Päättymätön suoritus (osa 5)

Topi yritti käynnistää moottoria. Ainoastaan sahaus kuului, eikä auto liikahtanutkaan. ''Voi vittu!'' ''Miten me nyt päästään perille?'' ''Oota, mä katon tuolta konepuolelta...'' Topi nousi nopeasti autosta ulos ja avasi konepellin. Henri toivoi parasta. ''Oho'', Topilta pääsi, ja hän alkoi häärätä jotain pellin toisella puolella. ''Mikä siellä on?'' Topi ei vastannut mitään. Hän laittoi konepellin kiinni ja käveli takaisin autoon. Se lähti käyntiin ensimmäisellä yrittämällä. ''Miten sä sait sen...?'' ''Nääh, siel oli vaan yks osa vääntyny, ei mitään sen vakavampaa. Mut nyt päästään matkaan'', Topi puuskahti.

Tielle ei heti päässyt korkean reunan takia, joten Topi joutui ajamaan korvessa kinttupolkuja pitkin hyvän aikaa ennen päällystetyn tien saavuttamista. Pojat pääsivät jatkamaan matkaa, mutta eivät kovin hilpeissä tunnelmissa. ''Mitä siinä oikeen tapahtu? Mä en enää muista...'' ''Ehkä on parempi, ettet sä muista'', Henri yritti vältellä puheenaihetta. Topi kuitenkin vaati: ''Kerrot nyt.'' ''No, mä yritin saada sulta vastausta siihen, että minkä takia sä muutuit ihan toisenlaiseks sen jälkeen, kun jätettiin Laura sinne mummolaan - sitten me tapeltiin siinä vähän aikaa, ja sun kätes lipes, ja me ajettiin ulos tieltä'', Henri selitti. ''Ja mitä sit tapahtu?'' ''No, tää auto osu johonkin, ja me lennettiin ympäri... Mua ei niin kamalasti sattunu, mutta mä pelästyin ihan hirveesti, kun mä huomasin-'' Henri lopetti lauseensa kesken ja katsoi sivulle, poispäin Topista. ''Henkka, mitä nyt?'' Henri ei vastannut mitään, vaan niiskautti. ''Henkka, se on ihan okei. Mä oon kunnossa - tai jotenkuten selvinpäin - ja nyt me ollaan taas tien päällä.''

Hetken hiljaisuuden jälkeen Henri huusi itkuisella äänellä: ''Mä meinasin tappaa sut!'' ''Älä puhu tollasia!'' Topi suuttui. Henri ei pystynyt vieläkään katsomaan häntä. ''Nyt sovitaan, että se ei ollu kummankaan vika. Okei?'' ''Okei...'' ''Henkka, kato mua.'' ''Mä en voi.'' ''Tää oli käsky.'' ''Mä en määräile sua, niin sä et määräile mua!'' Henri huusi niin kovaa kuin keuhkoista lähti. Hän kääntyi katsomaan Topia, mutta ei sen takia, että hän käski. ''Se ei ollut kummankaan vika'', Topi sanoi hiljaa painottaen jokaista sanaa. ''Ei sitten'', Henri sanoi murtuneella äänellä.

Kumpikaan ei puhunut pitkään aikaan sanaakaan. Lopulta jäljellä oli enää sata kilometriä, ja aurinko alkoi hiljalleen laskeutua pitkin taivaanrantaa. Kesäilta oli kauneimmillaan, mutta Henri tunsi olonsa surkeaksi. ''Topi, sano jotain'', Henri mutisi surullisena. ''Niin kuin mitä?'' Topi kuulosti kyllästyneeltä. ''Mä luulin, että tästä tulee kiva ja hauska kesä, mutta näyttää kyllä ihan toisenlaiselta!'' Henri antoi palaa. Topi mietti hetken aikaa. ''Enhän mä ole sulle vihainen.'' ''Miks sä et oo sitten puhunu mitään kolmeen tuntiin?'' ''Ei oo ollu mitään asiaa. Mä oon keskittyny ajamiseen.'' ''Ihan oikeesti? Sä et vieläkään oo selittäny, miks sä aloit vittuilemaan mulle sen jälkeen, kun Laura lähti!'' ''Henkka, mä voin selittää sulle joskus myöhemmin. Ajetaan nyt vaan perille ja asettaudutaan.'' ''Mä en voi odottaa.'' ''Sä joudut nyt odottamaan.'' ''Kerro!'' ''En kerro! Piste!'' Henri alkoi vaipua epätoivoon: ''Topi, tää ei nyt mee ollenkaan hyvin.'' ''Henkka, se ei oo mitään vakavaa. Mä vaan en voi kertoa - vielä. Sun pitää malttaa odottaa. Ja luottaa muhun.'' Henri huokaisi syvään ja katseli ulos vehreisiin puihin.

Illansuussa Topi ja Henri saapuivat vihdoinkin perille. Talo oli suurehkon rinteen laella ja se oli tiilestä tehty. Vieressä oli suuri harmaa varastorakennus, ja kauniin vihreän ruohon peittämän rinteen alapuolella oli suuri vihreä niitty. Koko aluetta ympäröi tiheä sekametsä. ''No niin. Jo oli aikakin. Ei muuta kuin asettumaan'', Topi huikkasi ja alkoi kantaa tavaroita sisälle.

Henri vilkuili ympärilleen. He olivat todellakin aivan kaksin. Viimeisimmän talon hän muisti nähneensä monta kilometriä sitten. Keskustaan ei kuitenkaan ollut kuin viitisentoista kilometriä. ''Villit ja vapaat'', kuului Topin ääni sisältä. Henri alkoi kantaa tavaroita ripeään tahtiin, sillä hän halusi lepäämään mahdollisimman nopeasti. Huomista päivää hän ei halunnut edes ajatella. Siitä tulisi joko ikionnellinen päivä tai suuri katastrofi.