Äimän käki

Noh, omaan napaan tuijottaminen on oman edun tavoittelua. Eikö? Saatetaan kyllä puhua toisen edun nimissä...mutta totuus on toinen.

Nykyisin puhutaan paljonkin siitä, että perheillä ei enää ole yhteistä aikaa juuri nimeksikään. Ja sekin vähä aika karsinoidaan niin, että ollaan varmasti kaikki jossain muualla kuin yhdessä kotona.

Uusien tutkimusten mukaan jo leikki-ikäiset lapset tänä päivänä kaipaavat eniten vanhempiensa läsnäoloa. Ei ole väliä, vaikka ei ole mitään hienoja harrastuksia, kunhan ne vanhemmat vain olisivat läsnä.

Aivan pikkuinen ei osaa ehdollistaa vanhempiensa rakkautta, mutta vähän isompi alkaa jo syytellä itseään siitä, että vanhemmat eivät viihdy yhdessä hänen kanssaan.

Sanomatta sen kummemmin mikä on tarpeeksi vähän, tai ei liian paljon, sanon, että nykyinen vallalla oleva malli se ei ainakaan ole.
Liian paljon on pahoinvointia lasten keskuudessa, jotta tämä olisi oikea juttu. Eikö silloin pitäisi miettiä keinoja tämän vähentämiseen/poistamiseen, eikä siihen, että saisi pidettyä kiinni omasta navastaan?

Mielstäni on vähintäänkin oikeutettua pohtia, miksi ravintolailta poissa kotoa, on kaikki mitä tarvitset, vaikka olet perustanut perheen, josta sinä olet vastuussa!
Olen saanut täällä käsityksen, että se on elinehto!

Mary kirjoitti:

Noh, omaan napaan tuijottaminen on oman edun tavoittelua. Eikö? Saatetaan kyllä puhua toisen edun nimissä...mutta totuus on toinen.

Nykyisin puhutaan paljonkin siitä, että perheillä ei enää ole yhteistä aikaa juuri nimeksikään. Ja sekin vähä aika karsinoidaan niin, että ollaan varmasti kaikki jossain muualla kuin yhdessä kotona.

Uusien tutkimusten mukaan jo leikki-ikäiset lapset tänä päivänä kaipaavat eniten vanhempiensa läsnäoloa. Ei ole väliä, vaikka ei ole mitään hienoja harrastuksia, kunhan ne vanhemmat vain olisivat läsnä.

Aivan pikkuinen ei osaa ehdollistaa vanhempiensa rakkautta, mutta vähän isompi alkaa jo syytellä itseään siitä, että vanhemmat eivät viihdy yhdessä hänen kanssaan.

Sanomatta sen kummemmin mikä on tarpeeksi vähän, tai ei liian paljon, sanon, että nykyinen vallalla oleva malli se ei ainakaan ole.
Liian paljon on pahoinvointia lasten keskuudessa, jotta tämä olisi oikea juttu. Eikö silloin pitäisi miettiä keinoja tämän vähentämiseen/poistamiseen, eikä siihen, että saisi pidettyä kiinni omasta navastaan?

Mielstäni on vähintäänkin oikeutettua pohtia, miksi ravintolailta poissa kotoa, on kaikki mitä tarvitset, vaikka olet perustanut perheen, josta sinä olet vastuussa!
Olen saanut täällä käsityksen, että se on elinehto!

Lue lisää

Kiitän asiallisesta vastauksesta.

En muista kenenkään suoraan kirjoittaneen siitä, että kotoa poissa olo olisi heille kaikista tärkeintä perhe-elämässä, tai jotain sinne päin. Mutta totta on, että monesti vanhemmuudesta ja lapsista puhuttaessa (missä tahansa, en tarkoita tätä foorumia pelkästään) keskustellaan siitä, kuinka paljon vanhemmilla on omaa aikaa.

Tottahan sekin on, että kotiäitiyden jaksaa paremmin, jos on joku henkireikä kodin ulkopuolella, olkoon nyt sitten vaikka kuvataidepiiri, hiihtolenkki tai kahvittelu ystävän kanssa. Minä ainakin kaipaan sitä toisinaan (toisinaan=kerran parissa kuukaudessa), vaikka en edes ole kotiäiti.

Perheet kaipaavat yhtenäisyyttä ja yhteistä aikaa, siitä olemme aivan samaa mieltä. Etenkin henkinen yhteys tuntuu monilta olevan hukassa. Ensinnäkin parisuhteeseen sitoutuminen (niin myötä- kuin vastamäessäkin pitäisi sitä toista jaksaa) ja toisaalta lapsiin sitoutuminen. Jotain on pielessä mielestäni siinä vaiheessa, jos vanhempi tahtoo esimerkiksi pitää lastaan ylimääräisiä, työn ulkopuolisia aikoja päivähoidossa (poislukien se tilanne, jos esimerkiksi lapsen sairaus tmv. vaatii kuntoutusmuotona päiväkotia).

Silloin kompastutaan näreisiin, jos aletaan tosissaan kinaamaan jostain 15 minuutin lenkistä. ;) Kokonaisuus ratkaisee, ja perhe-elämään tulisi heittäytyä koko sydämellä eikä haikailla naapurin miestä ja diskovaloja.

Vanhemmilla on nykyään kohtuullisen hyvät mahdollisuudet olla lasten kanssa: on äitiys- ja vanhempainlomat sekä kotihoidontuki, lyhyet työajat (vrt. 6-päiväinen työviikko) ja koneiden tuoma vapaa-ajan lisä (esimerkiksi pyykkääminen sujuu melkein itsestään). Siksi onkin sääli, että joillain vanhemmilla on outo tarve paeta kotoa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman usein. Tai ei edes fyysisesti, vaan olla henkisestikin poissa, yhtä pahahan sekin on.

Äimän käki kirjoitti:

Kiitän asiallisesta vastauksesta.

En muista kenenkään suoraan kirjoittaneen siitä, että kotoa poissa olo olisi heille kaikista tärkeintä perhe-elämässä, tai jotain sinne päin. Mutta totta on, että monesti vanhemmuudesta ja lapsista puhuttaessa (missä tahansa, en tarkoita tätä foorumia pelkästään) keskustellaan siitä, kuinka paljon vanhemmilla on omaa aikaa.

Tottahan sekin on, että kotiäitiyden jaksaa paremmin, jos on joku henkireikä kodin ulkopuolella, olkoon nyt sitten vaikka kuvataidepiiri, hiihtolenkki tai kahvittelu ystävän kanssa. Minä ainakin kaipaan sitä toisinaan (toisinaan=kerran parissa kuukaudessa), vaikka en edes ole kotiäiti.

Perheet kaipaavat yhtenäisyyttä ja yhteistä aikaa, siitä olemme aivan samaa mieltä. Etenkin henkinen yhteys tuntuu monilta olevan hukassa. Ensinnäkin parisuhteeseen sitoutuminen (niin myötä- kuin vastamäessäkin pitäisi sitä toista jaksaa) ja toisaalta lapsiin sitoutuminen. Jotain on pielessä mielestäni siinä vaiheessa, jos vanhempi tahtoo esimerkiksi pitää lastaan ylimääräisiä, työn ulkopuolisia aikoja päivähoidossa (poislukien se tilanne, jos esimerkiksi lapsen sairaus tmv. vaatii kuntoutusmuotona päiväkotia).

Silloin kompastutaan näreisiin, jos aletaan tosissaan kinaamaan jostain 15 minuutin lenkistä. ;) Kokonaisuus ratkaisee, ja perhe-elämään tulisi heittäytyä koko sydämellä eikä haikailla naapurin miestä ja diskovaloja.

Vanhemmilla on nykyään kohtuullisen hyvät mahdollisuudet olla lasten kanssa: on äitiys- ja vanhempainlomat sekä kotihoidontuki, lyhyet työajat (vrt. 6-päiväinen työviikko) ja koneiden tuoma vapaa-ajan lisä (esimerkiksi pyykkääminen sujuu melkein itsestään). Siksi onkin sääli, että joillain vanhemmilla on outo tarve paeta kotoa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman usein. Tai ei edes fyysisesti, vaan olla henkisestikin poissa, yhtä pahahan sekin on.

Lue lisää

Olen samaa mieltä!
:)

Äimän käki kirjoitti:

Kiitän asiallisesta vastauksesta.

En muista kenenkään suoraan kirjoittaneen siitä, että kotoa poissa olo olisi heille kaikista tärkeintä perhe-elämässä, tai jotain sinne päin. Mutta totta on, että monesti vanhemmuudesta ja lapsista puhuttaessa (missä tahansa, en tarkoita tätä foorumia pelkästään) keskustellaan siitä, kuinka paljon vanhemmilla on omaa aikaa.

Tottahan sekin on, että kotiäitiyden jaksaa paremmin, jos on joku henkireikä kodin ulkopuolella, olkoon nyt sitten vaikka kuvataidepiiri, hiihtolenkki tai kahvittelu ystävän kanssa. Minä ainakin kaipaan sitä toisinaan (toisinaan=kerran parissa kuukaudessa), vaikka en edes ole kotiäiti.

Perheet kaipaavat yhtenäisyyttä ja yhteistä aikaa, siitä olemme aivan samaa mieltä. Etenkin henkinen yhteys tuntuu monilta olevan hukassa. Ensinnäkin parisuhteeseen sitoutuminen (niin myötä- kuin vastamäessäkin pitäisi sitä toista jaksaa) ja toisaalta lapsiin sitoutuminen. Jotain on pielessä mielestäni siinä vaiheessa, jos vanhempi tahtoo esimerkiksi pitää lastaan ylimääräisiä, työn ulkopuolisia aikoja päivähoidossa (poislukien se tilanne, jos esimerkiksi lapsen sairaus tmv. vaatii kuntoutusmuotona päiväkotia).

Silloin kompastutaan näreisiin, jos aletaan tosissaan kinaamaan jostain 15 minuutin lenkistä. ;) Kokonaisuus ratkaisee, ja perhe-elämään tulisi heittäytyä koko sydämellä eikä haikailla naapurin miestä ja diskovaloja.

Vanhemmilla on nykyään kohtuullisen hyvät mahdollisuudet olla lasten kanssa: on äitiys- ja vanhempainlomat sekä kotihoidontuki, lyhyet työajat (vrt. 6-päiväinen työviikko) ja koneiden tuoma vapaa-ajan lisä (esimerkiksi pyykkääminen sujuu melkein itsestään). Siksi onkin sääli, että joillain vanhemmilla on outo tarve paeta kotoa mahdollisimman paljon ja mahdollisimman usein. Tai ei edes fyysisesti, vaan olla henkisestikin poissa, yhtä pahahan sekin on.

Lue lisää

tähän tosi hyvään keskusteluun vielä sen, että lapsi kaipaa läsnäolevaa vanhempaa vielä yli 7vuotiaana. jopa teinikin (se -teen loppuinen murkku) tarvitsee vanhempiaan ja heidän läheisyyttään siellä kotona.

lapsi on muutakin kuin vauva ja taapero.

vanhus kirjoitti:

tähän tosi hyvään keskusteluun vielä sen, että lapsi kaipaa läsnäolevaa vanhempaa vielä yli 7vuotiaana. jopa teinikin (se -teen loppuinen murkku) tarvitsee vanhempiaan ja heidän läheisyyttään siellä kotona.

lapsi on muutakin kuin vauva ja taapero.

Lue lisää

Olet, vanhus, erittäin oikeassa tässä asiassa. Itse kirjoittelen yleensä lähinnä alle kouluikäistä, koska kotona on eskarilainen, eikä sen isommista lapsista juurikaan ole kokemusta.

Mutta tottahan se on. Jotkut vanhemmat pitävät yläasteikäistä murkkuaan jo melkein aikuisena, antavat aikuisen vastuut mutta eivät kaikkia aikuisen oikeuksia. Oikeasti sen ikäinen tarvitsee vielä rajoja ja läsnäoloa, onhan se murkkuikä kuitenkin vaikeaa aikaa. Jotain on pielessä, jos 15-vuotiaalla ei ole ollenkaan kotiintuloaikoja... Niitä rajoja etsitään sitten jostain muualta kuin vanhempien suunnasta.