Minusta on ollut hienoa lukea näitä kohtalotovereitten kertomuksia. Voi samaistaa itsensä ja saada jotain "lohdutusta" varsinkin silloin kun oikein sattuu ja mieli tuntuu musertuvan ja sairaslomalla ollessa, kun seinät kaatuu päälle. En ole koskaan tutkinut laatikoitani ja vanhoja paereita käynyt läpi niin tarkkaan kuin nyt.
Sairaana ollessa niin, ettei voi nousta sängystä on ihan eri asia kun jäätyneen olkapään kanssa, kun lepo on vielä pahempi kuin pieni liike.
Minulla oli vasen käsi kymmenen vuotta sitten jäätynyt. Tiedän, että se paranee itsestään. Se antaa toivoa tähänkin päivään.
Erilaisista hoidoista vasteet on erilaisia kullakin sairastajalla. Itse olen diabeetikko enkä voi ajatella kortisonia ensimmäiseksi hoitomuodoksi. Paljon kaikkea muuta on tässä keississä kokeiltu.
Omalta kohdaltani uskon vakaasti , että vaiva juontaa jotenkin niska-hartiaseudun jumitumisesta. Olen ahkera liikkuja ja kuntoilija ja omaan melko terveelliset elämäntavat, perussairaudestani johtuen. En ehkä siitä syystä ensin tajunnut hakea apua siihen vaivaan joka minulla alunperin oli. Nyt olen käynyt kiropraktikolla muutaman kerran ja kipu on hellittänyt . Välillä ei särkyä ole ollenkaan. Kiropraktikoista ollaan montaa mieltä. Minäkin olen joskus ollut vastaan, mutta näillä säryillä on valmis kokeilemaan kaikki kevätjuhlaliikkeet mitä on mahdollista saada.
Kuulun siihen osaan ihmisistä jotka menevät töihin vaikka pää kainalossa. Kuvittelen, että siitä saa kirkkaamman kruunun. Kun alunperin tiesin, ettei tähän ole varsinaista parannuskeinoa ajattelin tekeväni töitä niillä eväillä, kun minäkin päivänä on. Työnantajakin oli hengessä mukana. Se kannusti jaksamaan vielä paremmin. (lue; tekemään enemmän kuin olisi pystynyt/kannattanut)
Olen samaa mieltä kuten muutkin, että käden liikuttelu on järkevää ja muu tekeminen helpottaa unohtamaan kivun tunnetta. Työssä vain ei aina pystynyt olla tekemättä vaikka olisi pitänyt. Sitten kun yöt valveilla alkoivat näkyä työssä oli pakko luovuttaa. Näinä päivinä, kun kipu ei ole kovin voimakasta, sitä miettii, että hyvinhän voisi töihin mennä. Syyllisyys alkaa nostaa päätään, olenko jotenkin "lusmu"? Taas on pakko muistuttaa itseään, että ehkä tällä rauhallisemmalla tahdilla on olotilaan syynsä. Olen pysytellyt yli kaksi viikkoa kotona, ei ole kivaa, mieluummin olen terve ja työkykyinen. Voin jatkaa harrastuksiani. Elämääni.
Toisaalta nyt on ollut aikaa pysähtyä. Itsetutkiskelua harrastamalla olen jopa löytänyt kateissa olleita tunteita. Miettinyt työni merkityksellisyyttä. Nelikymppisen naisen loppuelämän tarkoitusta. Kymmenen vuotta sitten samassa tilanteessa oli silti liian kiire. Mutta minne?
Lopuksi toivotan kaikille kivuista, säryistä ja sairauksista kärsiville voimia ja positiivista mieltä. Kaikelle on paikkansa ja aikansa. Menetykset mahdollisuuksia vaikkei niitä näkisikään, saati niihin tarttuisi, vaikka näkeekin.
Kirjoittelemisiin =)
Sairaana ollessa niin, ettei voi nousta sängystä on ihan eri asia kun jäätyneen olkapään kanssa, kun lepo on vielä pahempi kuin pieni liike.
Minulla oli vasen käsi kymmenen vuotta sitten jäätynyt. Tiedän, että se paranee itsestään. Se antaa toivoa tähänkin päivään.
Erilaisista hoidoista vasteet on erilaisia kullakin sairastajalla. Itse olen diabeetikko enkä voi ajatella kortisonia ensimmäiseksi hoitomuodoksi. Paljon kaikkea muuta on tässä keississä kokeiltu.
Omalta kohdaltani uskon vakaasti , että vaiva juontaa jotenkin niska-hartiaseudun jumitumisesta. Olen ahkera liikkuja ja kuntoilija ja omaan melko terveelliset elämäntavat, perussairaudestani johtuen. En ehkä siitä syystä ensin tajunnut hakea apua siihen vaivaan joka minulla alunperin oli. Nyt olen käynyt kiropraktikolla muutaman kerran ja kipu on hellittänyt . Välillä ei särkyä ole ollenkaan. Kiropraktikoista ollaan montaa mieltä. Minäkin olen joskus ollut vastaan, mutta näillä säryillä on valmis kokeilemaan kaikki kevätjuhlaliikkeet mitä on mahdollista saada.
Kuulun siihen osaan ihmisistä jotka menevät töihin vaikka pää kainalossa. Kuvittelen, että siitä saa kirkkaamman kruunun. Kun alunperin tiesin, ettei tähän ole varsinaista parannuskeinoa ajattelin tekeväni töitä niillä eväillä, kun minäkin päivänä on. Työnantajakin oli hengessä mukana. Se kannusti jaksamaan vielä paremmin. (lue; tekemään enemmän kuin olisi pystynyt/kannattanut)
Olen samaa mieltä kuten muutkin, että käden liikuttelu on järkevää ja muu tekeminen helpottaa unohtamaan kivun tunnetta. Työssä vain ei aina pystynyt olla tekemättä vaikka olisi pitänyt. Sitten kun yöt valveilla alkoivat näkyä työssä oli pakko luovuttaa. Näinä päivinä, kun kipu ei ole kovin voimakasta, sitä miettii, että hyvinhän voisi töihin mennä. Syyllisyys alkaa nostaa päätään, olenko jotenkin "lusmu"? Taas on pakko muistuttaa itseään, että ehkä tällä rauhallisemmalla tahdilla on olotilaan syynsä. Olen pysytellyt yli kaksi viikkoa kotona, ei ole kivaa, mieluummin olen terve ja työkykyinen. Voin jatkaa harrastuksiani. Elämääni.
Toisaalta nyt on ollut aikaa pysähtyä. Itsetutkiskelua harrastamalla olen jopa löytänyt kateissa olleita tunteita. Miettinyt työni merkityksellisyyttä. Nelikymppisen naisen loppuelämän tarkoitusta. Kymmenen vuotta sitten samassa tilanteessa oli silti liian kiire. Mutta minne?
Lopuksi toivotan kaikille kivuista, säryistä ja sairauksista kärsiville voimia ja positiivista mieltä. Kaikelle on paikkansa ja aikansa. Menetykset mahdollisuuksia vaikkei niitä näkisikään, saati niihin tarttuisi, vaikka näkeekin.
Kirjoittelemisiin =)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.