Oon 17v lukiolaistyttö, mulla on nyt pari viikkoa ollut semmosta että kouluun meneminen ahdistaa ihan hirveesti, poissaoloja on kertynyt jo paljon kun en vaan pysty menemään kouluun. Itken nykyään tosi paljon pienistäkin asioista ja jännitän joka ilta seuraavaa koulupäivää, kunnes aamulla tulee niin sietämätön ahdistus että en vaan pysty menemään, joten päädyn lintsaamiseen.. Aikasemmin ei ollut mitään ongelmaa kouluun menemisen suhteen, mutta nyt on tapahtunut jonkun verran semmosia ikävempiä juttuja, kuten poikaystävä jätti, vanhemmat erosivat, en ole siskon kanssa enää edes puheväleissä ja mut on vähän jätetty ulkopuolelle mun kaveriporukasta.. Mulla on paljon kavereita, mutta en "uskalla" tai "kehtaa" kertoa kenellekkään tästä. Tuntuu kun joutuisin olemaan yksin koulussa, ja ajatuskin siitä masentaa.. En ole kertonut ongelmastani kenellekkään, ja poissaolotkin selitän sillä että "olen kipeä".. Silloin harvoin kun selviän koulupäivästä ja pääsen kotiin, purskahdan samantien itkuun.. En kestä tätä enää! Kaipaan siis apua, miten pääsisin tästä yli? Kiitos jo etukäteen:)
Koulu ahdistaa
avuntarpeessa
4393
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Moi "avuntarpeessa" =)
Olen itse 18 vuotias ja olen yläasteesta lähtien kärsinyt samoista vaivoista kuin sä. Olis mielenkiintosta tietää että ahdistaako sua ne ihmiset siellä koulussa.
Tosin noi tapahtumat voi toki aiheuttaa stressireaktion ja stressihän aiheuttaa jos jonkinlaista. Tunnemyrskyn keskellä ei aina ole kivaa.
Oletko käynyt terkkarilla juttelemassa tai luokanvalvojalla? Yllättävän hyvin ymmärtävät asioita. Ja jos he tietävät asiasta niin poissaolotkin ymmärretään ja terveydenhoitaja voi ohjata sinut eteenpäin esimerkiksi lasten ja nuorten polille jos tilanteesi sitä vaatii. Ja jos olisi edes yksi kaveri kenelle voisit purkaa sydäntäsi ja voisit ihan ennakkoluulottomana ja vilpittömänä mennä siskosi juttusille, vaikka en teidän väleistänne tiedäkkään, läheisen ja varsinkin siskon tuki on ainakin ollut itselleni tärkeä.
Kuinka kauan ahdistus on jatkunut? Kyseessä voi olla myös masennus tai ahdistuneisuus. Sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsin itse, mutta voi olla että itselläsi vain mieli maassa.
Itse en ole vieläkään täysin voimissani 6 v jälkeen mutta eteenpäin menossa. Vähän harmittaa kun itse en ole saanut mitään aikaiseksi ja vanhat luokka kaverit ovat jo valmistuneet joten ei ainakaan heti kannata heittää pyyhettä kehään, se saattaa kaduttaa myöhemmin.
En tiedä oliko musta mitään apua, mutta mielelläni juttelen lisääkin jos sua kiinnostaa=)
t hensski
Juu, mäkin olen aina ollut sellainen ujonpuoleinen jännittäjätyyppi. Kun koulussa piti jokaisen vuorollaan pitää esitelmä jostain kirjasta tai päivänpolttavasta asiasta luokan edessä ja olin aakkosissa viimeisenä, jouduin aina jännittämään koko lukukauden. Minua myöskin pilkattiin ja tuupittiin lihavuudestani johtuen, joten helppoa se ei ollut. Jotenkin kuitenkin kokosin itseni ja pääsin jopa ylioppilaaksi, vaikkei englanninmaikka kirjoitustani hyväksyttävänä lähettänyt piruuttaan.
Hienoa että olet päässyt ylioppilaaksi asti vastoinkäymisistä huolimatta.
Se oli oma tavoitteenikin mutta luovuin siitä haaveesta sairauteni vuoksi.
Nykyään mietin että oli tyhmää antaa sairaudelle periksi ja jäädä "riutumaan" itsesäälissä.
Hei!
Olen opettaja ja vielä nuori nainen, jolla on ollut samankaltaisia pitkiäkin olotiloja kymmenisen vuotta sitten lukiossa. Heti alkuun haluan sanoa, että kyllä, se valo tulee sieltä tunnelin päästä, vaikka nyt tuntuisi kuinka pahalta ja siltä, että "tätäkö tämä on, mä en enää jaksa". Ja sinä nuori nainen, usko pois: sunkaltaisia on ympärilläsi useita, mutta muista itsekin että tuossa iässä ei meinaa uskaltaa puhua kavereiden kanssa,. Nyt sittemmin, kun ollaan kavereiden kaa puhuttu, niin ollaan huomattu, että melkein kaikilla on ollut jossain vaiheessa tosi vaikeaa, masentuneisuutta, epätoivoa, itseinhoa tai kouluahdistusta - kyllä me ollaan niistä selvitty ja niin selviät sinäkin! Oon ihan varma siitä. Se on jo ensimmäinen askel, että olet kirjoittanut tuntojasi auki. Kirjoittaminen tavallaan auttaa sua itseäsikin hahmottamaan omaa tilannetta paremmin, kun joudut ajattelemaan, että mitenköhän tämän olon ja mielentilan nyt kirjoittaisi. Ja sitten kun sen kirjoittaa auki, niin se on parantava kokemus, kun selvittää ajatuksia, sitä sanotaa reflektioksi ja hermeneuttiseksi kokemukseksi ;) SE on ensimmäinen askel :) Ja se jo auttaa eteen päin. Toinen askel on se, että kirjoitat (tai piirrä, tee video, laula tms. mikä itselle tuntuu luontaisimmalta. Mä rakastin aioinani mietelauseita) itsellesi vielä vaikka lisää, jos et vielä halua puhua kenenkään kanssa. Mä kävin aikoinani usein puhumassa psykologille, ja uskopa tässäkin, niin käy moni muukin. Se ei ole todellakaan harvinaista etkä todellakaan ole ainut tässä elämänvaiheessa. Mulle on aina auttanut jo tieto siitäkin, että moni muukin tuntee samoin, vaikka ei siitä lähipiirissä kertoisikiaan tai ole vielä kertonut. Ajattele vaikka itseäsi jonkun kaverisi näkökulmasta: hän ei tiedä, mitä tällä hetkellä koet, mutta toisaalta kaverillasi voi ola samanlaisia ajatuksia.
Eli ei hätää, sinä toivut kyllä, elämä kirkastuu kyllä.
Sinulle on tapahtunut vakavia asioita kotipuolessa ja poikauystäväkin on jättänyt - ei ole ollenkaan(!!) omituista, että mielesi heittelee ja masentaa. Sun mielesi on parantumisvaiheessa, ja helpottaa ajallaan. Kyllähän ihon pintaakin tullut haava saattaa jopa mätiä, mutta parantuu sitten ajallaan :) Olen siitä ihan 100% varma! Lukioikäisenä munkin poikaystävä petti mua puoli vuotta kaverini kanssa ja sitten jätti. Olin HAJALLA ja luulin että elämä loppuu siihen. MUTTA. kun mieli käy läpi ja (ja mieluusti puhuu muille) pohtii asioita, niin huomaa, että onkin rakentamassa omaa ajatusmaailmaa kohti uutta.
Ja tiedätkös, juuri tuollaiset kokoemukset ovat tosi opettavaisia --> niiden kautta tulee melko monipuolisesti pohdittua elämää, itseä ja sitä mitä itse haluaa elämältä. Ne vahvistaa ja voi olla yksi ponnahduslauta tulevalle ammatinvalinnalle. Minusta on tullut opettaja ehkä myös juuri siksi, että ymmärrän ihmismieltä paremmin, kun on itse kokoenut masentuneisuutta, vanhempien eron ynnä muuta.
ja hei, mäkin olen ollut ihan hirvittävä perfektionisti jännittävä oppilas koulussa ja sain paniikkikohtauksia, kun piti pitää esitelmiä. Mutta kuinka ollakkaan, nyt mä teen sitä työkseni. Se kuuluu tuohon teidän ikäkauteen, kun etsitään itseä :) Se on ok! Eikä olekaan kiirusta aikuistua valmiiksi, ottakaa ihan rauhassa ja ajatelkaa vaikka sitä, että esitelmäjännitys ei haavoita ketään! Eli ei hätää, kehenkään ei satu ja kaikki jännittää omaa esitystään :)
Sitten yks pointti tuohon itsesääliin/masennukseen... Mulla yksi niiden aiheuttajista ole e-pillerit!!!! Kavereiden kanssa ollan vertailtu kokoemuksia ja niilläkin on koko persoona muuttunut pillerien hormooneista. Googlettakaapa vaikka e pillerit haittavaikutukset, ja etsikää esim keskusteluita niistä... JOS siis käytätte pillereitä, selvittäkää, voi ne olla yksi syy mielialan muutoksiin.
Ja vielä yleisesti ajateltuna: kaikkien ihmisten mieliala muuttuu, kaikkien ihmisten mieliala on altis häiriöille. Tälläisissä asioissa et ole KOSKAAN ainut. Suosittelen puhumaan asiasta jonkun kanssa ja selvittämään sen, että onko oireilu masennusta/pitkittynyttä masennusta, jossa tarvitsee tukea.
P.S. Munkin vanhemmat on eronnu... Sulla on oikeus olla tilanteesta surullinen, hämmentynyt ja vihainenkin.