Kun puhutaan lopusta. Silloin puhutaan
kokonaisvaltaisesta peruuttamattomasta loppujen
lopusta. Kun kaikki häipyy, tuhoutuu ja unohtuu.
Unohdetaan, että maailman loppu koskee vain
meidän maailmaamme. Me ihmiset olemme omasta
mielestämme maailman napa. Maailman loppu
merkitsee meidän tuhoamme. Mitä siitä jos joku
pahainen basilli tai alkueläin jää lillumaan
tyhjyyteen? Meidän Homo-sukumme on kadonnut.
Puff, pyyhitty olemassa olon kartalta.
Se olisi sitä mitä me kutsumme maailman lopuksi.
Ihmisten maailman loppu.
Kaiken loppu olisi jotain muuta. Jotain suurta,
väkevää ja hienovaraista. Äärimmäisen tarkkaa.
Voisimme kuvitella sen suureksi tuleksi.
Äärettömän kuumaksi leimuavaksi nanosekunnin
tuhannesosassa eteneväksi loimuksi. Tuleksi joka
polttaisi kasvit, eläimet, meidät, kivet,
otsonin, kaikki ne olevat ja olemattomat
henkiolennot joita kutsumme jumaliksi, kaikki
aikoja sitten kuolleet ja syntymättömät, koko
historiamme. Se suuri tuli leviäisi räjähtäen
Marsiin, Venukseen, se polttaisi aurinkomme,
tuhoaisi Linnunradan. Vaikka emme sitä tietäisi
se raivoaisi miljardien, miljardien ja taas
miljardien valovuosien päässä. Tuhoaisi kaiken
senkin mistä emme tienneet mitään, toisten
olentojen maailmat. Se jatkaisi kunnes kaikki
olisi lopussa, raivoten se palaisi kunnes olisi
polttanut kaiken hapen ja tukahtuisi sitten. On
mahdotonta kuvitella minkä värinen tuo lopun
jälkeinen aika olisi, sillä värit olisivat
palaneet samoin aika.
Maailman lopun määrittelemiseksi täytyy
määritellä maailma. Onko se jokaisen
henkilökohtainen? Kaikki se minkä piirissä elät
tai elit. Vai kaikkien meidän kuuden miljardin
yhteinen kuvitelma maailmasta? Ja kuka sen pystyy
rationalisoimaan? Kenties se on harvojen ja
valittujen kuvitelma? Älykkäiden ja tyhmien. Entä
laskemmeko hevoset, kurjet, hait tai etanat
mukaan aivoriiheemme? Unohdammeko virukset,
vibriot, syöpäsolut ja syanidin kokonaan? Ja
miten aiomme selvittää heidän ajatuksensa?
Todennäköisesti hyväksyisimme maailmaksi oman
galaksimme.
Sitten miettisimme syitä. Oliko syynä se, että
ihmisiä on liikaa? Tunkeeko meitä joka raosta?
Vai joku luonnonkatastrofi? Ehkä tuntematon
tauti? Jos jäämme tälle tasolle, puhumme yhä vain
maapallosta. Koko galaksin tuhoaminen vaatii
tulta ja tappuraa. Syövyttävää happoa, räjähdystä
tai ehkä jotain eläintä, joka pistelisi meidät
välipalaksi. Syytä on kai mahdoton tietää nyt,
mutta totisesti olemme toiminnallamme
monipuolistaneet valikoimaa.
Kun olemme valinneet tapahtuman ja paikan sille,
voimme jatkaa kuvitelmaa. Onko maailman loppu
kenties jo alkanut ja etenee hitaasti kohti
väistämätöntä vai onko se nopea rysäys?
Pystymmekö ennustamaan sen ja jos pystymme onko
niin jo tehty? Ajatuksemme siirtyvät väkisinkin
niille viimeisille tunneille. Emme voi kuvitella
loppua, eikä siitä olisi hyötyäkään. Emmehän
tiedä olimmeko oikeassa. Joten antakaamme
mielikuvitukselle turbiinimoottori ja paljon
bensaa.
Oli pimeää. Maiseman rajat tukehtuivat vaippaansa
ja lakkasivat olemasta. Ilma oli syvän
suklaanruskeaa. Se oli aika jolloin tunsit
olevasi turvassa. Et näe ketään, kukaan ei näe
sinua. Joku oli joskus sanonut: ”Vaikka tietäisin
maailmanlopun tulevan huomenna, istuttaisin
tänään omenapuun.” Nyt kadut, ettet aurannut
peltojasi, kylvänyt maitasi. Samoin vuodat
kyyneleitä tietäessäsi ettei vielä ole liian
myöhäistä. Voisit nousta ja kiiruhtaa, sopia
riitasi, pyytää anteeksi niiltä joita olet
panetellut, syleillä heitä joiden luokse pelkäsit
mennä, katsoa sinne minne et ennen kyennyt. Et
sinä nouse. Pelkäätkö yhä heidän nauruaan? Yhä,
vastaat ja kaivaudut itseesi. Tyydyt unelmiin et
tavoittele tekoja.
Jossain kumisevat kirkonkellot, kirkot ovat
täynnä, kiihkeä laulu kohoaa ilmaan, ilma on
sakea rukouksista. Pelossa ihminen etsii turvaa.
Uskosta ja lähimmäisistä. Mutta tiedät kyllä ne
joukot joilta loppu vei uskon. He ovat
helpottuneita paljastettuaan valheen. Et tiedä
mitä he tekevät.
Jerusalem on ääriään myöten täynnä. Juutalaiset,
kristityt ja muslimit, kaikki sovussa tai
riidellen, uskoen Jumalan säästävän juuri heidät.
Ajattelet ihmisiä jotka viettävät maailman
viimeisen illan humalassa, huumattuina. Ja niitä
jotka lojuvat sairaalassa. Et halua ajatella
niitä jotka ovat juuri toipuneet, etkä niitä
jotka tekevät itsemurhan näiden tuntien aikana.
Et tahdo heidän tunteidensa koskevan itseäsi.
Avaat television. Kanavat ovat tyhjiä, näet vain
lumisadetta. Et lannistu vaan selaat eteenpäin.
Jostain tulee lavakomiikka, kuten aina tähän
aikaan. Nauru on väkinäistä ja sammutat laitteen.
Radiossa soivat listahitit, itkuvirret ja
Beethovenin 5. Sinfonia. Joku kanava lähettää
normaalia ohjelmaa, toiset julistavat lopun
tuloa. Niin kuin joku ei tietäisi. Huomaat
miettiväsi miten kauan sähköä riittää.
Suljetaanko voimalat jossain välissä vai
paahdetaanko loppuun saakka?
Et ottanut tänään vitamiinejasi. Et usko sen
olevan tarpeellista. Naurat lukiessasi mainoksen
joka julistaa tuotteen olevan palvelus
tulevaisuudelle. Mietit tulisiko joku pidättämään
sinut jos ryöstäisit lähikaupan tai perisikö
kukaan edes maksua vaikka rahaa tarjoaisitkin.
Päädyt kielteiseen tulokseen ja kadut ettet
sittenkin matkustanut jonnekin Singaporeen luksus-
hotelliin.
Paperikorisi on täynnä lappuja. Olet jo keksinyt
niille yhteisen moton. Se kuuluu: ”Mehän
sanoimme”. Ne ovat teorioita, faktoja ja
uskomuksia siitä mitä tulee tapahtumaan ja mitä
ei. Et ole lukenut niitä.
Rypiessäsi surussa, tuskassa ja pettymyksessä
tiedät myös ne, jotka nauravat, ovat
helpottuneita. Heitä on vähän, etkä tiedä missä
tämä onnela sijaitsee, mutta tahdot uskoa sen
olevan jossain.
Viimeinen aikavyöhyke on täynnä. Se kuhisee
ihmisiä, muttei elämää. Hymyilet, sillä tiedät
ettei se ole auringon valo joka lopun tuo. Et
usko heidän voittavan mitään pakenemalla paikkaan
jossa päivä viimeiseksi vaihtuu. Ehkä he saavat
siitä jotain turvaa.
Ja nyt tiedät, että se on ohi. Maailman viimeinen
ilta päättyy. Auringon valo nielee maata edellään
tunkeutuen ihmiskunnan tajuntaan. Taistelijat ja
tappelijat kiihdyttävät vauhtia. He tahtovat
lopettaa ennen loppua, tietääkseen kuka voitti.
Rukoukset, huudot, anteeksianomiset täyttävät
ilman. Nouset ja astut ulos. Maailma on yhä
kaunis. Etsit jotain minkä haluat nähdä
viimeisenä. Et haluaisi olla yksin. Tahtoisit
suudella jotakuta vielä kerran ja ehkä uudestaan.
Ilmassa on odotusta ja sitten ei enää mitään.
kokonaisvaltaisesta peruuttamattomasta loppujen
lopusta. Kun kaikki häipyy, tuhoutuu ja unohtuu.
Unohdetaan, että maailman loppu koskee vain
meidän maailmaamme. Me ihmiset olemme omasta
mielestämme maailman napa. Maailman loppu
merkitsee meidän tuhoamme. Mitä siitä jos joku
pahainen basilli tai alkueläin jää lillumaan
tyhjyyteen? Meidän Homo-sukumme on kadonnut.
Puff, pyyhitty olemassa olon kartalta.
Se olisi sitä mitä me kutsumme maailman lopuksi.
Ihmisten maailman loppu.
Kaiken loppu olisi jotain muuta. Jotain suurta,
väkevää ja hienovaraista. Äärimmäisen tarkkaa.
Voisimme kuvitella sen suureksi tuleksi.
Äärettömän kuumaksi leimuavaksi nanosekunnin
tuhannesosassa eteneväksi loimuksi. Tuleksi joka
polttaisi kasvit, eläimet, meidät, kivet,
otsonin, kaikki ne olevat ja olemattomat
henkiolennot joita kutsumme jumaliksi, kaikki
aikoja sitten kuolleet ja syntymättömät, koko
historiamme. Se suuri tuli leviäisi räjähtäen
Marsiin, Venukseen, se polttaisi aurinkomme,
tuhoaisi Linnunradan. Vaikka emme sitä tietäisi
se raivoaisi miljardien, miljardien ja taas
miljardien valovuosien päässä. Tuhoaisi kaiken
senkin mistä emme tienneet mitään, toisten
olentojen maailmat. Se jatkaisi kunnes kaikki
olisi lopussa, raivoten se palaisi kunnes olisi
polttanut kaiken hapen ja tukahtuisi sitten. On
mahdotonta kuvitella minkä värinen tuo lopun
jälkeinen aika olisi, sillä värit olisivat
palaneet samoin aika.
Maailman lopun määrittelemiseksi täytyy
määritellä maailma. Onko se jokaisen
henkilökohtainen? Kaikki se minkä piirissä elät
tai elit. Vai kaikkien meidän kuuden miljardin
yhteinen kuvitelma maailmasta? Ja kuka sen pystyy
rationalisoimaan? Kenties se on harvojen ja
valittujen kuvitelma? Älykkäiden ja tyhmien. Entä
laskemmeko hevoset, kurjet, hait tai etanat
mukaan aivoriiheemme? Unohdammeko virukset,
vibriot, syöpäsolut ja syanidin kokonaan? Ja
miten aiomme selvittää heidän ajatuksensa?
Todennäköisesti hyväksyisimme maailmaksi oman
galaksimme.
Sitten miettisimme syitä. Oliko syynä se, että
ihmisiä on liikaa? Tunkeeko meitä joka raosta?
Vai joku luonnonkatastrofi? Ehkä tuntematon
tauti? Jos jäämme tälle tasolle, puhumme yhä vain
maapallosta. Koko galaksin tuhoaminen vaatii
tulta ja tappuraa. Syövyttävää happoa, räjähdystä
tai ehkä jotain eläintä, joka pistelisi meidät
välipalaksi. Syytä on kai mahdoton tietää nyt,
mutta totisesti olemme toiminnallamme
monipuolistaneet valikoimaa.
Kun olemme valinneet tapahtuman ja paikan sille,
voimme jatkaa kuvitelmaa. Onko maailman loppu
kenties jo alkanut ja etenee hitaasti kohti
väistämätöntä vai onko se nopea rysäys?
Pystymmekö ennustamaan sen ja jos pystymme onko
niin jo tehty? Ajatuksemme siirtyvät väkisinkin
niille viimeisille tunneille. Emme voi kuvitella
loppua, eikä siitä olisi hyötyäkään. Emmehän
tiedä olimmeko oikeassa. Joten antakaamme
mielikuvitukselle turbiinimoottori ja paljon
bensaa.
Oli pimeää. Maiseman rajat tukehtuivat vaippaansa
ja lakkasivat olemasta. Ilma oli syvän
suklaanruskeaa. Se oli aika jolloin tunsit
olevasi turvassa. Et näe ketään, kukaan ei näe
sinua. Joku oli joskus sanonut: ”Vaikka tietäisin
maailmanlopun tulevan huomenna, istuttaisin
tänään omenapuun.” Nyt kadut, ettet aurannut
peltojasi, kylvänyt maitasi. Samoin vuodat
kyyneleitä tietäessäsi ettei vielä ole liian
myöhäistä. Voisit nousta ja kiiruhtaa, sopia
riitasi, pyytää anteeksi niiltä joita olet
panetellut, syleillä heitä joiden luokse pelkäsit
mennä, katsoa sinne minne et ennen kyennyt. Et
sinä nouse. Pelkäätkö yhä heidän nauruaan? Yhä,
vastaat ja kaivaudut itseesi. Tyydyt unelmiin et
tavoittele tekoja.
Jossain kumisevat kirkonkellot, kirkot ovat
täynnä, kiihkeä laulu kohoaa ilmaan, ilma on
sakea rukouksista. Pelossa ihminen etsii turvaa.
Uskosta ja lähimmäisistä. Mutta tiedät kyllä ne
joukot joilta loppu vei uskon. He ovat
helpottuneita paljastettuaan valheen. Et tiedä
mitä he tekevät.
Jerusalem on ääriään myöten täynnä. Juutalaiset,
kristityt ja muslimit, kaikki sovussa tai
riidellen, uskoen Jumalan säästävän juuri heidät.
Ajattelet ihmisiä jotka viettävät maailman
viimeisen illan humalassa, huumattuina. Ja niitä
jotka lojuvat sairaalassa. Et halua ajatella
niitä jotka ovat juuri toipuneet, etkä niitä
jotka tekevät itsemurhan näiden tuntien aikana.
Et tahdo heidän tunteidensa koskevan itseäsi.
Avaat television. Kanavat ovat tyhjiä, näet vain
lumisadetta. Et lannistu vaan selaat eteenpäin.
Jostain tulee lavakomiikka, kuten aina tähän
aikaan. Nauru on väkinäistä ja sammutat laitteen.
Radiossa soivat listahitit, itkuvirret ja
Beethovenin 5. Sinfonia. Joku kanava lähettää
normaalia ohjelmaa, toiset julistavat lopun
tuloa. Niin kuin joku ei tietäisi. Huomaat
miettiväsi miten kauan sähköä riittää.
Suljetaanko voimalat jossain välissä vai
paahdetaanko loppuun saakka?
Et ottanut tänään vitamiinejasi. Et usko sen
olevan tarpeellista. Naurat lukiessasi mainoksen
joka julistaa tuotteen olevan palvelus
tulevaisuudelle. Mietit tulisiko joku pidättämään
sinut jos ryöstäisit lähikaupan tai perisikö
kukaan edes maksua vaikka rahaa tarjoaisitkin.
Päädyt kielteiseen tulokseen ja kadut ettet
sittenkin matkustanut jonnekin Singaporeen luksus-
hotelliin.
Paperikorisi on täynnä lappuja. Olet jo keksinyt
niille yhteisen moton. Se kuuluu: ”Mehän
sanoimme”. Ne ovat teorioita, faktoja ja
uskomuksia siitä mitä tulee tapahtumaan ja mitä
ei. Et ole lukenut niitä.
Rypiessäsi surussa, tuskassa ja pettymyksessä
tiedät myös ne, jotka nauravat, ovat
helpottuneita. Heitä on vähän, etkä tiedä missä
tämä onnela sijaitsee, mutta tahdot uskoa sen
olevan jossain.
Viimeinen aikavyöhyke on täynnä. Se kuhisee
ihmisiä, muttei elämää. Hymyilet, sillä tiedät
ettei se ole auringon valo joka lopun tuo. Et
usko heidän voittavan mitään pakenemalla paikkaan
jossa päivä viimeiseksi vaihtuu. Ehkä he saavat
siitä jotain turvaa.
Ja nyt tiedät, että se on ohi. Maailman viimeinen
ilta päättyy. Auringon valo nielee maata edellään
tunkeutuen ihmiskunnan tajuntaan. Taistelijat ja
tappelijat kiihdyttävät vauhtia. He tahtovat
lopettaa ennen loppua, tietääkseen kuka voitti.
Rukoukset, huudot, anteeksianomiset täyttävät
ilman. Nouset ja astut ulos. Maailma on yhä
kaunis. Etsit jotain minkä haluat nähdä
viimeisenä. Et haluaisi olla yksin. Tahtoisit
suudella jotakuta vielä kerran ja ehkä uudestaan.
Ilmassa on odotusta ja sitten ei enää mitään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tää "Puff" oli kiva!
: )
Pessimismi vie elämänhalusi. Kirjoittamasi on kuvitelmaa, yhden ihmisen mustuus. Todellisuus: tuleva uusi maailma, uskovien ihmisten katoamaton suku iäti paratiisimaailmassa. Ikuinen onni ja rauha Jumalan tuntemisessa ja läsnäolossa, imeväinen leikittelemässä kyykäärmeen kololla, leijona syömässä ruohoa lampaan vierellä; Kristuksen kaitsemina kaikki sovussa, tekijänsä tuntien, tekijäänsä ylistäen ja totellen.