Pelätty Sharon
Israelin uuden pääministerin Ariel Sharonin henkilökuva on ristiriitainen. Hän on 73-vuotias (v. 2001) eläkkeellä oleva armeijan kenraali, kahden aikuisen pojan isä ja isoisä. Hänen vaimonsa kuoli v. 2000 syöpään. Sharonin vanhemmat olivat venäjänjuutalaisia maahanmuuttajia, mutta hän on itse syntynyt Israelissa. Hän haavoittui Israelin itsenäisyyssodassa ja toimi sen jälkeen armeijan kommandoyksikön johtajana. Tämän jälkeen Sharon toimi laskuvarjojoukkojen komentajana. V. 1969 hänet nimitettiin Eteläisen Alueen komentajaksi. Jom Kippur-sota v. 1973 nosti Sharonin sotilaallista mainetta. Tuolloin hänen johtamansa panssarivoimat käänsivät sodan kulun ja estivät Israelia menettämästä kontrollin Siinain niemimaalla.
Sharon jäi tämän jälkeen eläkkeelle armeijasta ja aloitti poliittisen uransa. Hänet valittiin Knessetiin Likud-puolueen listalta ja hänestä tuli myöhemmin pääministeri Rabinin terrorisminvastaisen toiminnan neuvonantaja. Likudin päästessä valtaan ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen, v. 1977, oli Sharon valittu Knessetiin äärioikeistolaisen Shlomzionin listalta. Pääministeri Begin nimitti hänet maatalousministeriksi, jolloin Sharonin vastuualueena olivat myös Länsirannan uudet juutalaisasutukset. Kun Begin valittiin uudelleen pääministeriksi v. 1981, hän nimitti Sharonin puolustusministeriksi. Beginin kerrotaan tuolloin laskeneen leikkiä, että uusi puolustusministeri saattaisi jopa piirittää pääministerin virkapaikan tankeilla. Tämä oli Sharonin silloisen poliittisen uran huippuhetki. V. 1982 Israelin joukot miehittivät Etelä-Libanonin Rauha Galileaan -operaatiossa. Sen seurauksena Sharon joutui eroamaan virastaan, sillä häntä pidettiin epäsuorasti vastuussa satojen palestiinalaisten murhasta Sabran ja Satillan pakolaisleireissä. Murhan suorittivat Libanonin kristityt joukot, jotka olivat liittoutuneet Israelin armeijan kanssa. Myöhemmin sanottiin, että Israel olisi kyennyt ja sen olisi pitänyt estää tämä arabien keskinäinen välienselvittely, joka johti kyseiseen verilöylyyn. Näytti siltä, että Sharonin poliittinen ura olisi lopussa.
Sharon teki kuitenkin määrätietoista työtä ja palasi politiikkaan. Hän oli jo 1980-luvulla teollisuus- ja asutusministerinä ja myöhemmin Netanyahun hallituksessa 1996 ensin kansallisena infrastruktuuriministerinä ja sen jälkeen ulkoministerinä. Ulkoministerin ominaisuudessa hän osallistui myös rauhanneeuvotteluihin palestiinalaisten kanssa. Kun Netanyahu erosi Likud-puolueen johdosta hävittyään v. 1999 vaaleissa Ehud Barakille, nousi Sharon Likud-puolueen johtomieheksi. Kuitenkaan häntä ei edes Likudissa pidetty sopivana ehdokkaana pääministerikisaan hänen ristiriitaisen taustansa vuoksi. Länsi pitää häntä väkivaltaisena johtajana ja Arafat kutsuu häntä terroristiksi ja murhaajaksi, samoin Arabiliiton edustajat. Arafat sanoi Reuterille antamassaan haastatelussa, että Libanonin miehityksen aikana Sharon yritti murhata hänet 13 kertaa. Arafat on ilmeisesti unohtanut, että hän itse oli tuohon aikaan yksi etsityimmistä terroristeista. Arafat sanoi kuitenkin olevansa valmis jatkamaan rauhanneuvotteluja Israelin kanssa Sharoninkin johdolla. Sharonin vaalikampanja on yrittänyt pehmentää kuvaa Sharonista ja monet israelilaiset toivovat, että hän olisi iän mukana tullut joustavammaksi.
On mielenkiintoista nähdä, mikä vaikutus Israelin vaaleilla on palestiinalaispuolella. Palestiinalaisten omasta keskuudesta on Israelin vaalien jälkeisten viikkojen aikana kuulunut vaatimuksia uudesta laajapohjaisemmasta palestiinalaishallituksesta. On syntynyt erilaisia oppositioryhmiä, jotka ilmentävät ihmisten tyytymättömyyttä nykyiseen palestiinalaishallintoon. Palestiinalaiset haluavat jatkaa neuvotteluja siitä, mihin Clintonin välityksellä päästiin. Israel ja jopa Clinton itse ovat kuitenkin sanoneet, etteivät suulliset sopimusluonnokset ole millään tavoin sitovia. Sharonin sanotaan jopa olevan valmis hautaamaan koko Oslon sopimuksen, jonka pohjalta työväenpuolue on käynyt neuvotteluja. Ensimmäinen edellytys neuvottelujen alkamiselle on Sharonin vaatimus terrori-iskujen ja ampumisen lopettamisesta. Tähän on yhtynyt myös Yhdysvaltojen presidentti Bush. Jos osapuolten näkemykset olivat v. 2000 kesällä niin lähellä toisiaan, etteivät ne lähes koko rauhaprosessin ajan mukana olleen Shimon Peresin mukaan ole koskaan olleet niin lähellä, ollaan nyt lähtemässä liikkeelle paljon toisistaan kauempana olevista näkemyksistä. Näin siitäkin huolimatta, että palestiinalaiset ja monet Euroopan valtiot sekä arabimaat vaativat neuvottelujen jatkamista siitä, mihin päästiin, Amerikkalaiset ja Israel ovat selkeästi ilmoittaneet, että sopimusluonnokset, jotka palestiinalaiset itse hylkäsivät, eivät millään tavoin voi sitoa Israelia.
Israelin uuden pääministerin Ariel Sharonin henkilökuva on ristiriitainen. Hän on 73-vuotias (v. 2001) eläkkeellä oleva armeijan kenraali, kahden aikuisen pojan isä ja isoisä. Hänen vaimonsa kuoli v. 2000 syöpään. Sharonin vanhemmat olivat venäjänjuutalaisia maahanmuuttajia, mutta hän on itse syntynyt Israelissa. Hän haavoittui Israelin itsenäisyyssodassa ja toimi sen jälkeen armeijan kommandoyksikön johtajana. Tämän jälkeen Sharon toimi laskuvarjojoukkojen komentajana. V. 1969 hänet nimitettiin Eteläisen Alueen komentajaksi. Jom Kippur-sota v. 1973 nosti Sharonin sotilaallista mainetta. Tuolloin hänen johtamansa panssarivoimat käänsivät sodan kulun ja estivät Israelia menettämästä kontrollin Siinain niemimaalla.
Sharon jäi tämän jälkeen eläkkeelle armeijasta ja aloitti poliittisen uransa. Hänet valittiin Knessetiin Likud-puolueen listalta ja hänestä tuli myöhemmin pääministeri Rabinin terrorisminvastaisen toiminnan neuvonantaja. Likudin päästessä valtaan ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen, v. 1977, oli Sharon valittu Knessetiin äärioikeistolaisen Shlomzionin listalta. Pääministeri Begin nimitti hänet maatalousministeriksi, jolloin Sharonin vastuualueena olivat myös Länsirannan uudet juutalaisasutukset. Kun Begin valittiin uudelleen pääministeriksi v. 1981, hän nimitti Sharonin puolustusministeriksi. Beginin kerrotaan tuolloin laskeneen leikkiä, että uusi puolustusministeri saattaisi jopa piirittää pääministerin virkapaikan tankeilla. Tämä oli Sharonin silloisen poliittisen uran huippuhetki. V. 1982 Israelin joukot miehittivät Etelä-Libanonin Rauha Galileaan -operaatiossa. Sen seurauksena Sharon joutui eroamaan virastaan, sillä häntä pidettiin epäsuorasti vastuussa satojen palestiinalaisten murhasta Sabran ja Satillan pakolaisleireissä. Murhan suorittivat Libanonin kristityt joukot, jotka olivat liittoutuneet Israelin armeijan kanssa. Myöhemmin sanottiin, että Israel olisi kyennyt ja sen olisi pitänyt estää tämä arabien keskinäinen välienselvittely, joka johti kyseiseen verilöylyyn. Näytti siltä, että Sharonin poliittinen ura olisi lopussa.
Sharon teki kuitenkin määrätietoista työtä ja palasi politiikkaan. Hän oli jo 1980-luvulla teollisuus- ja asutusministerinä ja myöhemmin Netanyahun hallituksessa 1996 ensin kansallisena infrastruktuuriministerinä ja sen jälkeen ulkoministerinä. Ulkoministerin ominaisuudessa hän osallistui myös rauhanneeuvotteluihin palestiinalaisten kanssa. Kun Netanyahu erosi Likud-puolueen johdosta hävittyään v. 1999 vaaleissa Ehud Barakille, nousi Sharon Likud-puolueen johtomieheksi. Kuitenkaan häntä ei edes Likudissa pidetty sopivana ehdokkaana pääministerikisaan hänen ristiriitaisen taustansa vuoksi. Länsi pitää häntä väkivaltaisena johtajana ja Arafat kutsuu häntä terroristiksi ja murhaajaksi, samoin Arabiliiton edustajat. Arafat sanoi Reuterille antamassaan haastatelussa, että Libanonin miehityksen aikana Sharon yritti murhata hänet 13 kertaa. Arafat on ilmeisesti unohtanut, että hän itse oli tuohon aikaan yksi etsityimmistä terroristeista. Arafat sanoi kuitenkin olevansa valmis jatkamaan rauhanneuvotteluja Israelin kanssa Sharoninkin johdolla. Sharonin vaalikampanja on yrittänyt pehmentää kuvaa Sharonista ja monet israelilaiset toivovat, että hän olisi iän mukana tullut joustavammaksi.
On mielenkiintoista nähdä, mikä vaikutus Israelin vaaleilla on palestiinalaispuolella. Palestiinalaisten omasta keskuudesta on Israelin vaalien jälkeisten viikkojen aikana kuulunut vaatimuksia uudesta laajapohjaisemmasta palestiinalaishallituksesta. On syntynyt erilaisia oppositioryhmiä, jotka ilmentävät ihmisten tyytymättömyyttä nykyiseen palestiinalaishallintoon. Palestiinalaiset haluavat jatkaa neuvotteluja siitä, mihin Clintonin välityksellä päästiin. Israel ja jopa Clinton itse ovat kuitenkin sanoneet, etteivät suulliset sopimusluonnokset ole millään tavoin sitovia. Sharonin sanotaan jopa olevan valmis hautaamaan koko Oslon sopimuksen, jonka pohjalta työväenpuolue on käynyt neuvotteluja. Ensimmäinen edellytys neuvottelujen alkamiselle on Sharonin vaatimus terrori-iskujen ja ampumisen lopettamisesta. Tähän on yhtynyt myös Yhdysvaltojen presidentti Bush. Jos osapuolten näkemykset olivat v. 2000 kesällä niin lähellä toisiaan, etteivät ne lähes koko rauhaprosessin ajan mukana olleen Shimon Peresin mukaan ole koskaan olleet niin lähellä, ollaan nyt lähtemässä liikkeelle paljon toisistaan kauempana olevista näkemyksistä. Näin siitäkin huolimatta, että palestiinalaiset ja monet Euroopan valtiot sekä arabimaat vaativat neuvottelujen jatkamista siitä, mihin päästiin, Amerikkalaiset ja Israel ovat selkeästi ilmoittaneet, että sopimusluonnokset, jotka palestiinalaiset itse hylkäsivät, eivät millään tavoin voi sitoa Israelia.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.