Heippa!
Ole 18 vuotias työtön ja vailla koulutusta. Masennuin vakavasti 7. luokalla ja kierteeni alkoi peruskoulun päätyttyä jonka jälkeen olin haahuillut koulusta töihin ja takaisin kouluun ja kolmaskin paikka on menossa jäihin.
Kärsin sosiaalifobiasta, masennuksesta ja ahdistuksesta ja olen viimiset kuusi vuotta käynyt säännöllisesti kallonkutistajalla ja syön säännöllisesti mielialalääkkeitä, mutta tuo sosiaalipelkokin on vain sellainen asia että pitäisi mennä tulta päin, mutta se tuntuu niin raskaalta ja vaikealta.
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia ja tuntemuksia jos vastaavanlaisia löytyisi, kun tuntuu välillä että muiden seinät ei kaadu päälle vaan vain ne omat.
Pääasia on se että en ole vielä luovuttanut ja tälläkin hetkellä etsin uutta ulospääsyä ahdistavasta tilanteestani. Huonoa on se että niin usein tulee peruutettua valtavaksi kasvaneen ongelman luota ja vaihdettua selvittämättömän asian takia maisemaa.
Sisintä eniten raastaa se että äidin ja ystävien on vaikea ymmärtää tilannettani ja useimmat luulevat minua vain laiskaksi. Toisia suututtaa käytökseni, toiset eivät vain osaa reagoida.
Olen heille sanonutkin että "ette voi auttaa kun en edes tiedä mikä minua vaivaa".
Ehkä löydän vielä sen kultaisen keskitien ja saan elämäni raiteilleen.
Ole 18 vuotias työtön ja vailla koulutusta. Masennuin vakavasti 7. luokalla ja kierteeni alkoi peruskoulun päätyttyä jonka jälkeen olin haahuillut koulusta töihin ja takaisin kouluun ja kolmaskin paikka on menossa jäihin.
Kärsin sosiaalifobiasta, masennuksesta ja ahdistuksesta ja olen viimiset kuusi vuotta käynyt säännöllisesti kallonkutistajalla ja syön säännöllisesti mielialalääkkeitä, mutta tuo sosiaalipelkokin on vain sellainen asia että pitäisi mennä tulta päin, mutta se tuntuu niin raskaalta ja vaikealta.
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia ja tuntemuksia jos vastaavanlaisia löytyisi, kun tuntuu välillä että muiden seinät ei kaadu päälle vaan vain ne omat.
Pääasia on se että en ole vielä luovuttanut ja tälläkin hetkellä etsin uutta ulospääsyä ahdistavasta tilanteestani. Huonoa on se että niin usein tulee peruutettua valtavaksi kasvaneen ongelman luota ja vaihdettua selvittämättömän asian takia maisemaa.
Sisintä eniten raastaa se että äidin ja ystävien on vaikea ymmärtää tilannettani ja useimmat luulevat minua vain laiskaksi. Toisia suututtaa käytökseni, toiset eivät vain osaa reagoida.
Olen heille sanonutkin että "ette voi auttaa kun en edes tiedä mikä minua vaivaa".
Ehkä löydän vielä sen kultaisen keskitien ja saan elämäni raiteilleen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei!
Saanet enemmän vertaistukea tuolla:
http://keskustelu.suomi24.fi/debate/2795
Itselläni on paniikkihäiriö.
Tsemppiä!
Kiitos=)!