Tie.

Tieni jatkuu edelleen sehän on elämän merkki, takana on kuljettu koettu ja jo osin hylättyä, katson vain eteeni.
Ne pienet polut elämän valtatien sivussa ovat antaneet miettimisen aihetta, mutta ne ovat olleet tarpeellisia kulkea, osittain turhia, osittain opettavaisia silti elettyjä.
Jo kauan sitten olen joutunut valitsemaan ihan oman tieni, kaikissa valinnoissa en ole onnistunut, muttei mitään valittamista, sitä oppii kun opettelee, ainakin kokemukset karttuu.
En toki kadu vaikka muutamat koetut on ollut parempi unohtaa.
Hiljaisella tiellä on enemmän annettavaa, on rauha viipyä ja pysähdellä katsoa ympärilleen tutustua.
Hiljaisen tien vierellä kulkee voimakkaasti vetävä moottoritie, voihan sinnekin poiketa jos on kiire, koettu on, jos jossain niin sen ajokaistoilla on kiire ties mihin.
Jos tässä valitsen niin parhaita ovat polut, hiljaiset mutta kaikin puolin rikkaammat kuin uskoisikaan, on aikaa miettiä menneitä ja miksei tuleviakin.
Määränpäätäni en ole valinnut kai se sieltä jonkun mutkan takaa häämöttää siihenkin on tutustuttava hyväksyttävä kuitenkin.
Kaipa sitä on maata sen verran jo tallattu ettei suurempia unelmia enää kuljeta mukanaa, vaikka kuka sen tietää odottaako unelma vai tyhjyys.
Unelmat ja avoimin silmin nähdyt 'päiväunet' rikastuttavat monesti kulkijaa silloin kun tie on tasainen eikä vastamäkiä ole näkyvissä.
Mäet voi kiertää, pitää tietää ettei suo ole pahempi este, ja sitä kuitenkin harvemmin osaa varoa.

Minulla oli kaunis suora tie lapsuuden aikana, tai en oikein enää tiedä oliko se niin kaunis jollaiseksi se on muistoissani kultautunut

Mutta minut riistettiin niiltä teiltä, tyrkättiin kiemuroisille teille, ja ovatkin olleet siitä lähtien melko mutkaisia ja kivisiä,

Pieniä syrjään loikkauksiakin pääpolulta olen yrittänyt, mutta epäonnistuneena on ollut palattava takaisin noille kivisille poluille.

Nyt alkaa polun pää loppua , jospa edessä olisikin suora ja komea aukio jossa olisi kulkijankin helppo levähtää.

Toivotaan ainakin niin

"Tie" tuo mieleeni Federico Fellinin elokuvan,
jonka joskus teini-ikäisenä katsoin.
Siinä tuo laulu ''La strada" on jäänyt mieleeni.
Annetaan vanhan kunnon Olavi Virran esittää se:

http://www.youtube.com/watch?v=HuBxBXFc-v4

Toivotan kaikille meille palstalaisille
"la strada per la felicità ", tietä onneen! :)

Iloista maanantain jatkoa!

Matkalla olon tärkeyden kokee hyvin kulkiessaan vesillä : heti veneen irtautuessa satamasta on ihan toisessa maailmassa. Vesillä kuljemme aina merkittyjä reittejä - seikkailuun pääsee mukaan , koska vesi itsessään on aina erilainen, tuulten ja luonnon valaistuksen myötä muuttuva. Merenkulun säännöt, viitat, majakat, karikot , myrskyt ja tyvenet, turvalliset satamat ja tiivis yhteys luontoon on hyvä vertauskuva elämäntiestä.

Dag Hammarskjöld sanoi : En valinnut tietä, tie valitsi minut ja minun osani on kiittää. Pääsin kutsumusammattiini, lähimmät kanssakulkijat ovat yhä vierelläni, oma lauma on kasvanut hyvin monilukuiseksi. En kadu valintojani enkä jossittele, ylä- ja alamäet kuuluvat jokaisen ihmisen elämään, kompuroinnit samoin. Ehkä tieni on ollut tasaisempi kuin monen muun, olen osannut pahimpia kuoppia väistelläkin.

Jokaisen olisi terveellistä piirtää joskus kaaviokuva elämäntiestään. Siihen merkitään elämän käännekohdat ja mukaan tulleet merkittävät ihmiset, siitä voi tehdä kuvitetun ja pikkutarkan historian. Nykytilanteestaan voi laatia piirroksena sosiogrammin, havainnollistaa elämänsä kuvion ihmissuhteineen . Näitä käytetään paljon terapioissakin.

On hienoa, että koemme kulkevamme tietä eteenpäin vielä vanhempinakin, emme jää paikoillemme odottamaan, että joku korjaa. Jännitystäkin riittää, kun ei tiedä , mitä seuraavan mutkan takana on. Paljonhan syrjäpoluistakin puhutaan, ja mikäs kiire onkaan aina paahtaa keskikaistaa. Kultaisella keskitielläkin voi olla pitemmän päälle pitkästyttävää vaeltaa. Raamatun ydin on paljolti vertauskuvallista tien kulkemista kohti taivaspäämäärää, mutta se on jo oman aloituksen vaativa. Sieltä otan tänne kuitenkin lohdullisen ajatuksen suojelusenkelistä ja laulun Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.

Onko jokainen oman tiensä kulkija vai onko tie jonkun muun?

Kun minä astuin elämäni tielle tai oikeammin kivikkoiselle ja kiemuraisella polulle, ei minulla ollut muuta mahdollisuutta, ei pienintäkään.

Mennyttä tarkastellessani, on jokainen askeleeni ollut minun tielläni kuljettua, ei kenenkään muun.

Tulevaisuuttamme emme tiedä, ei uskova, ei fatalisti ei kukaan.

Olevien tosiasioiden valossa on ainakin oma polkuni samanlainen, kivinen ja kaita. Toivon muille parempaa!

Muokkaako maisemat, tiet tai tiettömyys ihmistä? Ja minkä verran heimojen "sulatusuuni", uuden ympäristön kokeminen tekee uudet jäljet lapsuudessa saatuihin oppeihin ja kokemuksiin? Ja mitä niistä jää jäljelle?

Näitäkin olen joskus pähkäillyt. Katsella päivästä toiseen pohjanmaan kukkulattomia, yksioikoisia maisemia ja latorivejä. Niin ainakin ennen. Entä Pohjoi- Karjalan ja Kainuun vaaramaisemia, erämaita, kapulateitä hetteisten soiden poikki, niitä pieniä polkuja, joiden "arkkitehteinä" toimivat laiduntavat mökkiläisten lehmät. Joista lehmien hyvin tutkimat, helpoimmat reitit muodostuivat myös paikallisten ihmisten käyttöön, monesti myös kiemuraisten maanteiden pohjaksi. No, sehän alkaa olla jo kadunnutta maailmaa.

Entä Lapin tunturimaisemat ... taas täysin erilainen ympäristö, tai "kultahammasrannikko", peruskaupunkilaisuus, stadilaisuus. Minkä erilaisen jäljen nämä jättävät sivistyksen kuorrutuksen alle? Heille, jotka tarmokkaasti pyrkivät unohtamaan, jopa häpeävätkin menneisyyttään, kauheaa "impivaaralaisuutta." Pilkottaako sieltä alta kuitenkin myös entinen, jo lähes kadonnut polku.

Tunnustan, että en ole enää "mistään kotoisin," Yli puolivuosisataa olen myös nappaskenkäkatuja tallannut. En tunne olevani "hyvin kotoutunut", vaikka suuremmitta ongelmitta pärjäilenkin. En myöskään tunne olevani täysin kotona korpimaisemissakaan. Se on entistä. En kyllä helpolla eksy metsäänkään, siinä ovat melko hyvin eläimelliset vaistoni säilyneet. Niitä pieniä polkuja ja poluttomia maisemia ehdin suunnisttaa ilman karttoja, kompasseja, navikaattoreita. Viiden tai kymmenen kilometrin pätkä tietöntä taivalta paikasta toiseen onnistui, Ehkä kuitenkin pienellä virheellä. Nythän koirillakin on "puhelimet."

Kun muutin Helsinkiin, osuin asumaan keskustaan. Kauan kesti kunnes opin suunistamaan kaupugissa Huvittaviakin eksymisiä tapahtui, paikallisvaistoni ei toiminutkaan. Entäpä kun syntyperäinen hesalainen menee joskus marjaan. Onkin hyvä, että hän ei menekään niin kauas, että pirssi lakkaa näkymästä. Hyvä niin, turhaahan se on pelastustointa uhkarohkeudella rasittaa.

Vuodatustani kyllä tulisi, mutta on paras lopettaa "hyvän sään aikana", vaikkapa tökerösti.

Helsinkiin tutustuminen oli minullekin aluksi aivan puolisoni varassa, hän oli täällä koko elämänsä elänyt ja tunsi niin kadut kuin polutkin. Hän puhui tavallista suomen kieltä, koska slangi oli ollut kiellossa niin kotona kuin koulussakin. Huumori oli meidän suuri yhteinen ''kielemme'', sille käännettiin kaikenlaiset ongelmat.

Tänä aamuna kuljen mieluiten valmiiksi tallattua tietä, ei toden totta mieli tee tiettömille taipaleille. Kuka hakee itselleen mieluisimman tien kuljettavakseen, joku toinen kulkee sinnikkäästi ja mielellään sitä tietä, mikä eteen sattuu.

On tää tie = elämä niin hyvä vertaus, kuvastaa kulkijansa persoonakin niin sopivasti. Tyytyväinen olen, että on saanut kaikenlaisia teitä kokeilla.
Ramoonalla aina niin täydellisiä kirjoituksia asioista, sekin huomio Dag Hammasköldin mietekirjoista, että tie valitsi minut. Luin minäkin nuoruudessa nekin innostuksella varmaan moneen kertaan.
Niin se on minullakin, olen kulkenut sitä tietä, mikä eteeni milloinkin on sattunut, jostain syistä niillä hankalimmilla on ollut mieluisinta kulkea, joku taas pitää esteenä kompuroiden kulkemista.

Itä-Suomessahan niitä mutkaisia ja mäkisiä hiekkateitä. Isäni sanoi aikoinaan meille lapsille pieninä ollessamme, että hiekkatiet olivat entisiä lehmien polkuja, lehmät kiertelivät ja kaartelivat tietysti ruuan perässä. Siitä sitten liikkumisen lisääntyessä, kun ruvettiin hankkimaan autoja, polut muodostuivat yleisiksi kulkuväliksi.
Ihan kaipaus tuli sinne Lieksa-Hattuvaara ja Ilomantsin teille. Onpa isälläni oma nimetty tie ihan viittoineen, Väinön tie siellä Lieksa-Suomu tien varrella, korvessa, pitkospuiden läheisyydessä, kun hän metsänhoitajan työssään oli myös tällaisissa hommissa, puun uitossa ja teittenkin rakentajana. Vaatimattomia tien pätkiä. Oikoteitä alettiin vähän kerrassaan vaatia, piti päästä nopeammin eteenpäin. Nythän mennää helpointa reittiä paikasta toiseen

Ihan rakastan sellaisia vanhoja mutkaisia hiekkateitä, onhan niitä vielä täälläkin, Kangasalla ja Lempäälän seudulla eniten, vieläkin kuin lehmipolkuja pitkin tehtyjä.

Kyllä oli hieno ajatus tuokin, että tie muovaa ihmistä, tai oikeastaan itsestään selvää, vaikkei ole tullut itse ajatelleeksi. Pohjanmaan suorat, tasaiset tiet, lakeuksilla, siellä näkee kauas, itä-Suomen mäkiset, joilla ei tiedä, mitä mutkan takana on. Kaupunkien asvaltit ovat raskainta kulkea, jalat väsyvät eniten, metsässä, vaikka suollakin liikkuessa, ei juuri lainkaan.

meillähän on myös paljon näitä nimettyjä teitä. Sininen tie esimerkiksi, Vaasasta Joensuuhun, Värtsilään on mielenkiintoinen ajaa, todella vaihtelevine maisemineen. Saa aikamoisen läpileikkauksen Suomen luonnosta ja asumuksistakin. No, Hämeen Härkätie erittäin mielenkiintoinen myös, Turustako alkava, ja minulle tutuille teille Hamina-Vehkalahti, jatkuva.
Entäpä Runoilijan tie, pituussuunnassa Suomea...on,on Suomessa näitä ihan konkreettisia historian "oppikirjoja", teitä ajelemallakin.

Kiitän Susmorsianta kiinnostavista aloituksista, jotka innostavat paneutumaan aiheeseen, täydellisyyttä en koetakaan tavoitella. Lukemista paljon harrastaneena mielen lokeroista pulpahtelee esiin usein jotain siteerattavaakin. Tien olemuksesta sanoo Aaro Hellaakoski : Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki. Huvittaa, miten laskettelubisnes käyttää tätä mietelausetta mainoksissaan.

Sana tietää on johdettu sanasta tie, ja kun löytää tien, tietää. On vaikea löytää sanaa ja asiaa, jolla olisi enemmän merkityksiä kuin tiellä. Kuljemme opintien, vesi- ja ilmateitse, asiat voivat mennä sen sileän tien tai samantien, joskus ovat ihan tipotiessään. Näitä sanontoja voisitte toisetkin palautella mieleen.Tietä merkitsevä vanha sana on tola, ja joskushan olemme poissa tolaltamme. Ahon Matti ja Liisa luulivat rautatietä pellillä päällystetyksi tieksi ja koettivat peitellä kiinnostustaan tuota uutta ja pelottavaakin asiaa kohtaan.Jalkapatikassa he sitä katsomaan taivalsivat pyhävaatteissaan.

Tuusulan Rantatiellä luotiin lukuisat Suomen Kultakauden mestariteokset. Kuninkaantie vanhana postitienä alkaa Norjan Bergenistä, kulkee kautta Maarianhaminan, Turun ja Etelä-Suomen kautta Pietariin asti - aivan sen tuntumassa asun. Raatteentiesta ja Kaamasentiestä lauletaankin, puhumattakaan rekkamiesten ralleista...Pitää jo rajoittaa mielletulvaa.

Alppien serpentiinitiet, vuorten syrjään louhitut vaaralliset kulkuväylät, viidakkoveitsellä auotut väylät sademetsään, varjoisat metsäpolut, aurinkoiset hiekkatiet, hohtavat jäätiet...Nyt lopetan ja vien koiran lenkille ensin soratienpätkän jälkeen asfaltoidulle jalkakäytävälle, sitä puolisen kilometriä ja sitten kolmen kilometrin lenkki metsätietä ja osin metsäpolkua, loppuosuus pellonpiennarpolkua.

Mukavaa päivää kaikenlaisten polkujen tallaajille !

Alppitiet ovat olleet liian monelle se viimeinen matka, pienillä mutkaisilla teillä, suurien vuorien rinteellä.
Kaunis tapa on että siellä muistomerkeillä on aina tuli öljylampussa ja tuoreita kukkasia maljakoissa.
Oli matka kuinka lyhyt tai kuinka pitkä on näitä 'eläviä' muistomerkkejä aina matkan varrella, on kunnioitettavaa nähdä kuinka niitä hoidetaan vuosi vuoden jälkeen.
Hopealaatoissa on nimet syntymäaika ja tapaturmapäivä.
Eräänä keväänä syklaamien kukinta-aikana olimme tällaisella serpentiinitiellä, pysähdyimme kuvaamaan ja keräsimme näitä kauniita kukkasia, seuraavalla muistomerkillä jossa oli pysähdyspaikka asettelimme kukkasia maljakoihin.
Siitä tapauksesta jäi aivan upea tunne, sanoinkuvaamaton rauha, harmonia, se oli se mielen polku, eräs tie elämässäni josta jäi kaunis muisto.

Ajatuksia virittävä aloitus ja monelta kantilta aihetta voi katsella. Omaa tietä kuljemme kukin. Minulle pulpahti mieleen tämä toisenlainen tie jonne haluan välillä poiketa ja rauhoittua.
http://www.youtube.com/watch?v=2odWWDfCsOg

Hyvinhän" sus" ja Ramoona valottavat tietä ja teitä. Nyt minulla on kiire, vaikka se ei saisi edes sanavarastoon kuulua. On jäänyt sateiden ja huonon mokan takia rästiä kulkea edes näitä täällä tarjolla olevia polkuja, jonkunlaisia "korvikkeita." Tänään on siihen hyvä päivä tulossa. Siispä vain hajanaisia mietteitäni...tai harhoja.

Sussin faija on sitten ollut lähes niissä maisemissa, joissa minäkin metsästä aloin maailman katselun. Kyllähän metsänhoitaja työssään näkee, niin myös Konsta Pylkkäsen "isä", Veikko Huovinen. Sieltä ja niistä ihmisistä, paikallisista "filosohveista", vekkuleista jutunkertojista ne aiheet lienevät esille nousseet.

Näennäinen yksinäisyys, hiljaisuus metsien ympärillä, kasvatti ihan luonnollisella tavalla näitä korpifilosohveja, ajattelijoita. Siihen kun vielä sai muutaman kirjan, kartan ja nähdä oudon kulkijan mielikuvituksen lennon jatkeeksi, tuli vauhtia propleemien miettimiseen ja ratkaisujen etsimisen löytöretkelle. Sain kuunnella moniakin - sukupolven, pari - minua vanhempaa
mainiota tietäjää ja jutun kertojaa, jotka huvittivat, mutta niitä arvostettiin myös ihan oikeasti. Muuten "sussin" kertomilla paikoilla oli metsänhoitaja Saara Peiponen, tomera, ronski nainen, tehtävässä siihen aikaan harvinaisuus.

Pohjanmaan lakeuksilla näkee kauas.... niinpä, mutta vaikka vaaramaisemien notkoissa ei näe kaus, mutta kun kipuaa vaaran laelle niin johan näkee ja suunnistaja voi ottaa kaukaa seuraavan kohteen ja samalla ihastella vaikkapa alitajuisesti ihmellistä luonnon rakennelmaa. Minusta sillä voi olla vaikutusta myös ihmisen tulevaan ja nyt jo menneeseen polkuun, tiehen. Ei näe kaus...ja toisaalta, kun huomaa pikkusen ponnistella omatoimisesti, joka on myös välttämätöntä, näköalat avartuvat. Tie on joillekin ollut valmiiksi tehty, ohjattu ja pohjattu ura, joka on vienyt toivottuun tulokseen. Ellei ole jostain syystä horjahtanut sivuun, mennyt "metsään", eksynyt ja silloin onkin jo pulassa. Kovemman "koulun" käynyt, oman tiensä tutkinut, väliin hiukan eksynytkin, taitaa sittenkin yllätyksistä selvitä vähemmin vammoin, vaikka ei koskaan olisikaan haaveiluille perustuvalle, "elämän riemukkaalle valtatielle" päässytkään.

Aurinko paistaa ja aikani tähän loppuu.

Näin ne tiet kulkevat! Tiiä häntä ynnämuu,vaik oisivat isämme tunteneet toisensa, Pohjois-Karjalassahan isäni työnsä suurin piirtein teki vuoteen 1958, jolloin siirryttiin Helsinkiin. Alkoi isäni terveys reistailla ja jo vuonna 1970 kuolikin.
Isän mukana kuljin hänen työmatkoillaan noin kymmenvuotiaana, tukkikämpillä useimmiten yövyttiin. Kova kalamies oli hän muunmuassa, Koitereellakin oli kova myrsky, ja hän teatraalisena tehosti jännitystä soutamalla saareen, jossa pantiin vene nurin, muistan sen hyvin.

Saara Peiposen muistan jopa minäkin, oli ilmeisesti niin suuri persoonallisuus, perhetuttukin.Niin siitä Väinön tiestähän minä...varmaan tiiät siellä Suomujärven rannalla olleen kenraali Raappanan majan, sehän siirrettiin sittemmin Ilomantsiin. Ihan siinä Patvinsuon kuppeessa on tämä issäin tie.

Ai-ai ja voi-voi, mitähän nyt puhusin, paljon ois kertomista.
Tuttu paikka minulle tämä maja, hirsistä tehty iso rakennushan se, karjalaiseen tapaan pienet ikkunat, matala ovi. Siellä oltiin monet kesät, kun isäin oli jonkinlainen Suomu-Seuran tai silloiselta nimeltä metsästysmajan hoitaja, tai joku semmonen. Isäin suunnittelema takka on siinä. Kun käytiin oman perheeni kanssa myöhemmin Ilomantsissa katsomassa majaa, muistin ylpeenä esitellä siellä, tämä takka on sitten miun issäin "tekemä."

Se Suomujärvi on erikoinen järvi, isäni teetti siitä sellasen syvyystutkimuksen, pöydällä pidettävän ison näitä syvyyseroja näyttävän mallin. Hiekkapohjainen järvi, aivan kävelymatalaa ja sitten yhtäkkiä vieressä valtavan syviä vedenalaisia rotkoja. Se oli veljelläin, mihinkähän lie hävinny sekkii, hurjan mielenkiintonen oli, siis se malli, veljein on jo aikoja sitten kuollut.

Paljon oli meillä kuvia sieltä Suomustakin, minäkin puikkari kädessä yhessä kuvassa selaan verkkoja, paljon oli siikaa. Sitten siinä oli noin kilometrin päässä järven rannalla Kuikkaniemi, siellä pieni mökki, jossa kävimme perheeni kanssa myöhemminkin.
Voi niitäkii aikoja! Vielä pittää mainita Lieksan pusut ( pullia) ja jätkän lenkki, ne piti aina traditionaalisesti ostaa Lieksassa käydessä.
Sittenhän meillä oli siellä Ruunaanjärvellä, 44 kilometriä Lieksan keskustaan se kelomökki, oon kertonukkin....ei oo ennää, kun valtio lunasti kaikki mökit siellä pois, on luonnonpuistoo sekkii.

Wikipediassa näkkee tästä Raappanan majasta, millanen se oli, jos jottain kiinnostaa.
Kyllähän mulla olis kertomista jos mitä, pakkohan taas lopettaa, liian pitkiks vennyy nää miun juttuin. Voi pitkospuut sentään !!!

Voi kun ei tule mieleen kun Raatteen tie, eikä siitä voi paljon siten mainitakaan,
ei kirjallisuus kuvaa erityisemmin, sodintaa vaan.
Runon- ja Rajantie / Via Karelia, onkin sitten yhtä loppusointua, Kymenlaaksosta Sallaan.
Ja E4 = Eurooppa nelonen sitä on tullu ajettua muutaman maan halki.