Jeesuksesta sanotaan että Hän oli täynnä armoa ja totuutta. Siis TÄYNNÄ armoa ja totuutta.
Armo ja totuus täytti Hänet kokonaan.
Jeesus ei siis ollut täynnä armoa, eikä Hän ollut täynnä totuutta. Hän oli täynnä armoa JA totuutta. Siellä missä Hän ilmaisi armoa, totuus oli mukana, ja missä Hän ilmaisi totuutta, oli myöskin armo; sillä Hän ilmaisi Isän totuuksia ja Isän asennetta ihmistä kohtaan omassa persoonassaan ja persoonansa kautta.
Yksikään Vapahtajan teoista ei ollut vain ulkonainen teko. Näiden tekojen perusta oli Isän sydän, josta ne kumpusivat.
Kaikilla Jeesuksen teoilla oli TARKOITUS. Ne eivät olleet oikullisia, hetkelliseen tilanteeseen perustuvia tekoja. Niiden tähtäyspiste oli iankaikkisuudessa, ihmisen sisimmän saattamisessa oikeaan suhteeseen Jumalan ja jumalallisten periaatteiden kanssa.
Joskus julistamme armoa ja totuutta ikäänkuin toisistaan erillään, rinnakkaisina käsitteinä.
Sanomme että armon lisäksi tulee julistaa totuutta ja totuuden lisäksi tulee julistaa armoa, jotta säilyisi tasapaino.
Osittain on varmasti näin, mutta pohjimmiltaan kristillinen armo ja totuus eivät ole rinnakkaisia vaan sisäkkäisiä, niitä ei voida erottaa kuten Jeesuskaan ei ole toisaalta armollinen ja toisaalta totuudellinen, vaan Hän ON TÄYNNÄ ARMOA JA TOTUUTTA:
Jumalallinen armo ei KOSKAAN ole epätotuudellista, eikä jumalallinen totuus koskaan armotonta, siis KRISTUKSESSA.
Me voimme joskus julistaa armoa epätotuudellisesti, hyväksyen rakkauden nimissä sellaista mitä Jumala ei hyväksy. Silloin kyseessä ei ole oikea armon julistus, koska oikeaan armoon kuuluu aina totuus.
Samoin voimme myöskin julistaa totuutta armottomasti - kuten syntisen naisen kivittäjät Jeesuksen edessä. Mutta totuus ilman armoa (ja rakkautta) ei ole kristillistä totuutta.
Esimerkki:
Kerron uskovasta ihmisestä negatiivisia tosiasioita toisille uskoville, tarkoituksenani vahingoittaa tai loukata häntä ja hänen mainettaan.
Jos kertomani asiat ovat tosia, voin vedota totuuteen: juoruillessani uskovasta veljestäni/siskostani en ole tehnyt mitään väärää, olenhan vain puhunut totuutta. En siis ole valehdellut missään kohtaa.
Mutta Kristuksen totuudellisuuden edessä olen valehtelija. Hänen armoa ja totuutta täynnä oleva persoonansa tuomitsee minut. Isän olemus Kristuksessa tuomitsee minut, osoittaen etten ole toiminut kristillisen totuuden ja Vapahtajamme luonteenlaadun mukaisesti vaan inhimillisesti ja lihallisesti. Kaikkeista tuomittavinta käytöksessäni on että (täysin epätotuudellisesti) vetoan totuuteen ja näin yritän hurskaasti väistää vastuutani toimiessani rakkaudettomasti!
Tosiasiatkin voivat siis tulla vääryyden välineiksi, ja niin käy, jos Kristuksen tuntemisen sijasta kiinnymme ulkonaisiin tekoihin, yritämme miellyttää Häntä pyhittämällä itseämme omin suorituksin, sen sijaan että keskittyisimme Jeesukseen, Vapahtajaan, joka on täynnä armoa ja totuutta.
Jos uskomme Jeesuksen käyttämään kuvaan, jonka mukaan Hän on viinipuu ja me oksat, tämän totuuden mukaisesti olemme osallisia Hänen elämästään. Silloin kristillisyys ei ole vain käsitteitä, ei jotakin organisatorista, järjestelmällistä, jossa totuus tulee järjellisen käsittämisen kautta ja ulkonainen omaksuminen tuottaa elämää (järkeisopit = Jehovan todistajat ym.), vaan orgaanista, elävää itsessään, joka tuottaa (riippuvaisuutemme ja kuuliaisuutemme kautta) oikeaa käsittämistä.
Raamatun mukaan: SELLAINEN KUIN JEESUS ON, SELLAISIA MEKIN OLEMME TÄSSÄ MAAILMASSA.
Aika paljon sanottu?
Tämän täytyy pitää paikkansa tai muuten Jeesus oli valehtelija. Jos yhteytemme Häneen on luonteeltaan samanlaista kuin oksan yhteys puuhun, silloin Hänen elämänsä (se millainen Hän on) virtaa meissä, kuten puun elämä virtaa sen oksissa.
Kysymys on vain siitä kuinka avoimet olemme meissä olevalle elämälle. Kuinka kiintyneitä olemme Kristukseen. Saako Hänen rakkautensa meitä murtaa. Saako Jumalan pyhyys riisua ja paljastaa meitä, jotta Hän voisi myös pukea ja varustaa?
Armo ja totuus oli läsnä kaikessa mitä Hän teki. Onko niin meidän kohdallamme?
On siis suuri ero siinä elämmekö ulkonaisissa tosiasioissa (=moralismi) vai Kristuksen totuudessa, jossa on läsnä rakkaus.
Nähdessäni Jumalan sanasta että Herra on Pyhä, yritän miellyttää Häntä teoillani ja kaikin tavoin kasvaa sen mukaiseksi, että voisin tyydyttää Pyhyyden asettamia vaatimuksia.
Tällainen ponnistelu on luonteeltaan uskonnollista. Seurauksena on usein omavanhurskautta ja moralisointia. Omavanhurskas kristitty voi huonosti mutta pyrkii peittämään pahoinvointinsa hurskastelun alle, eikä myönnä pahaa oloa itselleen vaan yrittää lujemmin.
Mutta kun Jumalan Henki todella avaa sydämelleni sanasta mitä Jumalan pyhyys merkitsee, silloin lankean kasvoilleni Jumalan eteen ja pahuuteni paljastuu minulle, kuinka paljon ylpeyttä nyt näenkään monissa teoissani, joissa ennen kuvittelin ilmaisevani hurskautta ja Jumalan palvelemista! Huudan: Herra, ole minulle armollinen!
Tämä on ero ulkonaisen näkemisen ja sisällisen ymmärtämisen välillä. Ulkonainen, inhimillinen järki ei koskaan riitä ymmärtämään Jumalan pyhyyttä eikä niin ollen Hänen armoaan ja totuuttaan, vain Pyhä Henki avaa kirjoitukset.
Herra Jeesus auttakoon meitä niin nöyrtymään, ettemme ainoastaan tutki sanaa, sitä järjellisesti ymmärtääksemme, vaan että Sana saisi tutkia meitä, valaisten sydämemme ja kaikki sisimpämme huoneet, johtaen siihen armoon ja totuuteen, joka on elämää rakkaudessa, sovintotyön tuottamasta levosta ja rauhasta käsin.
Se on Jumalan pelkoa ilman ponnistelua, pelkoa ilman pelkoa... TÄSTÄ AIHEESTA 15.6 aloittamassani keskustelussa otsikolla KYSYMYS USKOVILLE JUMALAN VIHASTA...
Jumala ei ole niin pyhä, että vaatisi minua tekemään parhaani, kaikkeni, miellyttäkseni Häntä. Tällainen pyhyys alentaa Jumalan armon ja totuuden ihmistekojen tasolle.
Ei. Jumalan pyhyys on paljon suurempi. Se on laadultaan jotain aivan erilaista kuin mikään mitä tässä maailmassa on tai voi olla.
Jumala on NIIN pyhä että Hänen pyhyytensä kerta kaikkiaan mitätöi kaikki suoritukseni ja tekoni. Jumala on niin pyhä että minun on aivan turha edes yrittää miellyttää Häntä itsessäni.
Ainoa mikä pyhää Jumalaa miellyttää on Kristus. Rakkaudessaan meitä syntisiä kohtaan tämä pyhä Jumala antoi Jeesuksen Kristuksen. Hänen tekoonsa antautuminen - se, että pidän itseäni ansiottomana palvelijana silloinkin kun teen hyvää, ja edistyn pyhityksessä - miellyttää Jumalaa, koska siinä tulee esiin Kristuksen teko ja rakkauteni totuuteen.
Voimme rakastaa ainoastaan sen tähden, koska Hän on ensin rakastanut (ja rakastaa) meitä.
Armo ja totuus täytti Hänet kokonaan.
Jeesus ei siis ollut täynnä armoa, eikä Hän ollut täynnä totuutta. Hän oli täynnä armoa JA totuutta. Siellä missä Hän ilmaisi armoa, totuus oli mukana, ja missä Hän ilmaisi totuutta, oli myöskin armo; sillä Hän ilmaisi Isän totuuksia ja Isän asennetta ihmistä kohtaan omassa persoonassaan ja persoonansa kautta.
Yksikään Vapahtajan teoista ei ollut vain ulkonainen teko. Näiden tekojen perusta oli Isän sydän, josta ne kumpusivat.
Kaikilla Jeesuksen teoilla oli TARKOITUS. Ne eivät olleet oikullisia, hetkelliseen tilanteeseen perustuvia tekoja. Niiden tähtäyspiste oli iankaikkisuudessa, ihmisen sisimmän saattamisessa oikeaan suhteeseen Jumalan ja jumalallisten periaatteiden kanssa.
Joskus julistamme armoa ja totuutta ikäänkuin toisistaan erillään, rinnakkaisina käsitteinä.
Sanomme että armon lisäksi tulee julistaa totuutta ja totuuden lisäksi tulee julistaa armoa, jotta säilyisi tasapaino.
Osittain on varmasti näin, mutta pohjimmiltaan kristillinen armo ja totuus eivät ole rinnakkaisia vaan sisäkkäisiä, niitä ei voida erottaa kuten Jeesuskaan ei ole toisaalta armollinen ja toisaalta totuudellinen, vaan Hän ON TÄYNNÄ ARMOA JA TOTUUTTA:
Jumalallinen armo ei KOSKAAN ole epätotuudellista, eikä jumalallinen totuus koskaan armotonta, siis KRISTUKSESSA.
Me voimme joskus julistaa armoa epätotuudellisesti, hyväksyen rakkauden nimissä sellaista mitä Jumala ei hyväksy. Silloin kyseessä ei ole oikea armon julistus, koska oikeaan armoon kuuluu aina totuus.
Samoin voimme myöskin julistaa totuutta armottomasti - kuten syntisen naisen kivittäjät Jeesuksen edessä. Mutta totuus ilman armoa (ja rakkautta) ei ole kristillistä totuutta.
Esimerkki:
Kerron uskovasta ihmisestä negatiivisia tosiasioita toisille uskoville, tarkoituksenani vahingoittaa tai loukata häntä ja hänen mainettaan.
Jos kertomani asiat ovat tosia, voin vedota totuuteen: juoruillessani uskovasta veljestäni/siskostani en ole tehnyt mitään väärää, olenhan vain puhunut totuutta. En siis ole valehdellut missään kohtaa.
Mutta Kristuksen totuudellisuuden edessä olen valehtelija. Hänen armoa ja totuutta täynnä oleva persoonansa tuomitsee minut. Isän olemus Kristuksessa tuomitsee minut, osoittaen etten ole toiminut kristillisen totuuden ja Vapahtajamme luonteenlaadun mukaisesti vaan inhimillisesti ja lihallisesti. Kaikkeista tuomittavinta käytöksessäni on että (täysin epätotuudellisesti) vetoan totuuteen ja näin yritän hurskaasti väistää vastuutani toimiessani rakkaudettomasti!
Tosiasiatkin voivat siis tulla vääryyden välineiksi, ja niin käy, jos Kristuksen tuntemisen sijasta kiinnymme ulkonaisiin tekoihin, yritämme miellyttää Häntä pyhittämällä itseämme omin suorituksin, sen sijaan että keskittyisimme Jeesukseen, Vapahtajaan, joka on täynnä armoa ja totuutta.
Jos uskomme Jeesuksen käyttämään kuvaan, jonka mukaan Hän on viinipuu ja me oksat, tämän totuuden mukaisesti olemme osallisia Hänen elämästään. Silloin kristillisyys ei ole vain käsitteitä, ei jotakin organisatorista, järjestelmällistä, jossa totuus tulee järjellisen käsittämisen kautta ja ulkonainen omaksuminen tuottaa elämää (järkeisopit = Jehovan todistajat ym.), vaan orgaanista, elävää itsessään, joka tuottaa (riippuvaisuutemme ja kuuliaisuutemme kautta) oikeaa käsittämistä.
Raamatun mukaan: SELLAINEN KUIN JEESUS ON, SELLAISIA MEKIN OLEMME TÄSSÄ MAAILMASSA.
Aika paljon sanottu?
Tämän täytyy pitää paikkansa tai muuten Jeesus oli valehtelija. Jos yhteytemme Häneen on luonteeltaan samanlaista kuin oksan yhteys puuhun, silloin Hänen elämänsä (se millainen Hän on) virtaa meissä, kuten puun elämä virtaa sen oksissa.
Kysymys on vain siitä kuinka avoimet olemme meissä olevalle elämälle. Kuinka kiintyneitä olemme Kristukseen. Saako Hänen rakkautensa meitä murtaa. Saako Jumalan pyhyys riisua ja paljastaa meitä, jotta Hän voisi myös pukea ja varustaa?
Armo ja totuus oli läsnä kaikessa mitä Hän teki. Onko niin meidän kohdallamme?
On siis suuri ero siinä elämmekö ulkonaisissa tosiasioissa (=moralismi) vai Kristuksen totuudessa, jossa on läsnä rakkaus.
Nähdessäni Jumalan sanasta että Herra on Pyhä, yritän miellyttää Häntä teoillani ja kaikin tavoin kasvaa sen mukaiseksi, että voisin tyydyttää Pyhyyden asettamia vaatimuksia.
Tällainen ponnistelu on luonteeltaan uskonnollista. Seurauksena on usein omavanhurskautta ja moralisointia. Omavanhurskas kristitty voi huonosti mutta pyrkii peittämään pahoinvointinsa hurskastelun alle, eikä myönnä pahaa oloa itselleen vaan yrittää lujemmin.
Mutta kun Jumalan Henki todella avaa sydämelleni sanasta mitä Jumalan pyhyys merkitsee, silloin lankean kasvoilleni Jumalan eteen ja pahuuteni paljastuu minulle, kuinka paljon ylpeyttä nyt näenkään monissa teoissani, joissa ennen kuvittelin ilmaisevani hurskautta ja Jumalan palvelemista! Huudan: Herra, ole minulle armollinen!
Tämä on ero ulkonaisen näkemisen ja sisällisen ymmärtämisen välillä. Ulkonainen, inhimillinen järki ei koskaan riitä ymmärtämään Jumalan pyhyyttä eikä niin ollen Hänen armoaan ja totuuttaan, vain Pyhä Henki avaa kirjoitukset.
Herra Jeesus auttakoon meitä niin nöyrtymään, ettemme ainoastaan tutki sanaa, sitä järjellisesti ymmärtääksemme, vaan että Sana saisi tutkia meitä, valaisten sydämemme ja kaikki sisimpämme huoneet, johtaen siihen armoon ja totuuteen, joka on elämää rakkaudessa, sovintotyön tuottamasta levosta ja rauhasta käsin.
Se on Jumalan pelkoa ilman ponnistelua, pelkoa ilman pelkoa... TÄSTÄ AIHEESTA 15.6 aloittamassani keskustelussa otsikolla KYSYMYS USKOVILLE JUMALAN VIHASTA...
Jumala ei ole niin pyhä, että vaatisi minua tekemään parhaani, kaikkeni, miellyttäkseni Häntä. Tällainen pyhyys alentaa Jumalan armon ja totuuden ihmistekojen tasolle.
Ei. Jumalan pyhyys on paljon suurempi. Se on laadultaan jotain aivan erilaista kuin mikään mitä tässä maailmassa on tai voi olla.
Jumala on NIIN pyhä että Hänen pyhyytensä kerta kaikkiaan mitätöi kaikki suoritukseni ja tekoni. Jumala on niin pyhä että minun on aivan turha edes yrittää miellyttää Häntä itsessäni.
Ainoa mikä pyhää Jumalaa miellyttää on Kristus. Rakkaudessaan meitä syntisiä kohtaan tämä pyhä Jumala antoi Jeesuksen Kristuksen. Hänen tekoonsa antautuminen - se, että pidän itseäni ansiottomana palvelijana silloinkin kun teen hyvää, ja edistyn pyhityksessä - miellyttää Jumalaa, koska siinä tulee esiin Kristuksen teko ja rakkauteni totuuteen.
Voimme rakastaa ainoastaan sen tähden, koska Hän on ensin rakastanut (ja rakastaa) meitä.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Hieno kirjoitus.
Antoi ajattelemisen aihetta.
Toivottavasti tuo kirjoitus toi monelle sen asian mahdollisuuden esille, että voimme levätä ARMOSSA. Emme tarvitse suorituksia ja "näyttöjä" tai "riittejä".
Meidät on jo kerran lunastettu.
Eli siis..
Totuus siitä että armo on kertakaikkiaan
pyhille annettu Jeesuksessa Kristuksessa
ja ilman Häntä ihminen on kuin leijuva hiukkanen
ilman pysyvää kiintopistettä, irrallaan siitä lähteestä, mikä on kaikkein tärkein..
..eli täydellinen yhteys Rakkauden Kristuskallioon josta virtaa koko olemassaolon
pyhä TIE...Touuteen ja Iankaikkiseen elämään.
Sanot että armo on annettu pyhille.
En minä lähtisi ihmisiä jakamaan pyhiin ja ei pyhiin. Kyllä Jumalan armo kuuluu kaikille.
Se on eri asia kuka ottaa armon vastaan kun sitä tarjotaan ja onko ihminen vasta sitten pyhä.
"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut....."
Jumalan armosta me saamme pelastua ei pyhyydestä.
Armo ajatteluna ei sinänsä ole väärin, mutta uskonnon ytimenä se saa ihmiset marssimaan (6 milj.)keskitysleirin portista sisään, olemaan piittaamasta tästä ihmisoikeustilanteesta, olemaan vaatimatta yhdenmukaisia oikeuksia ja että elämä alkaa sitten kun on kuollut.
Ps. Pyhä on jo pelastunut, eikä armojasi kaipaa!
Sanoihan Jeesus; "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat, en minä ole tullut etsimään hurskaita, vaan syntisiä, juuri sitä mikä on kadonnut, on Ihmisen Poika tullut etsimään ja pelastamaan.
Jeesus sanoi myös: "Miksi sanot minua hyväksi, ei kukaan ole hyvä paitsi Isä yksin"
Apostoli Paavali kutsuu itseään syntisistä suurimmaksi. "Aarre on saviastioissa"
Kyllä se menee niin että Jumalan armo on annettu syntisille. Jumalan armosta me pelastumme ilman mitään omia ansioitamme, emme vähäisen ja olemattoman "pyhyytemme" tai hyvyytemme tähden.
Se joka yrittää ansaita pelastustaan omilla suorituksillaan, tai luulee ansaitsevansa pelastuksen pyhyytensä tai hyvyytensä ansiosta, tulee pettymään karvaasti.
Pelastus on Lahja jota ei voi ostaa eikä ansaita. Se voidaan vain ottaa vastaan Lahjana, tai kieltäytyä ottamasta vastaan. Mikäli ihminen tahtoo pelastua, hänen on myönnettävä että hän ei pysty itse sitä ansaitsemaan. Niin nöyryyttävää kuin se ylpeälle ihmismielelle onkin.
Ihmiselle on annettu mahdollisuus pelastaa oma sielunsa.
Jokainen tietää omalta kohdaltansa uskooko vaiko ei, ja minä kuulun niihin jotka uskovat.
..totta, kaikille on pelastuksen lahja valmiina
ja vapaa valinta ottaa valtava armon lahja vastaan!
mutta me, jotka olemme jo Jumalan lapsia
kuuluu myös pyhitys
ja Kristittynä oleminen ei merkitse jonkin saamista, vaan jonakin olemista
Kun on oikea näkemys siitä, kuka olen Kristuksessa silloin se määrittää sen mitä me teemme, koska yksikään ihminen ei voi käyttäytyä johdonmukaisesti tavalla
joka ei ole johdonmukaisesti yhteneväinen sen kanssa, miten hän itsensä näkee.
Tärkeintä onkin tietää, kuka olet Kristuksessa
koska se on identiteettimme merkittävin tekijä;
Hänessä oleminen.
Ja Jumalan Sana sanoo:
että olemme pyhiä kutsumuksemme perusteella
sillä meidät on PYHITETTY Kristuksessa.
"..Kristuksessa Jeesuksessa pyhitetyille
jotka ovat kutsutut ja pyhät
ynnä kaikille, jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä kaikissa paikkakunnissa, niin omissaan kuin meidänkin."
1.Kor.1:2
Niinkuin hän ennen maailman perustamista oli hänessä valinnut meidät olemaan PYHÄT ja nuhteettomat hänen edessään,
rakkaudessa."
Ef.1:4
Luulen että tässä on nyt vaan yksittäisiin sanoihin perustuvasta väärinkäsityksestä kyse?
Kyllä Raamattu sanoo, että "usko on kerta kaikkiaan pyhille annettu". Siis KERTA KAIKKIAAN ANNETTU. Huom.: ei teoin ansaittu.
Armoa ei tietenkään anneta kenellekään hänen pyhyytensä tähden, ei voida antaa, koska pyhyyttä ei ole ilman armoa.
Pyhyys on läsnä armossa. Kun ihminen ottaa vastaan armon, hän pääsee sisälle pyhyyteen. "Olla pyhä" merkitsee yksinkertaisesti "olla Jumalalle erotettu", ja tätä olemme pelastettuina Kristuksessa.
Olemme pyhiä sen kautta että olemme liitetyt Häneen joka on Pyhä.
Ihmisen omat teot eivät pyhitä, ei edes se että kirkko tai joku kristillinen yhteisö julistaa pyhimykseksi. Vain Jumala tekee pyhäksi ja Hän tekee pyhäksi vain syntisen. Kristitty on siis samanaikaisesti syntinen ja pyhä.
"Usko on kerta kaikkiaan pyhille annettu". Pyhä ei siis ole mitään se erikoisempaa kuin olla uskova, mutta se juuri onkin erikoista, koska se on suuri armon ihme. Tuskin koskaan voimme kyllin tätä ihmettä arvostaa? Puhuessaan "pyhistä" Raamattu korostaa uuden olotilamme luonnetta, koska olemme pyhiä, meidän tulee elää uutta elämää, johon Pyhä Henki antaa voiman. Tämä uusi elämä voi toteutua vain armon olotilassa, koska Pyhän Hengen voima ei tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että edelleenkin olemme syntisiä, siis lankeilevia ja erehtyviä. Mutta emme tahdo elää synnissä vaan katsomme Jeesukseen ja kilvoittelemme eteenpäin, saaden aina uutta lohdutusta ja voimaa Hänen tuntemisensa kautta.
Emme voisi pelastua jos emme olisi pyhiä, koska taivaaseen ei pääse mitään epäpyhää.
Sanoessaan että usko (ja niin ollen myös armo) on kerta kaikkiaan pyhille annettu, apostoli Paavali ikäänkuin katselee taaksepäin: kerran meillä ei ollut uskoa, mutta nyt, kun olemme uskossa, ymmärrämme että usko on meille annettu lahja, se on kerta kaikkinen ja pysyvä. Tämä pysyvyys on Jeesuksessa, jos vain tahdomme Hänen kanssaan kulkea.
Koska USKO on meille annettu, voimme omaksua sen ja toimia sen mukaan.
Armo ei saa ketään marssimaan keskitysleirin porteista sisään, se ei ole armon tehtävä, mutta jos ihmistä, joka elää Jumalan armossa, joskus kohtaa tilanne että hän joutuu marssimaan keskitysleirin portista sisään, silloin armo marssii hänen mukanaan.
Olosuhteet ympärillä voivat toisinaan olla kaoottiset mutta ne eivät pysty murskaamaan sisimmän puutarhaa, joka vallitsee sydämessä jossa on armo.
Tästä sisimmän lähteestä, yhteydestä Kristukseen, kumpuaa hyviä hedelmiä ulkoiseen todellisuuteen, jopa keskitysleirin kauhujen keskellä. Tästä on lukuisia todistuksia, mm. Corrie Ten Boom.
Armo ei myöskään saa ketään olemaan piittaamatta ihmisoikeustilanteesta. Väite on täysin absurdi. Ehkä väitteesi taustalla on väärinkäsitys, väärä mielikuva siitä mitä armo kristityille merkitsee?
Kokemukseni on että juuri armo jos mikä saa ihmisen toimimaan oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden puolesta.
Muutama vuosi sitten tutustuin entiseen palvottuun hinduguruun, joka nykyään on kristitty, nimeltään Rabi Maharaj. Kirjoittanut mm. kirjan "Gurun kuolema". Hän kertoi kokemuksenaan että kun esim. Intiassa on jokin katastrofi niin yleensä ne on kristityt tai ainakin länsimaisesta kristillisyydestä elämänarvonsa ammentaneet ihmiset, jotka sinne ensimmäisenä lähtevät auttamaan.
Fatalistinen kohtalousko vastakohtana armolle saa ihmisen ajattelemaan että kaikki menee niinkuin on säädetty, mitä sitä sorkkimaan.
Ja jos tuska ja sairaus on pohjimmiltaan harhaa, eikö sen lievittäminenkin ole harhan ylläpitämistä? On guruja jotka edelleenkin opettavat näin! Sitä paitsi: toisen karmaan ei pidä puuttua. Jos hän on edellisessä elämässä tappanut lehmän, on oikein että hän jälleensyntymisen kiertokulussa joutuu kokemaan karmean kuoleman tulvan seurauksena mutavellissä. Tämä on järjetöntä, ei armo.
New Age -liikkeen piirissä, jossa ihminen itsessään on ainoa tosi jumala, saatetaan mm. opettaa ettei abortin tehneen äidin kuulu tuntea syyllisyyttä, sillä todennäköisesti abortti oli tämän ihmissielun oma päätös, jolla hän tahtoi sovittaa edellisessä elämässä tekemänsä rikoksen jne. TÄMÄ on järjetöntä, ei armo.
Armo näkee ihmisen syyllisenä, vastuullisena yksilönä. Siihenhän armo juuri perustuu. Ei voi olla armoa ilman syyllisyyttä johon armo tarvitaan.
Koska ihminen ei kyennyt eikä kykene sovittamaan syyllisyyttään Jumalan edessä, teki Jumala sen meidän puolestamme. Nyt ihmiseltä vaaditaan - omien töiden sijasta - tämän työn vastaanottamista.
Se on tulemista sisälle armoon.
Ihminen joka todellisesti myöntää syyllisyytensä ja tiedostaa syntisyyden itsessään, ei käytä eikä voi käyttää armoa jonakin halpana käsitteenä, jonka varjolla voisi elää miten tahansa ja sallia mitä tahansa.
Hän tahtoo koko elämässään kasvaa sen Jeesuksen tuntemisessa, jossa armo on. Se merkitsee syvää yhteyttä Jumalaan, ja nimenomaan ELÄMÄÄ tässä yhteydessä. Ei siis kellumista jossakin apaattisessa tilassa fatalisesti uskoen että se tapahtuu mitä on säädetty, vaan - omassa persoonassaan hän tahtoo elää todeksi hyvyyttä, koska kristitty on kutsuttu hyvään elämään Hänen hyvyytensä tähden. Jopa keskitysleirien piinassa!
Pyhä on jo pelastunut eikä kaipaa armoa? Hän on pelastunut armon tähden. Armon tähden hän on pyhä - se on asema Kristuksessa - ja tämän aseman mukaisesti hänet on kutsuttu pyhittymään, joka merkitsee antautumista Jeesuksen puhdistavaan ja parantavaan työhön. Raamatun mukaan: ilman pyhitystä ei kukaan voi nähdä Jumalan valtakuntaa. Kieltäytyminen pyhityksestä (kuuliaisuudesta, halusta noudattaa Jumalan tahtoa elämässään) on selän kääntämistä Vapahtajalle ja niin ollen armon hylkäämistä. Uskova joka tietoisesti elää vastoin Jumalan tahtoa ja vetoaa armoon, ei todellisesti elä armossa. Näin siis armo ja pyhitys kuuluvat yhteen.
Pyhittyminen on pyhittymistä armossa, se on Kristuksen hyvän työn toteutumista kristityssä. Pyhitys siis kuuluu pyhille ja se toteutuu armossa. Pyhä lakkaa olemasta pyhä astuessaan ulos armosta, sillä Jeesuksen ulkopuolella ei ole pyhyyttä - vain ihmisten mielipiteitä pyhyydestä.
Seuraavassa tekstistäsi poimittuna se, mitä pidän yhtenä kristinuskon hulluimmista käsitteistä:
>Armo näkee ihmisen syyllisenä, vastuullisena yksilönä. Siihenhän armo juuri perustuu. Ei voi olla armoa ilman syyllisyyttä johon armo tarvitaan<
Perussyntiajattelu on umpikieroa ja sairaalloista pötyä!
En ole väittänyt, että armo-ajattelu saa ihmiset käveleen keskitysleirille, vaan sitä varten on oma kohtansa: toisen posken kääntelyhuijaus.
Raamatussa on yksi kohta(josta voin olla kutakuinkin samaa mieltä), jossa sanotaan, että jumala teki meidät kuvikseen,eikä se ole mikään new age juttu!(tietysti poimittu-kuten suurin osa raamatun teksteistä-jostain pakanatarustoista).
Raamattu kaikessaan on alistava kirja, ja sen sanoma on ollut hallitsijoiden tärkeänä apuvälineenä inhimillisyyttä vastaan.
että väität että rakkautta ei ollut ennen jeesusta?
>Voimme rakastaa ainoastaan sen tähden, koska Hän on ensin rakastanut (ja rakastaa) meitä.<
Oletpa,murtsi, aika sankari.
Jos sinulla olisi rakkaus totuutta kohtaan, et tuollaista väittäisi!
>Voimme rakastaa ainoastaan sen tähden, koska Hän on ensin rakastanut (ja rakastaa) meitä.<
Näin Raamattu ilmoittaa: "Siinä on Rakkaus, ei siinä että me rakastamme, vaan siinä että Hän on ensin rakastanut meitä.
Jumala on Rakkauden lähde. Itsessämme meillä ei ole tippaakaan Rakkautta. Sydämemme on kuiva kuin erämaa. Ihmisen rakkaudeksi sanottu on vain pelkkää omistushalua ja itskkyyttä. Me emme pystyisi rakastamaan milloinkaan, ellei Hän olisi ensin Rakastanut meitä. Hänen Rakkautensa on sytyttänyt meidän sydämissämme Rakkauden. Meidän Rakkautemme on siis itse asiassa Hänen Rakkauttaan.
"rakkautta ei ollut ennen jeesusta?"
Mitä mahtanet tarkoittaa? Miten jotain voi olla olemassa ennen ikuista ja alutonta? Koska Jeesus on ollut olemassa ikuisesti, miten Rakkaus voisi olla ennen Häntä? Jeesuksen toiminta maan päällä oli vain mikroskooppisen pieni aika Jeesuksen ikuisesta elämästä. Sitä ennen Hän oli ollut aina olemassa, ja tulee ikuisesti aina olemaan olemassa.
Jeesus on Jumalan Rakkaus, aluton. loputon, ikuinen.
Nimimerkki ... vastasi jo tähän asiaan, joten minun on turha lähteä toistamaan. Olen samaa mieltä Jeesuksesta ikuisena Rakkauden Lähteenä.
Lisäyksenä sen verran että on monenlaista rakkautta. Raamatussa on useita rakkautta merkitseviä sanoja, joilla jokaisella on omat merkitysvivahteensa, mutta jotka kaikki on suomenkielelle käännetty samalla sanalla "rakkaus".
Tässä nyt on kyse Jumalan rakkaudesta, joka meissä ilmetessään on jumalallista rakkautta, perustana yhteys Häneen joka on tuon rakkauden syvin olemus ja sen lähde.
Kristittynä ajattelen että kaiken rakkautemme ja rakastamisemme (mm. eros-rakkaus) tulee olla alistettu Jumalan rakkaudelle eli Pyhän Hengen alamaisuuteen.
En sano että esim. eros-rakkaus olisi valhetta, siis että se ei olisi ollenkaan rakkautta vaan pelkkää itsekkyyttä. Kyllä se on yksi rakkauden muoto sekin. Mutta helposti tällainen rakkaus palvelee itsekkyyttä, ja sen tähden rakkaudesta tulee monille lähes kirosana, synonyymi pettämiselle ja alistamiselle. Ikävien kokemustensa (itsekkäästä rakkaudesta) tähden moni sanoo ajattelevansa että rakkaus on utopia: todellista rakkautta ei ole, rakkaus on vain sana jolla ihmiset pyrkivät sitomaan toisiaan.
Jotta rakkaus todella olisi sitä mitä sen on tarkoitettu olevan, tarvitaan ihmisyksilön sydämen alistuminen Kristukselle, joka on Rakkauden lähde. Vain Hänen rakkautensa yhteydessä, ristin kautta kuollen pois oman itsekkään minämme vankilasta, rakastamisemme (siis kaikki monet rakkauden lajit ja muodot) voivat ilmentää Rakkautta.
Itse asiassa ajattelen niin, että jos Rakkaus (jumalallinen rakkaus = alamaisuus Pyhälle Hengelle) ei ole läsnä ja hallitse rakastamistamme, rakastamisemme ilmentää jotakin aivan muuta kuin rakkautta. Silloin juuri ilmennämme rakastamisessamme enemmän itsekkyyttä ja alistamista, hyväksikäyttöä ja välineellistämistä kuin tosi rakkautta.
Rakkaus ei ole pelkästään tunneasia. Näkisin että enemmän on kyse tahdosta ja valinnoista.
Löysin eilen lehtileikkeen jossa erään psykologin haastattelu tästä asiasta. Koska tuo lehtileike nyt sattuu olemaan minulla mukana kassissa (olen kirjaston tietokoneella parhaillaan), kaivanpa sen esille ja siteeraan...
pitkämielisesti."
MITÄ ENEMMÄN RAKKAUS SEKOITETAAN IHASTUMISEEN
JA RAKASTAMINEN RAKASTUMISEEN, SITÄ HUONOMMIN IHMISET
VOIVAT, sanoo psykologi Jan Cedercreutz.
- Ihminen voi väittää, että irralliset ja lyhyet ihmissuhteet tekevät onnelliseksi. Jokainen yhden illan suhteita aikansa harrastanut ja eron kokenut tietää, ettei niin ole. Ihminen kaipaa pysyvää ihmissuhdetta, Jan Cedercreutz toteaa.
Hän toteaa television saippuasarjojen antavan harhaan johtavaa mallia ihmissuhteista. Kauniissa ja rohkeissa ja muissa samankaltaisissa sarjoissa seurataan tunteita, jotka vievät ihastuksesta toiseen.
- Henkilöt väittävät, etteivät he voi vastustaa tunteitaan. Sama ajatus on yhä enemmän vallalla myös oikean elämän oikeissa ihmissuhteissa. Mutta se ei ole totta. Ihmisellä on käytössään myös järki ja tahto.
Cedercreutz jatkaa, että tunteiden kasvavaan valtaan on useita muitakin syitä kuin median esimerkit. Monet nykypäivän iskulauseet muokkaavat ihmisen ajattelua. Sanotaan myös, että ihmisen tulee "kuunnella sydämensä ääntä", "toteuttaa itseään" ja "totella sisintään".
- Ennen käsitys oikeasta ja väärästä oli yhteinen. Nyt sanotaan, että jos et vahingoita ketään, anna mennä, tai jos koet asian oikeaksi, silloin se on oikein. Kun mennään siihen, että oma kokemus sanelee oikean ja väärän, silloin ollaan tekemisissä tunteiden kanssa. Toisaalta, mitä muuta ihminen voi seurata kuin omia tunteitaan, jos yhteiset arvot puuttuvat?
Jan Cedercreutz toteaa, että rakastaminen on sitoutumista toiseen ihmiseen myötä- ja vastoinkäymisissä.
- Se on anteeksiantamista ja -pyytämistä. Se on toisen näkökulman huomioimista. Se on uhrautumista toisen puolesta ja valintoja: jos ihastut avioliiton ulkopuoliseen ihmiseen, et lähde toimimaan tunteen mukaan, vaan kieltäydyt tapailuista, puheluista, tekstiviesteistä ja muista sellaisista teoista, jotka ruokkivat ihastumisen tunnetta. Se on hyvien tekojen tekemistä toiselle.
Cedercreutzin mielestä paras rakkauden määritelmä löytyy Raamatusta, Korinttilaiskirjeen 13 luvusta.
Siinä todetaan, että rakkaus on pitkämielinen, lempeä, uskollinen ja kärsivällinen. Rakkaus ei pöyhkeile, ei etsi omaa etuaan, ei käyttäydy sopimattomasti, ei katkeroidu eikä muistele kärsimäänsä pahaa. Rakkaus ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden voittaessa.
Jan Cedercreutzin mielestä monilla ihmisillä on epärealistinen mielikuva onnellisesta elämästä. Ajatellaan, että onnellisessa elämässä rakkaussuhde on keskipiste ja pääsisältö, ja että suhteessa ollaan ikuisesti kuin vastarakastuneita.
- Minä olen eri mieltä. Onnellinen elämä on sellainen, jossa suostutaan kasvamaan yhdessä puolison ja lähimmäisten kanssa. Onnellisessa elämässä on myös suruja, vastoinkäymisiä, riitoja ja erimielisyyksiä. Ihminen menettää avioliiton suoman mahdollisuuden kasvaa ihmisenä, jos hän ei sitoudu liittoonsa, vaan vaihtaa uuteen suhteeseen aina, kun edellisessä edetään siihen vaiheeseen, jossa arjen pitäisi alkaa.
Cedercreutz toteaa tavanneensa useita ihmisiä, jotka ovat todenneet toisen kerran avioiduttuaan, että jos he olisivat tienneet että uusikin suhde muuttuu yhtä lailla arjeksi, he eivät olisi koskaan vaihtaneet.
- Avioliitto ei ole helppo juttu, siinä kivi hioo kiveä. Mutta se ei tarkoita, etteikö elämä olisi onnellista.
Jan Cedercreutzia kuohuttaa sekä psykologina että isänä erityisesti se, miten rakastumisen perässä juoksevat aikuiset hylkäävät lapsensa.
- Avio- ja avoerojen lisääntyessä lasten saama kuva parisuhteista on rikkonainen. Aikuistuvalla sukupolvella on yhä vähemmän esimerkkejä pysyvistä avioliitoista ja sitoutumisesta.
Kun seksuaalisen vapauden korostamisessa mennään yhä pidemmälle, se kääntyy myös paineeksi.
- Olen keskustellut työssäni nuorten aikuisten kanssa, jotka ovat ihmissuhteissaan aivan lopussa. He ovat ympäristön antaman mallin mukaisesti ajatelleet, että suurin piirtein jokaisen diskoillan jälkeen kuuluu mennä sänkyyn jonkun kanssa. Tällaiset lyhyet, heikolle perustalle syntyneet ihmissuhteet kalvavat pohjaa pysyviltä suhteilta.
- Jos me annamme pinnallisten tunteiden ja itsekkyyden rappeuttaa oikean rakkauden, menetämme enemmän kuin vain pysyvät ihmissuhteet. Koko yhteiskunta muuttuu laumaksi itsekeskeisiä, irrallisia ihmisiä, jotka eivät itse ole valmiit tekemään mitään toisten hyväksi. Tällöin ei voida enää puhua edes yhteiskunnasta, sillä käsite "yhteiskunta" sisältää ajatuksen yhteisen edun etsimisestä. Rakastaminen ja sitoutuminen parisuhteeseen ovat koko yhteiskunnan perusta.
(Nämä lainaukset Kodin Kuvalehdestä, vuodelta 2001)
..sinua suloinen kulkurini!
Kirjoitus. Kiitos kun laitoit sen tänne jakoon.
Vielä tuosta sitoutumattomuudesta.
Sitoutumattomuus, ja intohimon tai tunnehuuman etsiminen voi johtaa ihmisen ns "seksinarkomaniaan" eli seksiriippuvuuteen, joka on huumeriippuvuuteen verrattava tila. Mitä enemmän ihminen etsii nautintoa, sitä varmemmin hän menettää kyvyn nauttia. Seksin ja pornon suurkuluttaminen turruttaa ja tylsistyttää ihmisen herkimpiä tunne-maailman alueita.
Jokaisen pettymyksen ja kumppanin vaihdon myötä ihmisen kyky sitoutua toiseen ihmiseen vähenee, ja pettymyksistä seuraavat pelot kasvavat. Luottamus ihmisiin (myös itseen) katoaa. Lisääntyvä palko vaikuttaa myös siten että ihminen ei voi nauttia toisesta ihmisestä. On ymmärrettävää että ihminen ei voi nauttia tai kokea nautintoa silloin jos hän joutuu jatkuvasti pelkäämään pettymyksiä.
Tämän seurauksena ihminen tulee yhä kyynisemmäksi, hän saattaa ruveta kostamaan "kierrättämällä" pettymyksiään, eli aiheuttamalla samanlaisia pettymyksiä muille kuin on itse joutunut kokemaan. Tämä loppujen lopuksi vammauttaa ihmisen tunne-elämän, kunnes hän on kuin zombie, iloton ja kylmä elävä ruumis. Mikään ei tunnu miltään eikä maistu miltään. Samantekevää elääkö vai kuoleeko.
Tämä on Rakkauden äärimmäinen vastakohta, -Täydellinen välinpitämättömyys. Iihminen joutuu etsimään yhä voimakkampia "fiboja" tunteakseen edes jotain. Hän alkaa käyttämään ihmisiä hyvkseen oman nautintonsa välineinä. Hän voi tehdä seksuaalimurhia, raiskata, pahoinpidellä, harrastaa seksiä lasten, eläinten tai ruumiiden kanssa, ilman mitään tunnontuskia tuntematta. Tämän seurauksena hän kuitenkin turtuu yhä enemmän. Äärimmäisenä keinona sisäisesti turtunut ja kuollut ihminen saattaa etsiä nautintoa silpomalla omia sukupuolielimiään ja tekemällä lopuksi itsemurhan.
Pyydän anteeksi jos tämä järkyttää jotain lukijaa, mutta halusin varoittaa pornon vaaroista, ihmisen tunteet, erityisesti seksuaalisella alueella ovat hyvin hauraita ja herkkiä haavoittumaan. Olen itse entinen seksiadiktiivinen mieshenkilö, josta Jeesus on minut vapauttanut. haluan myös kosrostaa aidon ja todellisen Rakkauden merkitystä. Aito Rakkaus on jopa ihmisen mielenterveyttä kohottavaa ja parantavaa, sen sijaan porno on vain pelkkää tyhjää korviketta. Kumpaa sinä tahdot antaa ja saada, Aitoa, vai korviketta?
Oletetaan että saat valita, a) Herkullinen voileipä, b) valokopio tuosta voileivästä. Kumman valitset? Sielunvihollillinen on kyvytön Luomaan. Niinpä hänen täytyy tyytyä tekemään Aidon Rakkauden korvikkeita ja kopioita, jotka ovat kuitenkin vain pelkkä kuva, ilman mitään sisältöä. Kopio saattaa näyttää aidolta, mutta se on kuitenkin vain pelkkä kopio.
Sitoutuminen ja Rakkaus on paras keino välttyä haavoittamsta muita, sekä tulemasta itse haavoitetuksi. Jeesus on Jumalan Rakkauden lähde. Rakkaus on puhtaimmilleen ja jaloimmillaan epäitseksätä ja pyyteetöntä.
Jeesus parantaa särkyneitä sydämiä. Hänessä on se Rakkaus jota me kaikki eniten kaipaamme, ja jota sielumme kipeimmin janoaa. Vaikka ihmiset pettävät Hän ei petä milloinkaan, sillä Hän on Uskollinen. Häneen voit aina luottaa. Kun kohtaat Hänet, tunnet päässeesi kotiin.
Kotiin jonne olet aina kaivannut ja ikävoinyt kyyneliin asti.
Tietysti rakkaudella on erilaisia asteita, ja kohteita ja luoja kaikessa viisaudessaan(luomakunta kehittyessään) on kehittynyt myös rakkaudessa. Rakkaus pelkkänä itsenään ilman kohteita on puhtaimmillaan, ja raamatun pelottelut ovat juuri sitä, mikä sen aidon rakkauden tuhoaa.
mitä sinun mielestäsi tarkoittaa rakkaus ilman kohteita? Millä sanoilla sitä kuvaisit?
Vai onko se jotain sellaista, mitä ei sanoilla voida kuvata?
Ehkä siis "rakkaus" on väärä sana kuvaamaan tuota kohteetonta tilaa, oikeampi sana voisi olla vaikkapa "tyhjyys"? Kosminen, kaikkiallinen tyhjyys?
Kaikki = ei mitään ja Ei mitään = kaikki?
Tämä on hinduistinen käsitys rakkaudesta: kohteet ovat pelkkää harhaa, mayaa, koska rakkauden kokija persoonallisena henkilönä ja subjektina on itsekin harhaa. Kyseisen näkemyksen mukaan vain kokemus, ilman kokijaa ja ilman kohdetta, on totta.
Näkemykseni mukaan rakkaus edellyttää kohteen, jonkun jota rakastan. Rakastaessani lähimmäistäni pelkän rakkauden tähden, rakkaus on puhtaimmillaan, mutta tällöinkin on olemassa kohde. On Jumala, joka rakastaa - ja Hän on kaiken tosi syvällisen ja alkuperäisen Rakkauden lähde - ja on ihminen jota rakastetaan.
Minun mielestäni rakkaus ilman kohdetta on mahdoton.
Puhut materiaalisesta rakkaudesta.
Onhan se hienoo ja tärkeetä!
Ovatko metsän puut materiaa, entä eläimet, hyönteiset? Eivätkö ihmiset myöskin ole materiaa, aineellisia, objektiivisesti havaittavia kohteita? Mitä on materiaaliton, antimateriaalinen, kohteeton, mihinkään kohdistumaton rakkaus?
Onhan se hauskaa huudella "jeejee, mä rakastan, jee" mutta kuinka tämä rakkaus ilmenee käytännössä?
Rakastatko esimerkiksi minua? Tahdotko rakastaa? Millaisella rakkaudella? Mitä se mielestäsi edellyttää sinulta?
Nämä ovat täsmällisiä kysymyksiä. Mielestäni näitä kysymyksiä ei voi paeta johonkin "mä rakastan vaan kaikkea rakkauden itsensä tähden" ajatteluun.
Voiko olla toiselle ilkeä, panetella, juoruilla, nimitellä, käyttää toisen lauseita hyväkseen ajaakseen vain omaa käsitystään jne. ja sitten vedota johonkin "kosmiseen, kaikkialliseen rakkauteen" ilman kohteita?
Jos Jumalan rakkaus synnyttää sydämessäni rakkautta ihmiseen, rakkautta jota tahdon osoittaa silloinkin kun oma kykyni rakastaa loppuu kesken, rakkautta, jossa tahdon kasvaa Kristuksen tuntemisen kautta, rakkautta joka auttaa minua löytämään oikean asenteen ja oikeat toimintamallit elämän moninaisuuden keskellä, onko se mielestäsi "materiaalisista rakkautta"? Ilmeisesti tarkoitat tuolla termillä jotakin mekaanista, vaatimusten alla tapahtuvaa, suorituskeskeistä "rakastamista"?
Minulle rakkaus on ensisijainen asia ja siinä on kysymys Kristuksesta.
Todellista rakkautta, joka on enemmän kuin suorituksia ja itsekkäästi päämäärähakuista ponnistelua, ei ole ilman Kristusta.
Tietysti on olemassa jotakin "kosminen rakkaus itsessään" -hörhöilyä, mutta se ei ole rakkautta ollenkaan.
Jeesuksen rakkaus ei ole välineellistä, se on Hänen olemuksessaan, Persoonassaan olevaa rakkautta, jonka perusta on siinä mitä Hän on, itsessään. Tuo rakkaus Jeesuksen persoonassa kohdistuu ihmisiin, koska Hänellä on ihmistä kohtaan hyvä tahto.
Jumalan yhteydessä sama rakkaus tulee meidän olemukseemme. Tämä rakkaus ilmenee väistämättä suhteessa lähimmäisiin:
"Jos nyt jollakin on tämän maailman hyvyyttä ja hän näkee veljensä olevan puutteessa, mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus saattaa pysyä hänessä?"
1.Joh.3:17.
Jeejeejee???