas elämä ja arvostaa heitä ihmisinä siinä missä terveitäkin. Kun heidän kellonsa sitten hidastuu ja lopulta kokonaan pysähtyy, voimme siirtää heidät hyvien muistojen kirjoihin- tosin kovasti kaivaten.
Tämä kaikki ei tietenkään koske vain vammaisia ja laitoksissa asuvia henkilöitä, vaan kaikkia, jotka hoitoa tarvitsevat. Yksinäisille ja sairaille ihmisille on vähintään yhtä tärkeää toisen ihmisen läsnäolo ja hellä kosketus. Jokainen meistä tarvitsee ihmisen rinnalleen, vaikka vain kuuntelemaan päivän tapahtumia. Miksi emme siis pitäisi huolta apua tarvitsevista ja antaisi heille tukeamme? Niiden, joilla vielä voimavaroja on, on niitä suunnattava myös muualle kuin omaan itseensä!
Vastaukset 15
Vanhimmat
Olin tervehtimässä vanhusten palvelutalossa vanhaa tätiäni. Siellä osui silmiin jonkun hoidokin "huoneentaulussa" rukous.
Herra armahda!
Herra, älä varjele minua äkkikuolemalta
Älä anna pitkää ikää
Älä anna pikkuhiljaa hiipua pois
Iske vaikka salamalla
Jätä auton alle
Pudota lentokoneesta
Tee mitä vain
mutta älä anna minun joutua vanhainkotiin
tai Terveyskeskuksen vuodeosastolle
märkiin vaippoihin makaamaan
Päästä minut terveenä
kolkuttamaan Pietarin porttia
ettei minun tarvitsisi
virua hampaattomana lääketokkurassa
maisemassa, muovitetussa huoneessa
Kertoo paljon siitä miten epäinhimillisesti me kotelemme vanhuksia.
Heidän perusoikeuksia poljetaan koko systeemin voimalla.
Helposti siinä parahtaa kauhusta Herra armahda!
Mikä on inhimillistä, mikä ei. Kun tulen vanhaksi toivon, että voin lähteä täältä ihmisarvoni säilyttäen, en ylösnostetavana ja vaipotettavana "kasviksi" taantuneena olentona.
Vaan, onko siihen mahdollisuuksia? Ei, minut pakoitetaan elämään kaikin mahdollisin keinoin, joihin kuuluu myös ns. "hyvä hoito".
Juuri "hyvän hoidon" ansiosta minä siellä virun syötettävänä, alleni virtsaavana ja ulostavana, sairaana ja raihnaisena..ylösnostettavan.
Hoidon puutteesta se ei johdu, raihnaisuuteni..vaan siitä, että lääketiede on kehiottänyt mitä moninaisimpia keinoja selviytyä aivoinfarktista raajarikoksi, joka ei pysty puhumaan tai liikkumaan.
Kun lääketiede on tehnyt tämän mahdoliseski tulee mukaan ns. kuntoutus. Minua yli 80-vuotiasta retuutetaan ja patistetaan ja kommentetaan nostamaan jalkaani, siirtymään kylkiasennon kautta istumaan jne. Vaikka mielummin vain nukkuisin pois koko maailmasta. Olenhan jo elänyt täyden elämäni, vaan ei. Vielä täytyy jaksaa ponnistella, vielä täytyy näyttää muille, että minusta on johonkin, vielä on itsensä ylitettävä..koska aina on joku joka toivoo , uskoo ja rakastaa.
Minustahan ei ole kysymys, on kysymys sinusta ja sinun tunteiostasi, haluistasi ja toiveistasi. Minä olen vain välikappale tuolle kaikelle sinun pyrkimykselle olla jotain..vaikka hyvä hoitaja, hyvä omainen, hyvä läheinen tai hyvä ihminen.
90-vuotias vanhus tuli suoraan kotoaan vanhainkotiin. Hänellä oli iso haiseva makuuhaava.Se oli syvä ontelo selässä,kipeä ja hankala. Ajan kanssa ja hyvällä hoidolla se parani ja tuo nainen alkoi pyrkiä laitoksesta uuteen omaan pieneen kotiin,vuokralle, pois omaisten/lastensa vaikutuspiiristä.
Lopulta naisen ollessa pian 94- vuotias, tuo asunto löydettiin, kalustettin vanhuksen omalla maulla, ostettin verhot ja matot.
Ja tuo vanhus oli niin onnellinen. Hän lähti joka aamu lenkille pienestä asunnostaan. Kun tulin töihin, näin tuon vanhan naisen istuvan kivellä noin kilometrin päässä uudesta kodistaan. Hän heilutti minulle kepillään. Kaikki viittasi siihen, että hän nautti suunnattomasti elämästään.
Näin oli. Sen totesin monta kertaa. Tuo nainen kuoli tyytyväisenä ja elämästä kyllänsä saaneena 99-vuotiaana.Usein hän kertoi minulle kappaleita tarinastaan. Inhimillistä oli, että hän sai tulla vanhaksi, hän sai kokea vanhainkotivaiheen, kodistaan muuton ja silti eli onnellisena.En ollut ainoa, jota hän ehti opettamaan elämän taidoissa.
Tuli hyvä olo tuosta sinun kertomuksestasi. On mukavaa, kun on vielä ihan oikeasti virkeitä ikäihmisiä, jotka nauttivat elämästä. Yleensä sitä joutuu tekemisiin todella sairaiden ja huonokuntoisten vanhusten kanssa.
Elämänilo pitää iäkkäänkin ihmisen elämässä kiinni ja antaa sitä sisäistä voimaa ja paloa yrittää. Yleensä he myös ovat erittäin motivoituneita ja positiivisia luonteita oikeita valopilkkuja vanhustenhuollon ankeassa ja tuskaisessa milijöössä.
Olen jutellut satojen vanhuksien kanssa enkä vielä koskaan tavannut sellaista joka haluaisi olla kaukana läheisistään vanhentuessaan.
Juttusi on siltä osin ihmeellinen.
Oletko itse muuten kovinkin pettynyt läheisiisi?
Miten sinua kohdeltiin pienenä?
Miten sinä aina onnistut olemaan empaattinen sille että ihmisen täytyisi saada kuolla, mutta vähemmän empaattinen sille ajatukselle, että ihmisellä pitäisi olla elämänlaatua loppuun asti.
Empatiaa vain kuolemalle? Eikö vanheneminen ole itsessän jo sitä? Solujen kuolemaa, tätähän tämä elämä koko ajan on. Vanhenet joka päivä.
Minulle yksilötasolla elämänlaatu on juuri sitä valinnan vapautta. Oikeutta päättää siitä, minkälainen loppuelämäni tulee olemaan, koska haluan lopun itselleni jne.
Toisaalta, kun loppuelämäni laatu on aina riippuvainen siitä, minkälaisia ihmisiä minulla on lähipiirissäni, katson ettei minulla ole oikeutta asettaa kohtuuttomia vaatimuksia ja odotuksia toisille ihmisille. Toinen ihminen ei ole minun orjani. Hänen tehtävänsä ei ole palvoa sairasta kehoani.
Katson ettei kenelläkään ole velvollisuutta kääntää, kuivittaa, nostaa ylös ja ruokkia vuosikausia ruumistani, joka vain on olemassa. Miksi he sen tekisivät. Lähimmäisen rakkaudestako? Mitä rakkautta on se, että ylläpitää pelkkää kehon toimintoja?
Elämänlaatua on juuri se, että voi päättää tahtoessaan poislähtönsä.
Itse asiassa se on empatiaa elämälle, koska kuolemaa se on; maata ylösnostettavana ja kuiviteltavana kasviksi taantuneena olentona pitkäaikaisosastolla. Ehdottomasti sitä en itselleni halua ja tiedän paljon muitakin, jotka eivät sitä itselleen halua.
Elämänlaatua en revi toisten ihmisten selkänahasta, en verotuloista sitä onnea että makaan siellä jossain ulosteita tuottavana. Ja vielä; Mitä ja miten tuollaiseen saa koskaan elämänlaatua? Ei mitenkään, se on pelkkää utopiaa ja itsepetosta tuollainen hurmoshenkisyys.
Vain uskovaiset, jotka katsovat ettei ihmisellä ole oikeutta riistää (mutta oikeus rääkkäyttää, alistaa ja käyttää hyväksi toista ihmistä) elämää, vaikka tosiasiassa lääketiede on jo aikaa sitten ottanut jumalan aseman siinäkin. Se leikkii jumalaa, se sanelee, koska poistut. Siis aina joku toinen ihminen: et koskaan sinä itse.
Enkä muuten ymmärrä, miksi sinä katsot aiheelliseksi krititsoida minun tarpeitani. Jos sinä haluat maata ja ylösnostattaa itseäsi vuosikausia se on sinun asiasi. Mutta minun ei tarvitse siihen alistua. Alistu itse, jos niin haluat..älä minua siihen pakoita millään verukkeella. Älä ihmisrakkaudellasi, humaanisuudellasi tai muulla. Se on pelkkää loputonta itsekkyyttä ja narsismia.
keskusteluun tuon mervi-omainen-hilja nimimerkin kanssa. Mitään asiaa sillä ei koskaan ole ollut, kunhan purkaa sairasta mieltään.Yritetään me fiksut sitäkin ymmärtää.
Olisi pitänyt sitten jutella tuhansien kanssa.Et
taida tietää, että varsinkin lapset kohtelevat äitejään ja isiään hyvinkin julmasti. Tämä on aihe, josta ei kovin paljon puhuta.
Oikeassa olet siinä, että vanhukset ovat viimeiseen asti lojaaleja lähesiilleen.
Kertomani tarina oli kyllä aivan totta, mutta tällä vanhuksella ei ollut lapsia, ainoastaanmuita sukulaisia, joiden vaikutuspiiristä halusi pois.
En ole erikoisen pettynyt läheisiini, pikemminkin suhteet ovat hyvät.
Me tässä nyt molemmat epäilemme toisiamme. Mistähän se voisi johtua? Onko sinulla siihen teoriaa?
Minun puolestani voit tappaa ittes just milloin haluat, mutta älä saarnaa kuolemanoppiasi toisille.
Kyllä keinoja on hyvinkin sairaitten ihmisten elämänlaadun parantamiseen jos on asenne oikea ja oppia ja intuitiota tarpeeksi.
Hoitaminen on empaattista LUOVAA toimintaa, se on taidetta.
Se ei missään nimessä ole sellaista pelkkää rutiininomaista mekaanista toimintaa, jota tänä päivänä vnhustenhoidossa toteutetaan.
Vähän niinkuin Teemu Mäki; luovaa toimintaa: pidä nyt itsesi hengissä, että saat luovasti ulostaa ja virtsata? Ai, ei..se olikin sinun tehtäväsi luovasti korjata virtsa ja ulosteet pois. Luovuutta siinä tarvitaankin.
Sinä asetat ihmisen niin korkealle, että sattuu kun sieltä joskus putoat. Pidähän varasi, ettet satuta itseäsi. Korkealta putoaminen voi olla terveydelle vaarallista.
Anteeksi, jos olen loukannut. Oman mielipiteeni voin kait tuoda esille, jokaisella on omansa, minulla tuo. Se on minun näkemykseni.
En tarjoa sitä sen vuoksi, että rakastaisin kuolemaa, vaan siksi, että rakastan elämää.
Minusta ihmisillä täytyy olla vapaus valita; kärsiä vai kuolla. Se kuuluu minun perusoikeuksiini. Ja jos en halua riutua vanhana, kait se oikeus minulle on suotava. Ja monelle muulekkin, jotka ajattelevat kuten minä.
... ja upposi! Tästä olisi hyytävä esimerkki kerrottavana, mutta vaitiolovelvollisuus laittaa nyt suuni suppuun ja näppäimet lukkoon...
Ihmiset ovat kovasti julmia toisilleen...
Kun sinä hoidatat itseäsi kuuluttamalla kuinka tärkeää työtä teet ja kuinka tärkeää on se, että se ja se vanhus nääntyy ja makaa ja tuottaa jätettä..jotta sinä saisist elantosi, makkarasi ja laatikkosi ja lapsesi koulutettua edes vähän arvostetumpaan ja suuripalkkaisempaan ja fiksumpaan työhön kuin mitä itse teet.
Aivopese itseäsi aivan rauhassa ja nauti ulosteiden korjauksesta, siksi varmaan olet työsi valinnutkin. Maailma on perverssioita täynnä.
Minä rakastan elämää, sinä rakastat kärsimystä, ryppyisyyttä, avuittomuutta koska vain se antaa sinulle vallan tunteen, jota rakastat.