Antisemitismi, antisionismi ja antiamerikkalaisuus ovat sulautumassa yhteen ja muuttumassa entistä kiihkomielisemmiksi nykypäivän Euroopassa. Ne syntyvät eräänlaisesta sokeudesta, johon sekoittuu vieraantumisen, syyllisyyden ja pelon tunteita Israelia ja Yhdysvaltoja kohtaan.
Miljoonat eurooppalaiset kieltäytyvät näkemästä Israelia valtiota, joka taistelee selviytyäkseen. Israelilla ei ole varaa hävitä yhtään suurta sotaa, koska se tarkoittaisi demokraattisen juutalaisvaltion loppua. Valtava määrä eurooppalaisia uskoo, että israelilaisissa on jotain perustavanlaatuisesti vialla: he eivät tee koskaan kompromissia, vaan ratkaisevat poliittiset ongelmat sotaisin keinoin.
Jotain samanlaista on havaittavissa eurooppalaisten asenteissa Yhdysvaltoja kohtaan. Katsokaa Eurooppaa, monet eurooppalaiset sanovat. Me olemme hankkiutuneet eroon sodista, vaarallisesta nationalismista ja diktatuureista. Me loimme rauhanomaisen Euroopan unionin. Me emme ryhdy sotiin; me neuvottelemme. Me emme tuhlaa varojamme aseisiin. Muun planeetan pitäisi oppia meiltä, miten eletään yhdessä terrorisoimatta toisiaan.
Ruotsalaisena olen läpi elämäni kuullut vastaavaa rauhaa rakentavaa kerskailua siitä, että puolueeton Ruotsi on moraalinen suurvalta. Nyt tästä rehentelystä on tullut osa EU:n ideologiaa. Me olemme moraalinen maanosa. Sitä voi kutsua Euroopan "ruotsittumiseksi".
Tämän päivän EU on ihme maanosassa, jossa kaksi modernia totalitaarista liikettä – kommunismi ja natsismi – päästivät verenvuodatuksen valloilleen. Mutta Eurooppa unohtaa, miten nämä ideologiat nujerrettiin. Ilman Yhdysvaltain armeijaa läntistä Eurooppaa ei olisi vapautettu vuonna 1945. Ilman Marshallin suunnitelmaa ja Natoa Eurooppa ei olisi noussut taloudellisesti jaloilleen. Ilman Yhdysvaltain turvallisuussateenvarjoa puna-armeija olisi tukahduttanut unelman Itä-Euroopan vapaudesta tai yhdistänyt Euroopan punalipun alle.
Länsieurooppalaiset unohtavat myös, että jotkut maailman alueet eivät ole koskaan tunteneet vapautta. Useissa paikoissa kidutuskammiot kuuluvat pelin sääntöihin, eivät huonosti ohjattujen joukkojen järkyttävät ja häpeälliset virheet. Tuollaisissa paikoissa kaikki yritykset neuvotella ja käyttäytyä Euroopan tapaan – ilman diplomatiaa tukevaa sotilaallista voimaa – olisivat pelkästään säälittäviä.
Sen sijaan että tukisivat niitä, jotka taistelevat kansainvälistä terrorismia vastaan, monet eurooppalaiset yrittävät syyttää Israelia ja Yhdysvaltoja terrorismin leviämisestä. Tämä on uusi eurooppalainen illuusio. Espanjan viimeaikainen myönnytyspolitiikka vuoden 1938 Münchenin tapaan kumpuaa juuri tällaisesta ajattelusta.
Mutta mitä jos Espanja – ja koko Eurooppa – olisi reagoinut vastakkaisesti Madridin junaiskuihin huhtikuussa ja sanonut: "Verilöylyn takia me lupaamme kaksinkertaistaa tukemme Irakin vakauttamiseksi lähettämällä kaksi kertaa niin paljon joukkoja, asiantuntijoita, opettajia, poliiseja, lääkäreitä ja miljardeja euroja tukeaksemme liittoutuneita ja irakilaisia yhteistyökumppaneita." Terroristien voittokulku olisi muuttunut terrorismin vastaisen sodan voitonkuluksi.
Useiden eurooppalaisten mielikuvat Yhdysvalloista ja Israelista luovat poliittiseen ilmapiiriin ennakkoluuloja. Eurooppalaisilla on Suuri Saatana ja Pieni Saatana. Yhdysvallat haluaa hallita maailmaa – amerikkalaisia syytetään aivan samalla tavalla kuin juutalaisia perinteisessä antisemitistisessä retoriikassa. Uusi antisionistinen retoriikka esittää Israelin tavoittelevan ylivaltaa koko Lähi-idän alueella.
Tällaisia ajatuksia ilmenee mielipidetutkimuksissa, joiden mukaan eurooppalaiset pitävät Israelia ja Yhdysvaltoja maailmanrauhan todellisina uhkatekijöinä.
Brittikirjailija Ian Buruma väittää, että eurooppalaisten vihalla Yhdysvaltoja ja Israelia kohtaan on jotain tekemistä syyllisyyden ja pelon kanssa.
Kaksi maailmansotaa johtivat niin katastrofaalisiin verilöylyihin että hokema "ei koskaan enää" tarkoitti samaa kuin "hyvinvointia kotona, puuttumattomuuspolitiikkaa ulkomailla". Ongelmana on vain se, että näin voi selviytyä ainoastaan Yhdysvaltain suojeluksessa.
Antiamerikkalaisuuden ja antisionismin ääri-ilmiöt ovat itse asiassa sulautumassa yhteen. Sodanvastaisissa tilaisuuksissa on vilahdellut niin kutsuttu rauhanplakaatti, jossa lukee "Hitlerillä oli kaksi poikaa: Bush ja Sharon". Plakaatissa sekä vähätellään natsismia että demonisoidaan natsismin uhrit ja natsismin vastustajat.
Ilmiö syntyy paljolti alitajuisesta, holokaustiin liittyvästä eurooppalaisesta syyllisyydestä. Nyt holokaustin uhrit – ja heidän lapsensa ja lastenlapsensa – ovat tekemässä saman mikä heille tehtiin. Rinnastamalla murhaajat ja uhrit me pesemme kätemme.
Tämä antisionismin ja antiamerikkalaisuuden malli nousee pinnalle uudestaan ja uudestaan. "Paha israelilainen" ja "paha amerikkalainen" näyttävät olevan yhdestä ja samasta perheestä. "Pahasta juutalaisesta" tulee osa tätä rienausta, kun niin kutsuttuja uuskonservatiiveja syytetään amerikkalaisesta militarismista ja israelilaisista raakuuksista. Heidät nimetään valikoivasti: Wolfowitz, Perle, Abrahams, Kristol, ja niin edelleen. Tämä on uusi versio vanhasta myytistä, jonka mukaan juutalaiset määräävät Yhdysvaltoja.
Aikaisemmin tänä vuonna Die Zeitin päätoimittaja Josef Joffe paneutui aiheeseen: amerikkalaisia pidetään juutalaisten tapaan itsekkäinä ja ylimielisinä. Juutalaisten tapaan he ovat fundamentalistisen uskonnon pauloissa, mikä tekee heistä omahyväisiä ja vaarallisia. Juutalaisten tapaan amerikkalaiset ovat rahanhimoisia kapitalisteja. "Yhdysvallat ja Israel ovat ulkopuolisia – aivan kuten juutalaiset ovat olleet 2000-luvulle asti", Joffe sanoo.
Yhteys antisemitismin, antisionismin ja antiamerikkalaisuuden välillä on aivan liian todellinen. Jos Euroopan johtajat eivät sumeilematta tuomitse tätä epäpyhää kolmiliittoa, se tulee myrkyttämään Lähi-idän politiikan ja transatlanttiset suhteet.
Per Ahlmark
Kirjoittaja on Ruotsin
entinen varapääministeri.
Hesarissa 4.6.2004
Miljoonat eurooppalaiset kieltäytyvät näkemästä Israelia valtiota, joka taistelee selviytyäkseen. Israelilla ei ole varaa hävitä yhtään suurta sotaa, koska se tarkoittaisi demokraattisen juutalaisvaltion loppua. Valtava määrä eurooppalaisia uskoo, että israelilaisissa on jotain perustavanlaatuisesti vialla: he eivät tee koskaan kompromissia, vaan ratkaisevat poliittiset ongelmat sotaisin keinoin.
Jotain samanlaista on havaittavissa eurooppalaisten asenteissa Yhdysvaltoja kohtaan. Katsokaa Eurooppaa, monet eurooppalaiset sanovat. Me olemme hankkiutuneet eroon sodista, vaarallisesta nationalismista ja diktatuureista. Me loimme rauhanomaisen Euroopan unionin. Me emme ryhdy sotiin; me neuvottelemme. Me emme tuhlaa varojamme aseisiin. Muun planeetan pitäisi oppia meiltä, miten eletään yhdessä terrorisoimatta toisiaan.
Ruotsalaisena olen läpi elämäni kuullut vastaavaa rauhaa rakentavaa kerskailua siitä, että puolueeton Ruotsi on moraalinen suurvalta. Nyt tästä rehentelystä on tullut osa EU:n ideologiaa. Me olemme moraalinen maanosa. Sitä voi kutsua Euroopan "ruotsittumiseksi".
Tämän päivän EU on ihme maanosassa, jossa kaksi modernia totalitaarista liikettä – kommunismi ja natsismi – päästivät verenvuodatuksen valloilleen. Mutta Eurooppa unohtaa, miten nämä ideologiat nujerrettiin. Ilman Yhdysvaltain armeijaa läntistä Eurooppaa ei olisi vapautettu vuonna 1945. Ilman Marshallin suunnitelmaa ja Natoa Eurooppa ei olisi noussut taloudellisesti jaloilleen. Ilman Yhdysvaltain turvallisuussateenvarjoa puna-armeija olisi tukahduttanut unelman Itä-Euroopan vapaudesta tai yhdistänyt Euroopan punalipun alle.
Länsieurooppalaiset unohtavat myös, että jotkut maailman alueet eivät ole koskaan tunteneet vapautta. Useissa paikoissa kidutuskammiot kuuluvat pelin sääntöihin, eivät huonosti ohjattujen joukkojen järkyttävät ja häpeälliset virheet. Tuollaisissa paikoissa kaikki yritykset neuvotella ja käyttäytyä Euroopan tapaan – ilman diplomatiaa tukevaa sotilaallista voimaa – olisivat pelkästään säälittäviä.
Sen sijaan että tukisivat niitä, jotka taistelevat kansainvälistä terrorismia vastaan, monet eurooppalaiset yrittävät syyttää Israelia ja Yhdysvaltoja terrorismin leviämisestä. Tämä on uusi eurooppalainen illuusio. Espanjan viimeaikainen myönnytyspolitiikka vuoden 1938 Münchenin tapaan kumpuaa juuri tällaisesta ajattelusta.
Mutta mitä jos Espanja – ja koko Eurooppa – olisi reagoinut vastakkaisesti Madridin junaiskuihin huhtikuussa ja sanonut: "Verilöylyn takia me lupaamme kaksinkertaistaa tukemme Irakin vakauttamiseksi lähettämällä kaksi kertaa niin paljon joukkoja, asiantuntijoita, opettajia, poliiseja, lääkäreitä ja miljardeja euroja tukeaksemme liittoutuneita ja irakilaisia yhteistyökumppaneita." Terroristien voittokulku olisi muuttunut terrorismin vastaisen sodan voitonkuluksi.
Useiden eurooppalaisten mielikuvat Yhdysvalloista ja Israelista luovat poliittiseen ilmapiiriin ennakkoluuloja. Eurooppalaisilla on Suuri Saatana ja Pieni Saatana. Yhdysvallat haluaa hallita maailmaa – amerikkalaisia syytetään aivan samalla tavalla kuin juutalaisia perinteisessä antisemitistisessä retoriikassa. Uusi antisionistinen retoriikka esittää Israelin tavoittelevan ylivaltaa koko Lähi-idän alueella.
Tällaisia ajatuksia ilmenee mielipidetutkimuksissa, joiden mukaan eurooppalaiset pitävät Israelia ja Yhdysvaltoja maailmanrauhan todellisina uhkatekijöinä.
Brittikirjailija Ian Buruma väittää, että eurooppalaisten vihalla Yhdysvaltoja ja Israelia kohtaan on jotain tekemistä syyllisyyden ja pelon kanssa.
Kaksi maailmansotaa johtivat niin katastrofaalisiin verilöylyihin että hokema "ei koskaan enää" tarkoitti samaa kuin "hyvinvointia kotona, puuttumattomuuspolitiikkaa ulkomailla". Ongelmana on vain se, että näin voi selviytyä ainoastaan Yhdysvaltain suojeluksessa.
Antiamerikkalaisuuden ja antisionismin ääri-ilmiöt ovat itse asiassa sulautumassa yhteen. Sodanvastaisissa tilaisuuksissa on vilahdellut niin kutsuttu rauhanplakaatti, jossa lukee "Hitlerillä oli kaksi poikaa: Bush ja Sharon". Plakaatissa sekä vähätellään natsismia että demonisoidaan natsismin uhrit ja natsismin vastustajat.
Ilmiö syntyy paljolti alitajuisesta, holokaustiin liittyvästä eurooppalaisesta syyllisyydestä. Nyt holokaustin uhrit – ja heidän lapsensa ja lastenlapsensa – ovat tekemässä saman mikä heille tehtiin. Rinnastamalla murhaajat ja uhrit me pesemme kätemme.
Tämä antisionismin ja antiamerikkalaisuuden malli nousee pinnalle uudestaan ja uudestaan. "Paha israelilainen" ja "paha amerikkalainen" näyttävät olevan yhdestä ja samasta perheestä. "Pahasta juutalaisesta" tulee osa tätä rienausta, kun niin kutsuttuja uuskonservatiiveja syytetään amerikkalaisesta militarismista ja israelilaisista raakuuksista. Heidät nimetään valikoivasti: Wolfowitz, Perle, Abrahams, Kristol, ja niin edelleen. Tämä on uusi versio vanhasta myytistä, jonka mukaan juutalaiset määräävät Yhdysvaltoja.
Aikaisemmin tänä vuonna Die Zeitin päätoimittaja Josef Joffe paneutui aiheeseen: amerikkalaisia pidetään juutalaisten tapaan itsekkäinä ja ylimielisinä. Juutalaisten tapaan he ovat fundamentalistisen uskonnon pauloissa, mikä tekee heistä omahyväisiä ja vaarallisia. Juutalaisten tapaan amerikkalaiset ovat rahanhimoisia kapitalisteja. "Yhdysvallat ja Israel ovat ulkopuolisia – aivan kuten juutalaiset ovat olleet 2000-luvulle asti", Joffe sanoo.
Yhteys antisemitismin, antisionismin ja antiamerikkalaisuuden välillä on aivan liian todellinen. Jos Euroopan johtajat eivät sumeilematta tuomitse tätä epäpyhää kolmiliittoa, se tulee myrkyttämään Lähi-idän politiikan ja transatlanttiset suhteet.
Per Ahlmark
Kirjoittaja on Ruotsin
entinen varapääministeri.
Hesarissa 4.6.2004
Vastaukset 4
Vanhimmat
Natsit ja Sionistit, sama kaava, sama propaganda, sama tapa tulkita totuutta.....
kenen joukoissa seisot? kenen lauluja laulat?
Per Ahlmark was born in Stockholm, Sweden, in 1939. In 1967 he attended professor Henry Kissinger´s International Summer Seminar at Harvard University, got a Honorary Degree at Hebrew College (Boston) in 2000, has been Honorary Fellow of the Hebrew University (Jerusalem) since 1991 and received a Honorary Doctorate of that University in 2002.
1970-1998 he was the Deputy President of the Swedish-Israeli Friendship League. In 1983 he founded the Swedish Committee Against Antisemitism. He has visited Israel more than seventy times, written a book on the conflict in the Middle East, published numerous articles about Israel and antisemitism, and each year gives speeches on these subjects in United States, Israel and several European countries.
In 1986 Mr Ahlmark received the Defender of Jerusalem Award (New York) given to a non-Jew who stands up in defence of the Jewish people. (Other recipients have been the late Senator Henry M Jackson, former UN Ambassador Jeane Kirkpatrick, Beate Klarsfelt and the late Bayard Rustin.)
MUTTA LUONNOLLISESTIHAN HÄN ON TÄYSIN LUOTETTAVA JA NEUTRAALI KIRJOITTAJA...
vähän niinkuin meidän shalom ja joku...
meidän Mika tai Neveruniler tai Lauri Ö tai joku muu tai... Tai ehkä sentään luetettavampi? Hölmöyksissään Ahlmark kannattaa jopa Palestiinan valtioita, ei nimittele ketään eikä kannata kenenkään tuhoamista. Siis hyvin epäluotettava analyysin ja muun tänne pesiytyneen pikkupoikaporukan silmisä...Vain rasistit ovat luotettavia ja neutraaleja. Amen. Sela.
Fanaatikot eivät koskaan ole neutraaleja.