Mä ja mun kaverini Anna haettiin Nokian
keskustasta. Urhattuun oli sen verran pitkä matka
ettei sinne voinu lähteä kävelemäänkään. Meidän
kassit oli niin raskaat ettei niitä voinut kantaa
pitkään, vaikka Raamattuleiri kestäisi vain
viikonlopun. Silti musta tuntu että mukaan oli
kertyny ainakin puolet mun omaisuudesta.
Marjukka ja Matias vaikuttivat mukavilta
ihmisiltä. No, miksipä eivät vaikuttaisi, uskovia
kun ovat. He kertoivat että leirikeskuksessa oli
juuri menossa ensimmäinen Raamattutunti ja että
me ehtisimme siihen vielä mukaan.
Perjantai meni siinä ihan mukavasti tutustuen
toisiin. Nuoria oli paljon, ja ikähaarukkaa
löytyi. Nuorimmat olivat parivuotiaita ja toisena
huippuna oli Arska, päälle parikymppinen. Vaikka
Arska taisi kyllä olla enemmänkin järjestäjän
hommissa, mä ajattelin. Mukava kuitenkin nähä
sitäkin pitkästä aikaa.
Lauantaina porukka oli jostain syystä aika
levotonta jo aamusta alkaen. Nuoremmat pojat, 12-
15-vuotiaat oli erityisen pahalla päällä. Meillä
isommillakin oli vaikeuksia olla sovussa. Tuolit
oli kaikki salissa sikin sokin ja
karkkipapereista suurin osa löytyi lattialta.
Näinko tää leiri jatkuu, mä ajattelin. Tänhän
pitäs olla Raamattuleiri eikä tappeluleiri. Missä
on se rauha joka pitäs olla uskovien yhteydessä?
Missä se sopu?
Rinteen Riku oli yksi järjestäjistä. Hän oli
luvannut meille isommille "special nightin".
Ohjelmastakin kerrottiin etukäteen, olis tarkotus
katsoa joku video ja noin pois päin. Ei
kuulostanu kauheen jännältä. Mutta jos mä olisin
tienny...
Special night siitä tosiaan tuli. Päivällä oltiin
laulettu ja ylistetty, ja Pyhä henki oli todella
ollu mukana. Mutta se ei ollu vielä mitään.
Päävieras saapuisi vasta yötä myöten...
Nuoriso alkoi kokoontua kabinettiin odottamaan
Rikua ja videota. Pojat vetelivät pöytäliinat
alas, olivat vähällä rikkoa pari maljakkoa ja jos
istui mihin tahansa, sai joka kerta vähemmän
kohteliaan kehotuksen poistua. "Siihen tulee mun
täti. Ja siihen mun isä... hei mee pois."
-Noinko se Jeesus käskee sanoa? Mä kysyin. Pojat
sanoivat, että niin se käskee. Mitähän tästäkin
tulisi jos kaikki on näin levottomia?
Viimein Riku tuli videon kanssa. Ja siitä se
alkoi. Hän sammutti valot ja alkoi soittaa
kitaraa. Se soitti itse tekemänsä laulun, joka
oli syntynyt seuraavaksi katsottavan videon
pohjalta. Kun laulu oli laulettu, Riku laittoi
kitaran pois.
- Jos jollakin on nyt sellanen olo, ettei jaksa
keskittyä tähän niin saa lähteä pois. Tää on
vakava asia enkä mä halua että täällä istutaan
huvikseen.
Riku jatkoi kertomalla erikoisesta "häirinnästä"
jota videota katsottaessa oli esiintynyt.
Videolla oli nimittäin David Wilkersonin kokus,
jossa tämä vanha saarnaaja puhkeaa itkuun kesken
puheensa. Joka kerta tämän kohdan tullessa oli
sattunut jotain erikoista: nauhotettava video
menee pilalle, lapset alkavat riehumaan...
-Katsotaan mitä nyt tulee, Riku tokaisi ja
laittoi videon pyörimään.
Kaikki odottivat jännityksellä sitä "itkukohtaa".
David puhui ensin siitä, miten ihmiset eivät
kuuntele Jumalaa. Seurakuntien pastorit
saarnaavat vuosi toisensa perään samaa saarnaa,
koska heillä ei ole aikaa kehitellä uutta. Ei ole
aikaa kuunnella mitä Jumala haluaa puhua.
-Tällaisia kokouksia ei pidetä enää kauaa.
Ymmärrättekö? Ei enää kauaa... David sanoi. Ja
purskahti itkuun. Juuri sillon tv:n ruudulle
ilmestyi yöperhonen. Se tietenkin etsi tiensä
ainoaan valoon hämärässä huoneessa. Kuului
muutama nauruntyrskähdys. Mutta vieras oli jo
saapunut...
Jeesus. Se oli Jeesus. Video loppui. Riku alkoi
puhua ja rukoilla.
-Ottakaa hei tää usko tosissanne. Olkaa Jeesuksen
kanssa tai älkää olko. Tehkää sitten syntiä niin
paljon kun pystytte. Mä en voi teitä herättää,
Jumalan on se tehtävä. - - Rakas Jeesus, kiitos
siitä että sä otat nää nuoret lähellesi. Kiitos
siitä että sä murskaat nämä nuoret. Mutta sä
murskaat heidät rakkaudella sun syliisi, sä
säilytät jokaisen palan ja teet uutta...
Jeesus tuli. Se todella tuli. Se kiersi siinä
huoneessa, ja alkoi tehdä työtä. Me aloimme
murskaantua.
Ensimmäisenä taivaalliselle leikkauspöydälle
joutui vieressäni istuva 16-vuotias Samuel. Näin
hämärässä, miten hänen poskensa alkoivat
kiiltelemmän. Olin ihan ymmmälläni: tämäkö
suomalainen miehenalku, potentiaalinen
mummojenpotkija, tämäkö itkee? Käännyin toiseen
suuntaan. Vieressäni istuva Anna näytti
vaikealta. Lopulta hänkin parahti itkuun.
Seuraavaksi huomasin itse joutuneeni käsittelyyn.
Huomasin itse murskautuvani Jeesuksen sylissä.
Kyynel toisensa jälkeen, kunnes kasvoissani ei
enää ollut kuivaa kohtaa. Yksi kerrallaan Jeesus
käsitteli jokaisen huoneessa olevan, jopa ne
pojatkin. En pystynyt sanomaan mitään, itkin vain
katketakseni. Kuten kaikki muutkin huoneessa
olevat. Ensin nyyhkytyksiä, mutta lopulta kukaan
ei enää hävennyt itkeä ääneen.
Siirryimme saliin. Samuel itki vieläkin. Arska
rukoili hänen puolestaan. Ja Samuel itki, itki
niin että oli vähällä tukehtua. Kaikki se saasta,
kaikki synti, murheet, huolet, kaikki. Ne tulivat
ulos. Kuten myös monesta muusta. Vielä kaksi
tuntia videon jälkeen jotkut itkivät täristen
salin lattialla. Mutta Samuel ei enää itkenyt.
Menin hänen luokseen ja ihmettelimme yhdessä
tilannetta.
-Mutta mitä sulle tapahtu? Sä oot itkeny eniten,
mä kysyin siltä.
-On tapahtunu niin paljon kaikkea. Ei sitä osaa
selittää, Samuel vastasi ja katsoi mua silmiin.
Ja ne silmät oli niin täynnä rauhaa, se hymy niin
levollinen, etten mä ole koskaan nähnyt mittän
sellasta.
-Eikö ookin puhdas olo?
-On, sanoi hän.
Anna nousi seisomaan toisella puolella salia. Se
lähti kävelemään, mutta näytti siltä ettei se
oikein tienny minne päin pitäs mennä. Salissa oli
tuoleja, ja Anna törmäsi ensin niihin ja istui
sitten yhteen.
-Anna, mikä on?
-Herra on hyvä.
-Amen, mä vastasin. Muuta en osannu sanoa.
Minä, Samuel ja neljä muuta kokoonnuimme rinkiin
ja juttelimme illan tapahtumista. Rukoilimme
tunnin ja olimme pökerryksissä kaikesta. Meidät
oli rutistettu Herran syliin, eikä sellaisesta
toivu äkkiä.
Sunnuntaina oli lähtö edessä. Tavarat pakattiin
kokoon. Samuel oli jo lähdössä, mutta ilman
halausta hän ei ohitseni päässyt. Eikä myöskään
Tea, Laura, Arska, Marjukka, Matias eikä Helena,
Rikun vaimo. Kaikki hyvästelivät toisensa, ja
tunnelma oli haikea.
Ennen kuin olin päässyt edes linja-autoon, olin
päättänyt että seuraavalle leirille on pakko
päästä. Arska sanoi sen puheessaan niin
hyvin: "Mä oon jo nyt rakastunu teihin
kaikkiin..." mulla oli ihan samanlainen olo. Oli
itketty ja naurettu, soitettu ja laulettu
yhdessä. Mun oli niitä ihmisiä ikävä jo heti kun
ne poistu pihasta. Ja ennen kaikkea, mä oli
rakastunu Jeesukseen. Herra on hyvä, kyllä se
näin on.
Seuraava leiri on muuten joulukuussa, että
tervetuloa vaan jos on mahdollista päästä paikan
päälle... ainakin mä odotan jo innolla.
keskustasta. Urhattuun oli sen verran pitkä matka
ettei sinne voinu lähteä kävelemäänkään. Meidän
kassit oli niin raskaat ettei niitä voinut kantaa
pitkään, vaikka Raamattuleiri kestäisi vain
viikonlopun. Silti musta tuntu että mukaan oli
kertyny ainakin puolet mun omaisuudesta.
Marjukka ja Matias vaikuttivat mukavilta
ihmisiltä. No, miksipä eivät vaikuttaisi, uskovia
kun ovat. He kertoivat että leirikeskuksessa oli
juuri menossa ensimmäinen Raamattutunti ja että
me ehtisimme siihen vielä mukaan.
Perjantai meni siinä ihan mukavasti tutustuen
toisiin. Nuoria oli paljon, ja ikähaarukkaa
löytyi. Nuorimmat olivat parivuotiaita ja toisena
huippuna oli Arska, päälle parikymppinen. Vaikka
Arska taisi kyllä olla enemmänkin järjestäjän
hommissa, mä ajattelin. Mukava kuitenkin nähä
sitäkin pitkästä aikaa.
Lauantaina porukka oli jostain syystä aika
levotonta jo aamusta alkaen. Nuoremmat pojat, 12-
15-vuotiaat oli erityisen pahalla päällä. Meillä
isommillakin oli vaikeuksia olla sovussa. Tuolit
oli kaikki salissa sikin sokin ja
karkkipapereista suurin osa löytyi lattialta.
Näinko tää leiri jatkuu, mä ajattelin. Tänhän
pitäs olla Raamattuleiri eikä tappeluleiri. Missä
on se rauha joka pitäs olla uskovien yhteydessä?
Missä se sopu?
Rinteen Riku oli yksi järjestäjistä. Hän oli
luvannut meille isommille "special nightin".
Ohjelmastakin kerrottiin etukäteen, olis tarkotus
katsoa joku video ja noin pois päin. Ei
kuulostanu kauheen jännältä. Mutta jos mä olisin
tienny...
Special night siitä tosiaan tuli. Päivällä oltiin
laulettu ja ylistetty, ja Pyhä henki oli todella
ollu mukana. Mutta se ei ollu vielä mitään.
Päävieras saapuisi vasta yötä myöten...
Nuoriso alkoi kokoontua kabinettiin odottamaan
Rikua ja videota. Pojat vetelivät pöytäliinat
alas, olivat vähällä rikkoa pari maljakkoa ja jos
istui mihin tahansa, sai joka kerta vähemmän
kohteliaan kehotuksen poistua. "Siihen tulee mun
täti. Ja siihen mun isä... hei mee pois."
-Noinko se Jeesus käskee sanoa? Mä kysyin. Pojat
sanoivat, että niin se käskee. Mitähän tästäkin
tulisi jos kaikki on näin levottomia?
Viimein Riku tuli videon kanssa. Ja siitä se
alkoi. Hän sammutti valot ja alkoi soittaa
kitaraa. Se soitti itse tekemänsä laulun, joka
oli syntynyt seuraavaksi katsottavan videon
pohjalta. Kun laulu oli laulettu, Riku laittoi
kitaran pois.
- Jos jollakin on nyt sellanen olo, ettei jaksa
keskittyä tähän niin saa lähteä pois. Tää on
vakava asia enkä mä halua että täällä istutaan
huvikseen.
Riku jatkoi kertomalla erikoisesta "häirinnästä"
jota videota katsottaessa oli esiintynyt.
Videolla oli nimittäin David Wilkersonin kokus,
jossa tämä vanha saarnaaja puhkeaa itkuun kesken
puheensa. Joka kerta tämän kohdan tullessa oli
sattunut jotain erikoista: nauhotettava video
menee pilalle, lapset alkavat riehumaan...
-Katsotaan mitä nyt tulee, Riku tokaisi ja
laittoi videon pyörimään.
Kaikki odottivat jännityksellä sitä "itkukohtaa".
David puhui ensin siitä, miten ihmiset eivät
kuuntele Jumalaa. Seurakuntien pastorit
saarnaavat vuosi toisensa perään samaa saarnaa,
koska heillä ei ole aikaa kehitellä uutta. Ei ole
aikaa kuunnella mitä Jumala haluaa puhua.
-Tällaisia kokouksia ei pidetä enää kauaa.
Ymmärrättekö? Ei enää kauaa... David sanoi. Ja
purskahti itkuun. Juuri sillon tv:n ruudulle
ilmestyi yöperhonen. Se tietenkin etsi tiensä
ainoaan valoon hämärässä huoneessa. Kuului
muutama nauruntyrskähdys. Mutta vieras oli jo
saapunut...
Jeesus. Se oli Jeesus. Video loppui. Riku alkoi
puhua ja rukoilla.
-Ottakaa hei tää usko tosissanne. Olkaa Jeesuksen
kanssa tai älkää olko. Tehkää sitten syntiä niin
paljon kun pystytte. Mä en voi teitä herättää,
Jumalan on se tehtävä. - - Rakas Jeesus, kiitos
siitä että sä otat nää nuoret lähellesi. Kiitos
siitä että sä murskaat nämä nuoret. Mutta sä
murskaat heidät rakkaudella sun syliisi, sä
säilytät jokaisen palan ja teet uutta...
Jeesus tuli. Se todella tuli. Se kiersi siinä
huoneessa, ja alkoi tehdä työtä. Me aloimme
murskaantua.
Ensimmäisenä taivaalliselle leikkauspöydälle
joutui vieressäni istuva 16-vuotias Samuel. Näin
hämärässä, miten hänen poskensa alkoivat
kiiltelemmän. Olin ihan ymmmälläni: tämäkö
suomalainen miehenalku, potentiaalinen
mummojenpotkija, tämäkö itkee? Käännyin toiseen
suuntaan. Vieressäni istuva Anna näytti
vaikealta. Lopulta hänkin parahti itkuun.
Seuraavaksi huomasin itse joutuneeni käsittelyyn.
Huomasin itse murskautuvani Jeesuksen sylissä.
Kyynel toisensa jälkeen, kunnes kasvoissani ei
enää ollut kuivaa kohtaa. Yksi kerrallaan Jeesus
käsitteli jokaisen huoneessa olevan, jopa ne
pojatkin. En pystynyt sanomaan mitään, itkin vain
katketakseni. Kuten kaikki muutkin huoneessa
olevat. Ensin nyyhkytyksiä, mutta lopulta kukaan
ei enää hävennyt itkeä ääneen.
Siirryimme saliin. Samuel itki vieläkin. Arska
rukoili hänen puolestaan. Ja Samuel itki, itki
niin että oli vähällä tukehtua. Kaikki se saasta,
kaikki synti, murheet, huolet, kaikki. Ne tulivat
ulos. Kuten myös monesta muusta. Vielä kaksi
tuntia videon jälkeen jotkut itkivät täristen
salin lattialla. Mutta Samuel ei enää itkenyt.
Menin hänen luokseen ja ihmettelimme yhdessä
tilannetta.
-Mutta mitä sulle tapahtu? Sä oot itkeny eniten,
mä kysyin siltä.
-On tapahtunu niin paljon kaikkea. Ei sitä osaa
selittää, Samuel vastasi ja katsoi mua silmiin.
Ja ne silmät oli niin täynnä rauhaa, se hymy niin
levollinen, etten mä ole koskaan nähnyt mittän
sellasta.
-Eikö ookin puhdas olo?
-On, sanoi hän.
Anna nousi seisomaan toisella puolella salia. Se
lähti kävelemään, mutta näytti siltä ettei se
oikein tienny minne päin pitäs mennä. Salissa oli
tuoleja, ja Anna törmäsi ensin niihin ja istui
sitten yhteen.
-Anna, mikä on?
-Herra on hyvä.
-Amen, mä vastasin. Muuta en osannu sanoa.
Minä, Samuel ja neljä muuta kokoonnuimme rinkiin
ja juttelimme illan tapahtumista. Rukoilimme
tunnin ja olimme pökerryksissä kaikesta. Meidät
oli rutistettu Herran syliin, eikä sellaisesta
toivu äkkiä.
Sunnuntaina oli lähtö edessä. Tavarat pakattiin
kokoon. Samuel oli jo lähdössä, mutta ilman
halausta hän ei ohitseni päässyt. Eikä myöskään
Tea, Laura, Arska, Marjukka, Matias eikä Helena,
Rikun vaimo. Kaikki hyvästelivät toisensa, ja
tunnelma oli haikea.
Ennen kuin olin päässyt edes linja-autoon, olin
päättänyt että seuraavalle leirille on pakko
päästä. Arska sanoi sen puheessaan niin
hyvin: "Mä oon jo nyt rakastunu teihin
kaikkiin..." mulla oli ihan samanlainen olo. Oli
itketty ja naurettu, soitettu ja laulettu
yhdessä. Mun oli niitä ihmisiä ikävä jo heti kun
ne poistu pihasta. Ja ennen kaikkea, mä oli
rakastunu Jeesukseen. Herra on hyvä, kyllä se
näin on.
Seuraava leiri on muuten joulukuussa, että
tervetuloa vaan jos on mahdollista päästä paikan
päälle... ainakin mä odotan jo innolla.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.