Raamatun murskakritiikkiä!

*Iso haukotus* Sinulla on paha olla. Ei sinun
tarvitse todistella minulle Jumalaa. Ei minua
kiinnosta sellainen. Ei sinun tarvitse päteä jos
olet varma uskossasi. Niin. Rakkaudella

ex-kristitty

ex-kristitty kirjoitti:

*Iso haukotus* Sinulla on paha olla. Ei sinun
tarvitse todistella minulle Jumalaa. Ei minua
kiinnosta sellainen. Ei sinun tarvitse päteä jos
olet varma uskossasi. Niin. Rakkaudella

ex-kristitty

Minulla ei ole paha olla, päin vastoin on oikein
hyvä olo. Päteäkään ei tarvitse, sillä minuun
eivät ihmisten hyökkäykset koske; käännyn Jumalan
puoleen, joka kertoo minulle kuinka arvokas olen
(kuninkaallinen!) kerta kerran jälkeen.
Jumalan todistelusta sen verran, että se kuuluu
minulle siksi, koska Jeesus niin minua sanassaan
käski.
Varoitus itsellesi; jos kirjoitat tähän
uskontopalstaan jotain Jumalaa ja Hänen sanaansa
vastaan, varaudu siihen, että kristityt
vastaavat. Aina. Rakastamme Jumalaa ja Hänen
sanaansa niin, että puolustamme sitä hautaan
saakka. Jos sinua ei moiset kommentit kiinnosta,
älä kirjoita tänne. Säästä itsesi meiltä ja
Jumalalta. Jokin sinut kuitenkin tännekin toi.

ex-ateisti kirjoitti:

Minulla ei ole paha olla, päin vastoin on oikein
hyvä olo. Päteäkään ei tarvitse, sillä minuun
eivät ihmisten hyökkäykset koske; käännyn Jumalan
puoleen, joka kertoo minulle kuinka arvokas olen
(kuninkaallinen!) kerta kerran jälkeen.
Jumalan todistelusta sen verran, että se kuuluu
minulle siksi, koska Jeesus niin minua sanassaan
käski.
Varoitus itsellesi; jos kirjoitat tähän
uskontopalstaan jotain Jumalaa ja Hänen sanaansa
vastaan, varaudu siihen, että kristityt
vastaavat. Aina. Rakastamme Jumalaa ja Hänen
sanaansa niin, että puolustamme sitä hautaan
saakka. Jos sinua ei moiset kommentit kiinnosta,
älä kirjoita tänne. Säästä itsesi meiltä ja
Jumalalta. Jokin sinut kuitenkin tännekin toi.

en ole uskontoja, enkä uskovia vastaan, mutta oma
henkilökohtainen uskoni ei pidä sisällään mitään
valmiita oppeja. kirjoja luettuani voin sanoa,
että ajatteluni on sekoitus aika monia eri
filosofioita, muttei ainoatakaan uskontoa. siinä
mielessä olen uskontoja vastaan ja kriittinen.
olen tänne palstalle kirjoittaessani huomannut,
että on asioita, joihin uskovaiset mielellään
vastaavat (yleensä jatkavat vanhaa paatosta) tai
sitten, kun käännän asioita päälaelleen, en saa
minkäänlaista vastausta. ilokseni sain kerran
vastauksen sellaiseen tekstiin, jossa pyysin
nimenomaan kristittyjä vastaamaan minulle
millainen taivas todella on, niin että myös
IHMINEN sen ymmärtää ja sain korkeintaan raamatun
tai ihmisten moninaisia kuvauksia taivaasta,
joista yhdestäkään ei selvinnyt millainen taivas
on tai millainen helvetti. kun kyselin, että
miksei suoraa ja selvää vastausta tule (myös
muihin uteluihini) eräs ystävällinen jumaluskova
sanoi: "ateistit jauhavat aina samaa, eikä niihin
viesteihin jaksa vastata." tulkitsin tämän niin,
että kyseinen herra ja mahdollisesti jokunen muu
uskovainen ei ole koko kirjoitusta lukenut, eivät
ymmärtäneet siitä mitään tai sitten ajattelivat
sitä hetken ja se meni yli heidän käsityskykynsä,
samoin kuin taivas ja helvetti menee yli minun
käsityskykyni, puhumattakaan (persoonallisesta)
jumalasta.

tämä nyt siis täsmennykseniä tuohon:
"Varoitus itsellesi; jos kirjoitat tähän
uskontopalstaan jotain Jumalaa ja Hänen sanaansa
vastaan, varaudu siihen, että kristityt
vastaavat. Aina. Rakastamme Jumalaa ja Hänen
sanaansa niin, että puolustamme sitä hautaan
saakka. Jos sinua ei moiset kommentit kiinnosta,
älä kirjoita tänne. Säästä itsesi meiltä ja
Jumalalta. Jokin sinut kuitenkin tännekin toi."

ja miten selittäisit kristityt, jotka ovat olleet
hartaita, evankeloineet, käyneet kirkossa,
tehneet gospelmusiikkia, huutaneet muiden mukana
herätyskokouksissa, olleet yhtä varmoja jumalan
rakkaudesta ja tunteneet hänet, kuin sinä nyt,
mutta siitä huolimatta menettäneet uskonsa? niitä
löyty... onko sinulla siihen jokin selitys tai
käsitystä, että miksi näin käy?

Tommi kirjoitti:

en ole uskontoja, enkä uskovia vastaan, mutta oma
henkilökohtainen uskoni ei pidä sisällään mitään
valmiita oppeja. kirjoja luettuani voin sanoa,
että ajatteluni on sekoitus aika monia eri
filosofioita, muttei ainoatakaan uskontoa. siinä
mielessä olen uskontoja vastaan ja kriittinen.
olen tänne palstalle kirjoittaessani huomannut,
että on asioita, joihin uskovaiset mielellään
vastaavat (yleensä jatkavat vanhaa paatosta) tai
sitten, kun käännän asioita päälaelleen, en saa
minkäänlaista vastausta. ilokseni sain kerran
vastauksen sellaiseen tekstiin, jossa pyysin
nimenomaan kristittyjä vastaamaan minulle
millainen taivas todella on, niin että myös
IHMINEN sen ymmärtää ja sain korkeintaan raamatun
tai ihmisten moninaisia kuvauksia taivaasta,
joista yhdestäkään ei selvinnyt millainen taivas
on tai millainen helvetti. kun kyselin, että
miksei suoraa ja selvää vastausta tule (myös
muihin uteluihini) eräs ystävällinen jumaluskova
sanoi: "ateistit jauhavat aina samaa, eikä niihin
viesteihin jaksa vastata." tulkitsin tämän niin,
että kyseinen herra ja mahdollisesti jokunen muu
uskovainen ei ole koko kirjoitusta lukenut, eivät
ymmärtäneet siitä mitään tai sitten ajattelivat
sitä hetken ja se meni yli heidän käsityskykynsä,
samoin kuin taivas ja helvetti menee yli minun
käsityskykyni, puhumattakaan (persoonallisesta)
jumalasta.

tämä nyt siis täsmennykseniä tuohon:
"Varoitus itsellesi; jos kirjoitat tähän
uskontopalstaan jotain Jumalaa ja Hänen sanaansa
vastaan, varaudu siihen, että kristityt
vastaavat. Aina. Rakastamme Jumalaa ja Hänen
sanaansa niin, että puolustamme sitä hautaan
saakka. Jos sinua ei moiset kommentit kiinnosta,
älä kirjoita tänne. Säästä itsesi meiltä ja
Jumalalta. Jokin sinut kuitenkin tännekin toi."

ja miten selittäisit kristityt, jotka ovat olleet
hartaita, evankeloineet, käyneet kirkossa,
tehneet gospelmusiikkia, huutaneet muiden mukana
herätyskokouksissa, olleet yhtä varmoja jumalan
rakkaudesta ja tunteneet hänet, kuin sinä nyt,
mutta siitä huolimatta menettäneet uskonsa? niitä
löyty... onko sinulla siihen jokin selitys tai
käsitystä, että miksi näin käy?

Itsestäni tiedän vuorenvarmasti, että en luovu
Jumalasta; ole nähnyt liian paljon sekä hyvää
(Jumalaa), että pahaa (saatanaa). Olen myös
juurruttanut itseni vankasti Jumalan sanaan.
Tiedän millainen oli elämäni ennen Jumalaa, enkä
koskaan enää palaa siihen juurettomuuteen.
Mitä toisiin uskoviin tulee, en tiedä miksi
jotkut jättävät uskonsa. Jotkut tulevat ehkä
katkeriksi, koska Jumala ei tee heidän tahtonsa
mukaan tai kun näkevät Jumalan siunaavan toisia
uskovia ylenpalttisuudella (milloin milläkin) ja
itse on vuosi vuoden jälkeen ilman. Näillä
heikoilla uskovilla on kuitenkin kaikilla
yhteinen piirre; he eivät huutamisistaan ja
evankelioimisistaan huolimatta ole olleet
juurtuneet Jumalaan ja Hänen sanaansa. Matt.13:4-
8 kertoo juuri tällaisista uskovista, jotka
luovuttavat uskonsa vaikeuksien tullen. Jokainen
pystyy oppimaan ´oikean´ kristillisen käytöksen
ja omata siten kristillisen kuoren, mutta suhde
Jumalaan on jokaisen oma ja Jumalan välinen asia,
josta ulkopuoliset eivät tiedä välttämättä yhtään
mitään.
Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että kristityt
eivät ole mitään superihmisiä, vaikka meillä
suhde supervoimaan onkin. Olemme kaikki kuitenkin
vain ihmisiä, joiden synnit vain on annettu
anteeksi, ja joita odottaa ikuinen elämä Jumalan
luona. Meitä väsyttää aina joskus niin fyysisesti
kuin henkisestikin. Kuitenkin aina löytyy Jumalan
sanan puolustajia. Itse en ota kantaa asiattomiin
keskusteluihin, sillä siinä ei ole koskaan mitään
rakentavaa. Asiallisiin ateistien ja epäilevien
juttuihin kyllä haluan ottaa osaa. Vastauksia ei
aina ole, mutta kun on niin jaan sen, mitä tiedän.

ex-ateisti kirjoitti:

Itsestäni tiedän vuorenvarmasti, että en luovu
Jumalasta; ole nähnyt liian paljon sekä hyvää
(Jumalaa), että pahaa (saatanaa). Olen myös
juurruttanut itseni vankasti Jumalan sanaan.
Tiedän millainen oli elämäni ennen Jumalaa, enkä
koskaan enää palaa siihen juurettomuuteen.
Mitä toisiin uskoviin tulee, en tiedä miksi
jotkut jättävät uskonsa. Jotkut tulevat ehkä
katkeriksi, koska Jumala ei tee heidän tahtonsa
mukaan tai kun näkevät Jumalan siunaavan toisia
uskovia ylenpalttisuudella (milloin milläkin) ja
itse on vuosi vuoden jälkeen ilman. Näillä
heikoilla uskovilla on kuitenkin kaikilla
yhteinen piirre; he eivät huutamisistaan ja
evankelioimisistaan huolimatta ole olleet
juurtuneet Jumalaan ja Hänen sanaansa. Matt.13:4-
8 kertoo juuri tällaisista uskovista, jotka
luovuttavat uskonsa vaikeuksien tullen. Jokainen
pystyy oppimaan ´oikean´ kristillisen käytöksen
ja omata siten kristillisen kuoren, mutta suhde
Jumalaan on jokaisen oma ja Jumalan välinen asia,
josta ulkopuoliset eivät tiedä välttämättä yhtään
mitään.
Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että kristityt
eivät ole mitään superihmisiä, vaikka meillä
suhde supervoimaan onkin. Olemme kaikki kuitenkin
vain ihmisiä, joiden synnit vain on annettu
anteeksi, ja joita odottaa ikuinen elämä Jumalan
luona. Meitä väsyttää aina joskus niin fyysisesti
kuin henkisestikin. Kuitenkin aina löytyy Jumalan
sanan puolustajia. Itse en ota kantaa asiattomiin
keskusteluihin, sillä siinä ei ole koskaan mitään
rakentavaa. Asiallisiin ateistien ja epäilevien
juttuihin kyllä haluan ottaa osaa. Vastauksia ei
aina ole, mutta kun on niin jaan sen, mitä tiedän.

joskus aikanaan kirjoitin aika pitkänlaisia
juttuja mm. taivaasta ja helvetistä sellaisena
kuin itse sen ymmärtäisin. on hyvä, että jollain
vielä on rohkeutta vastata, koska tämän
keskustelukanavan uhoajat hevoinen co. ovat
jättäneet nimenomaiset tekstit täysin väliin.
niiden tarkoitus ei ollut pilkata, eivätkä ne
olleet asiallisia, mutta ilmeisesti sitten jutut
menivät yli ja korkealta. on valitettavaa, että
ihminen on sidottu niin tähän maalliseen
järkeensä ja tunteisiinsa, eikä voi jakaa kaikkea
tietoa jumalan kanssa, jakaa kaikkien ihmisten
tunteet ja tiedot. toisaalta raamatussa sanotaan,
että tieto lisää tuskaa, joten ehkä tässä on ihan
tarpeeksi.

vaikka olen ateisti ja käynyt aika pitkän tien
uskossani, omalla tavallani, en voi olla
vuorenvarma mistään. itsestäänselvyydet ja
epävarmuus ovat kaksi maanpäällistä helvettiä, ne
vievät ihmisen sellaisiin tunteisiin ja
olettamuksiin, jotka voivat olla lopulta
hengenvaarallisia. esimerkkejä en kuitenkaan ota,
sitä voi itsekukin miettiä mitä ne
itsestäänselvyydet ja epävarmuudet olisi ja miten
niihin mahdollisesti reagoisi.

mitä tulee uskonmenettäjiin niin toki jotkut ovat
katkeria ja ovat katkeria myös ateisteina. olen
kai itse ollut kerran elämässäni sitä joukkoa,
joka on hammasta purren noussut barrikadeille
uskovaisia ja kaikkia, jotka jatkavat saarnata
jumalan ikuista totuutta ja, joiden kaulalla
roikkuu krusifiksi (itselläni roikkuu tällä
hetkellä kaksi). siitä huolimatta kaikki
uskonmenettäjät eivät suinkaan ole katkeria. he
vain siirtyvät uskosta toiseen kuin
autonvaihtajat. ehkä sitä voi kaiholla muistella
aikoja, kun oli alla mercedes benz, mutta löytää
huomattavasti enemmän hyviä puoli uudesta 5-
vaihteisesta polkupyörästä. muutamat
uskonmenettäjät ovat selittäneet tätä
uskonmenetysprosessiaan sanoin: "minä aikuistuin."
se ei välttämättä kuvaa katkeruutta tai
epäonnistumista, vaan henkistä kasvua. itse
ymmärrän lopulta henkisen kasvun ehkä hieman zen
buddhalaisittain eli niin, että henkinen kasvu on
sitä, kun luopuu kaikesta, mitä on ennen oppinut,
ei luota yhteenkään oppiin, eikä ihmiseen
täydellisesti, vaan etsii oman totuutensa,
itsestään ja luottaa siihen. tätä ehkä kristityt
ja monet muut voisivat pitää egoismina tai
narsismina, mutta lopulta, onko tässä maailmassa
ketään niin tärkeää ihmistä kuin ihminen itse?
jos ei pidä itsestään huolta, harvemmin pystyy
pitämään huolta muista ja, jos ihminen aina
luopuu unelmistaan ja elää muiden elämää,
lopputuloksena on katkera vanhus, jonka elämä on
täynnä "mun olis sillon pitänyt sitä ja tätä..."
lisäksi oman kokemukseni mukaan suurimpia
egoisteja ja narsisteja ovat ne, jotka suureen
ääneen toitottavat (tai eivät toitota, mutta
lujasti uskovat), että on olemassa joku muu
suurempi kuin ihminen itse. on aika itsekeskeistä
ja ylimielistä olettaa, että kaikki haluavat
kuulla tästä elämää suuremmasta asiasta ja siksi
perustavat tämän suurenmoisen asian kunniaksi
taloja, temppeleitä, kouluja, kirjoittavat
kirjoja ja menevät toisiin kulttuureihin töihin
levittämään ilosanomaa ja tuhoavat siinä sivussa
vanhoja kulttuureja, luontoa jne. ehkä
nämä 'hyväntekijät' haluavat siirtää tästä
vastuun ja kunnian suurimmalle.

lopulta edellinen on vain osoitus ihmisjärjen ja -
tunteen rajallisuudesta, siitä että ihminen
pystyy tajuamaan maailmaa, myös itseään
korkeampia asioita ensin järjellä (aivoilla) ja
sitten jonkin motivaatiotekijän (kuten
rakastuttaessa naiseen tai mieheen voisi
motivaationa toimia toisen ainutlaatuisuus,
kauneus, viisaus tms. abstraktit asiat)
avustuksella kehittyy tunne. jos ihminen ei
ymmärrä itseään isompia asioita, kuten
keijukaisia, jumalaa, maailmankaikkeutta, sähköä
ja siitä huolimatta alkaa tuntea jotain näitä
asioita kohtaan, niin sanoisin, että järki ja
tunne ovat aikalailla epätasapainossa. tästä on
kai jotkut uskaltautuneet kirjoittaa kirjoja ja
saaneet kirkolta tuomion. uskontoa/uskoa ja
psykologiaa ei saa sotkea. mutta astuu uuteen
valoon ajatus siitä, että
uskonmenettäjät 'aikuistuvat'. tietysti asia
menee päin peffaa, kuten yleensä menee, jos
uskonmenettäjästä tulee fundamentalistimuslimi
tai alkoholisti. ihminen ei tule silloinkaan
toimeen itsenäisesti.

kysymykseni sinulle siis kuuluu, että millaista
elämäsi ole ennenkuin käännyit uskoon? ja
millaisena sen aikaisen elämäsi koet nyt?
toivottavasti eivät ole asiattomia kysymyksiä...

Tommi kirjoitti:

joskus aikanaan kirjoitin aika pitkänlaisia
juttuja mm. taivaasta ja helvetistä sellaisena
kuin itse sen ymmärtäisin. on hyvä, että jollain
vielä on rohkeutta vastata, koska tämän
keskustelukanavan uhoajat hevoinen co. ovat
jättäneet nimenomaiset tekstit täysin väliin.
niiden tarkoitus ei ollut pilkata, eivätkä ne
olleet asiallisia, mutta ilmeisesti sitten jutut
menivät yli ja korkealta. on valitettavaa, että
ihminen on sidottu niin tähän maalliseen
järkeensä ja tunteisiinsa, eikä voi jakaa kaikkea
tietoa jumalan kanssa, jakaa kaikkien ihmisten
tunteet ja tiedot. toisaalta raamatussa sanotaan,
että tieto lisää tuskaa, joten ehkä tässä on ihan
tarpeeksi.

vaikka olen ateisti ja käynyt aika pitkän tien
uskossani, omalla tavallani, en voi olla
vuorenvarma mistään. itsestäänselvyydet ja
epävarmuus ovat kaksi maanpäällistä helvettiä, ne
vievät ihmisen sellaisiin tunteisiin ja
olettamuksiin, jotka voivat olla lopulta
hengenvaarallisia. esimerkkejä en kuitenkaan ota,
sitä voi itsekukin miettiä mitä ne
itsestäänselvyydet ja epävarmuudet olisi ja miten
niihin mahdollisesti reagoisi.

mitä tulee uskonmenettäjiin niin toki jotkut ovat
katkeria ja ovat katkeria myös ateisteina. olen
kai itse ollut kerran elämässäni sitä joukkoa,
joka on hammasta purren noussut barrikadeille
uskovaisia ja kaikkia, jotka jatkavat saarnata
jumalan ikuista totuutta ja, joiden kaulalla
roikkuu krusifiksi (itselläni roikkuu tällä
hetkellä kaksi). siitä huolimatta kaikki
uskonmenettäjät eivät suinkaan ole katkeria. he
vain siirtyvät uskosta toiseen kuin
autonvaihtajat. ehkä sitä voi kaiholla muistella
aikoja, kun oli alla mercedes benz, mutta löytää
huomattavasti enemmän hyviä puoli uudesta 5-
vaihteisesta polkupyörästä. muutamat
uskonmenettäjät ovat selittäneet tätä
uskonmenetysprosessiaan sanoin: "minä aikuistuin."
se ei välttämättä kuvaa katkeruutta tai
epäonnistumista, vaan henkistä kasvua. itse
ymmärrän lopulta henkisen kasvun ehkä hieman zen
buddhalaisittain eli niin, että henkinen kasvu on
sitä, kun luopuu kaikesta, mitä on ennen oppinut,
ei luota yhteenkään oppiin, eikä ihmiseen
täydellisesti, vaan etsii oman totuutensa,
itsestään ja luottaa siihen. tätä ehkä kristityt
ja monet muut voisivat pitää egoismina tai
narsismina, mutta lopulta, onko tässä maailmassa
ketään niin tärkeää ihmistä kuin ihminen itse?
jos ei pidä itsestään huolta, harvemmin pystyy
pitämään huolta muista ja, jos ihminen aina
luopuu unelmistaan ja elää muiden elämää,
lopputuloksena on katkera vanhus, jonka elämä on
täynnä "mun olis sillon pitänyt sitä ja tätä..."
lisäksi oman kokemukseni mukaan suurimpia
egoisteja ja narsisteja ovat ne, jotka suureen
ääneen toitottavat (tai eivät toitota, mutta
lujasti uskovat), että on olemassa joku muu
suurempi kuin ihminen itse. on aika itsekeskeistä
ja ylimielistä olettaa, että kaikki haluavat
kuulla tästä elämää suuremmasta asiasta ja siksi
perustavat tämän suurenmoisen asian kunniaksi
taloja, temppeleitä, kouluja, kirjoittavat
kirjoja ja menevät toisiin kulttuureihin töihin
levittämään ilosanomaa ja tuhoavat siinä sivussa
vanhoja kulttuureja, luontoa jne. ehkä
nämä 'hyväntekijät' haluavat siirtää tästä
vastuun ja kunnian suurimmalle.

lopulta edellinen on vain osoitus ihmisjärjen ja -
tunteen rajallisuudesta, siitä että ihminen
pystyy tajuamaan maailmaa, myös itseään
korkeampia asioita ensin järjellä (aivoilla) ja
sitten jonkin motivaatiotekijän (kuten
rakastuttaessa naiseen tai mieheen voisi
motivaationa toimia toisen ainutlaatuisuus,
kauneus, viisaus tms. abstraktit asiat)
avustuksella kehittyy tunne. jos ihminen ei
ymmärrä itseään isompia asioita, kuten
keijukaisia, jumalaa, maailmankaikkeutta, sähköä
ja siitä huolimatta alkaa tuntea jotain näitä
asioita kohtaan, niin sanoisin, että järki ja
tunne ovat aikalailla epätasapainossa. tästä on
kai jotkut uskaltautuneet kirjoittaa kirjoja ja
saaneet kirkolta tuomion. uskontoa/uskoa ja
psykologiaa ei saa sotkea. mutta astuu uuteen
valoon ajatus siitä, että
uskonmenettäjät 'aikuistuvat'. tietysti asia
menee päin peffaa, kuten yleensä menee, jos
uskonmenettäjästä tulee fundamentalistimuslimi
tai alkoholisti. ihminen ei tule silloinkaan
toimeen itsenäisesti.

kysymykseni sinulle siis kuuluu, että millaista
elämäsi ole ennenkuin käännyit uskoon? ja
millaisena sen aikaisen elämäsi koet nyt?
toivottavasti eivät ole asiattomia kysymyksiä...

Minusta sinä vaikutat agnostikolta, et ateistilta.

ex-ateisti kirjoitti:

Minulla ei ole paha olla, päin vastoin on oikein
hyvä olo. Päteäkään ei tarvitse, sillä minuun
eivät ihmisten hyökkäykset koske; käännyn Jumalan
puoleen, joka kertoo minulle kuinka arvokas olen
(kuninkaallinen!) kerta kerran jälkeen.
Jumalan todistelusta sen verran, että se kuuluu
minulle siksi, koska Jeesus niin minua sanassaan
käski.
Varoitus itsellesi; jos kirjoitat tähän
uskontopalstaan jotain Jumalaa ja Hänen sanaansa
vastaan, varaudu siihen, että kristityt
vastaavat. Aina. Rakastamme Jumalaa ja Hänen
sanaansa niin, että puolustamme sitä hautaan
saakka. Jos sinua ei moiset kommentit kiinnosta,
älä kirjoita tänne. Säästä itsesi meiltä ja
Jumalalta. Jokin sinut kuitenkin tännekin toi.

"Rakastamme Jumalaa ja Hänen sanaansa niin, että
puolustamme sitä hautaan saakka."

Niin, ja teette sen jopa turvautuen valehteluun ja
väärennöksiin. Tietoisesti.

Pakana(M) kirjoitti:

"Rakastamme Jumalaa ja Hänen sanaansa niin, että
puolustamme sitä hautaan saakka."

Niin, ja teette sen jopa turvautuen valehteluun ja
väärennöksiin. Tietoisesti.

se siellä taas ääntelehtii.

??? kirjoitti:

Minusta sinä vaikutat agnostikolta, et ateistilta.

mistä sellaisen vaikutelman saat?

Tommi kirjoitti:

joskus aikanaan kirjoitin aika pitkänlaisia
juttuja mm. taivaasta ja helvetistä sellaisena
kuin itse sen ymmärtäisin. on hyvä, että jollain
vielä on rohkeutta vastata, koska tämän
keskustelukanavan uhoajat hevoinen co. ovat
jättäneet nimenomaiset tekstit täysin väliin.
niiden tarkoitus ei ollut pilkata, eivätkä ne
olleet asiallisia, mutta ilmeisesti sitten jutut
menivät yli ja korkealta. on valitettavaa, että
ihminen on sidottu niin tähän maalliseen
järkeensä ja tunteisiinsa, eikä voi jakaa kaikkea
tietoa jumalan kanssa, jakaa kaikkien ihmisten
tunteet ja tiedot. toisaalta raamatussa sanotaan,
että tieto lisää tuskaa, joten ehkä tässä on ihan
tarpeeksi.

vaikka olen ateisti ja käynyt aika pitkän tien
uskossani, omalla tavallani, en voi olla
vuorenvarma mistään. itsestäänselvyydet ja
epävarmuus ovat kaksi maanpäällistä helvettiä, ne
vievät ihmisen sellaisiin tunteisiin ja
olettamuksiin, jotka voivat olla lopulta
hengenvaarallisia. esimerkkejä en kuitenkaan ota,
sitä voi itsekukin miettiä mitä ne
itsestäänselvyydet ja epävarmuudet olisi ja miten
niihin mahdollisesti reagoisi.

mitä tulee uskonmenettäjiin niin toki jotkut ovat
katkeria ja ovat katkeria myös ateisteina. olen
kai itse ollut kerran elämässäni sitä joukkoa,
joka on hammasta purren noussut barrikadeille
uskovaisia ja kaikkia, jotka jatkavat saarnata
jumalan ikuista totuutta ja, joiden kaulalla
roikkuu krusifiksi (itselläni roikkuu tällä
hetkellä kaksi). siitä huolimatta kaikki
uskonmenettäjät eivät suinkaan ole katkeria. he
vain siirtyvät uskosta toiseen kuin
autonvaihtajat. ehkä sitä voi kaiholla muistella
aikoja, kun oli alla mercedes benz, mutta löytää
huomattavasti enemmän hyviä puoli uudesta 5-
vaihteisesta polkupyörästä. muutamat
uskonmenettäjät ovat selittäneet tätä
uskonmenetysprosessiaan sanoin: "minä aikuistuin."
se ei välttämättä kuvaa katkeruutta tai
epäonnistumista, vaan henkistä kasvua. itse
ymmärrän lopulta henkisen kasvun ehkä hieman zen
buddhalaisittain eli niin, että henkinen kasvu on
sitä, kun luopuu kaikesta, mitä on ennen oppinut,
ei luota yhteenkään oppiin, eikä ihmiseen
täydellisesti, vaan etsii oman totuutensa,
itsestään ja luottaa siihen. tätä ehkä kristityt
ja monet muut voisivat pitää egoismina tai
narsismina, mutta lopulta, onko tässä maailmassa
ketään niin tärkeää ihmistä kuin ihminen itse?
jos ei pidä itsestään huolta, harvemmin pystyy
pitämään huolta muista ja, jos ihminen aina
luopuu unelmistaan ja elää muiden elämää,
lopputuloksena on katkera vanhus, jonka elämä on
täynnä "mun olis sillon pitänyt sitä ja tätä..."
lisäksi oman kokemukseni mukaan suurimpia
egoisteja ja narsisteja ovat ne, jotka suureen
ääneen toitottavat (tai eivät toitota, mutta
lujasti uskovat), että on olemassa joku muu
suurempi kuin ihminen itse. on aika itsekeskeistä
ja ylimielistä olettaa, että kaikki haluavat
kuulla tästä elämää suuremmasta asiasta ja siksi
perustavat tämän suurenmoisen asian kunniaksi
taloja, temppeleitä, kouluja, kirjoittavat
kirjoja ja menevät toisiin kulttuureihin töihin
levittämään ilosanomaa ja tuhoavat siinä sivussa
vanhoja kulttuureja, luontoa jne. ehkä
nämä 'hyväntekijät' haluavat siirtää tästä
vastuun ja kunnian suurimmalle.

lopulta edellinen on vain osoitus ihmisjärjen ja -
tunteen rajallisuudesta, siitä että ihminen
pystyy tajuamaan maailmaa, myös itseään
korkeampia asioita ensin järjellä (aivoilla) ja
sitten jonkin motivaatiotekijän (kuten
rakastuttaessa naiseen tai mieheen voisi
motivaationa toimia toisen ainutlaatuisuus,
kauneus, viisaus tms. abstraktit asiat)
avustuksella kehittyy tunne. jos ihminen ei
ymmärrä itseään isompia asioita, kuten
keijukaisia, jumalaa, maailmankaikkeutta, sähköä
ja siitä huolimatta alkaa tuntea jotain näitä
asioita kohtaan, niin sanoisin, että järki ja
tunne ovat aikalailla epätasapainossa. tästä on
kai jotkut uskaltautuneet kirjoittaa kirjoja ja
saaneet kirkolta tuomion. uskontoa/uskoa ja
psykologiaa ei saa sotkea. mutta astuu uuteen
valoon ajatus siitä, että
uskonmenettäjät 'aikuistuvat'. tietysti asia
menee päin peffaa, kuten yleensä menee, jos
uskonmenettäjästä tulee fundamentalistimuslimi
tai alkoholisti. ihminen ei tule silloinkaan
toimeen itsenäisesti.

kysymykseni sinulle siis kuuluu, että millaista
elämäsi ole ennenkuin käännyit uskoon? ja
millaisena sen aikaisen elämäsi koet nyt?
toivottavasti eivät ole asiattomia kysymyksiä...

Kun muut kristityt eivät kommentoi tai vastaa
kysymyksiisi tällä palstalla, ei se aina siitä
johdu, että kysymyksesi ovat kiperiä. Kuten
sanoin aikaisemmin, ihminen, niin kristitty kuin
ei-kristittykin, väsyy välillä, eikä jaksa tehdä
milloin mitäkin (kirjoitella vastauksia). Itseäni
väsyttää tämäkin palsta joskus todella paljon;
ihan kuin se junttaisi paikoillaan, eikä
liikkuisi minnekään suuntaan. Joskus taas sitä
rullailee oikein sujuvasti ja energisesti.
Omassa elämässäni pyrin katsomaan kaikkia asioita
Raamatun kautta. Minulle tuo kirja on keuhkoni ja
sydämeni. Suhteeni Luojaani on syvä. Myös aina
opittuani uutta Hänestä janoan lisää. En oleta
sinun ymmärtävän, mutta sydämestäni sanon, että
suhteeni minun Jumalaani on pyhä, jota ei kukaan
tai mikään asia maailmassa voi ottaa minulta pois.
Tuo epätietoisuus ja epävarmuus, josta mainitsit,
olivat juuri kaksi niistä valtavista
tuskanaiheistani ollessani ateisti. Myös
rauhattomuus ja aikaisemmin mainitsemani
juurettomuus syövyttivät sydäntäni. Esitin varmaa
ateistia, jolla oli tieteellinen vastaus
kaikkeen, ja jos ei ollut, niin esitin
välinpitämättömyyttä asian suhteen. Kun luet tätä
palstaa ja vihaisten ja joskus ´kaikkitietävien´
ateistien kommentteja, luet vanhaa minua. Se on
kaikki minulle kovin tuttua.
Uskoontuloni tapahtui yliluonnollisen (itselleni
superluonnollisen; jumalallisen) kokemuksen
kautta, josta en nyt tässä kirjoita sen enempää.
Sen kokemuksen kautta olisin kuitenkin ollut
hullu jollen olisi ottanut Jumalan kutsua vastaan.
Uskoontuloni jälkeen epätietoisuuden ja
epävarmuuden tilalle on tullut tieto ja varmuus
siitä, että minä olen arvokas, minulla on
elämässäni suuri tarkoitus, minua rakastetaan
juuri tällaisena kuin olen ja minua odottaa
ikuinen elämä rakastamani Isän luona.
Rauhattomuuden tilalle tuli rauha, jota ei voi
sanoin kuvata; pelkoa minulla ei ole enää mistään
ja juurettomuus on kadonnut tarkoituksen ja
syvien uusien ´jumal´-juurien myötä. Koko elämää
ja maailmaa katsoessani, ymmärrän pahan ja hyvän
jatkuvan taistelun. Palat ovat ikäänkuin
loksahtaneet paikoilleen, enkä enää ihmettele
epätietoisena asioita. Ei minulla vastauksia
suinkaan kaikkeen ole, mutta se suurempi
maailmankuva on valaistunut, ja se luotto
Jumalaan ja Hänen kaikkitietävyyteen antaa
minulle sellaisen tunteen, että ´Isä tietää ja
minun ei aina tarvitse´.
Kun katson taaksepäin entistä elämääni, tulee
minulle valtava kiitollisuuden halu. Olin hyvin
suosittu ja tykätty ihminen. Pidin hauskaa ja
vaihtelin ´rakastettua´ (ei se rakkautta koskaan
ollut) aina kun vanha alkoi kyllästyttää. Millään
ei ollut merkitystä, eikä seuraamuksista
tarvinnut välittää. Elämänkatsomukseni oli aina
poliittisesti oikein, eli ´jos asia ei vahingoita
toista, tee mitä haluat´. Tuossa
elämänkatsomuksessa oli vain se vika, että
silloin tietämättäni jokaisessa teossa on
seuraamus, ja usein se vahingoittaa joko itseään
tai toista. Minussa asui syvään myös pelko
tuntematonta (avaruutta, haamuja, pahoja henkiä,
yms.) kohtaan, vaikka ateistina ei minulla olisi
moista pelkoa saanut olla. Nykyään ei minussa ole
pelkoa, vaikka jotkut, esim. avaruusasiat, ovat
minulle tuntemattomia. En pelkää tulevaisuutta,
en tämänhetkistä elämääni. Minulla on rauha.
Toivon, että vastasin siihen, mitä kysymykselläsi
elämästäni tarkoitit. Voit kertoa omasta
elämästäsi, jos haluat. Yksi kysymys nousi
mieleen: miksi sinulla on kaksi krusifiksia
kaulassa?

ex-ateisti kirjoitti:

Kun muut kristityt eivät kommentoi tai vastaa
kysymyksiisi tällä palstalla, ei se aina siitä
johdu, että kysymyksesi ovat kiperiä. Kuten
sanoin aikaisemmin, ihminen, niin kristitty kuin
ei-kristittykin, väsyy välillä, eikä jaksa tehdä
milloin mitäkin (kirjoitella vastauksia). Itseäni
väsyttää tämäkin palsta joskus todella paljon;
ihan kuin se junttaisi paikoillaan, eikä
liikkuisi minnekään suuntaan. Joskus taas sitä
rullailee oikein sujuvasti ja energisesti.
Omassa elämässäni pyrin katsomaan kaikkia asioita
Raamatun kautta. Minulle tuo kirja on keuhkoni ja
sydämeni. Suhteeni Luojaani on syvä. Myös aina
opittuani uutta Hänestä janoan lisää. En oleta
sinun ymmärtävän, mutta sydämestäni sanon, että
suhteeni minun Jumalaani on pyhä, jota ei kukaan
tai mikään asia maailmassa voi ottaa minulta pois.
Tuo epätietoisuus ja epävarmuus, josta mainitsit,
olivat juuri kaksi niistä valtavista
tuskanaiheistani ollessani ateisti. Myös
rauhattomuus ja aikaisemmin mainitsemani
juurettomuus syövyttivät sydäntäni. Esitin varmaa
ateistia, jolla oli tieteellinen vastaus
kaikkeen, ja jos ei ollut, niin esitin
välinpitämättömyyttä asian suhteen. Kun luet tätä
palstaa ja vihaisten ja joskus ´kaikkitietävien´
ateistien kommentteja, luet vanhaa minua. Se on
kaikki minulle kovin tuttua.
Uskoontuloni tapahtui yliluonnollisen (itselleni
superluonnollisen; jumalallisen) kokemuksen
kautta, josta en nyt tässä kirjoita sen enempää.
Sen kokemuksen kautta olisin kuitenkin ollut
hullu jollen olisi ottanut Jumalan kutsua vastaan.
Uskoontuloni jälkeen epätietoisuuden ja
epävarmuuden tilalle on tullut tieto ja varmuus
siitä, että minä olen arvokas, minulla on
elämässäni suuri tarkoitus, minua rakastetaan
juuri tällaisena kuin olen ja minua odottaa
ikuinen elämä rakastamani Isän luona.
Rauhattomuuden tilalle tuli rauha, jota ei voi
sanoin kuvata; pelkoa minulla ei ole enää mistään
ja juurettomuus on kadonnut tarkoituksen ja
syvien uusien ´jumal´-juurien myötä. Koko elämää
ja maailmaa katsoessani, ymmärrän pahan ja hyvän
jatkuvan taistelun. Palat ovat ikäänkuin
loksahtaneet paikoilleen, enkä enää ihmettele
epätietoisena asioita. Ei minulla vastauksia
suinkaan kaikkeen ole, mutta se suurempi
maailmankuva on valaistunut, ja se luotto
Jumalaan ja Hänen kaikkitietävyyteen antaa
minulle sellaisen tunteen, että ´Isä tietää ja
minun ei aina tarvitse´.
Kun katson taaksepäin entistä elämääni, tulee
minulle valtava kiitollisuuden halu. Olin hyvin
suosittu ja tykätty ihminen. Pidin hauskaa ja
vaihtelin ´rakastettua´ (ei se rakkautta koskaan
ollut) aina kun vanha alkoi kyllästyttää. Millään
ei ollut merkitystä, eikä seuraamuksista
tarvinnut välittää. Elämänkatsomukseni oli aina
poliittisesti oikein, eli ´jos asia ei vahingoita
toista, tee mitä haluat´. Tuossa
elämänkatsomuksessa oli vain se vika, että
silloin tietämättäni jokaisessa teossa on
seuraamus, ja usein se vahingoittaa joko itseään
tai toista. Minussa asui syvään myös pelko
tuntematonta (avaruutta, haamuja, pahoja henkiä,
yms.) kohtaan, vaikka ateistina ei minulla olisi
moista pelkoa saanut olla. Nykyään ei minussa ole
pelkoa, vaikka jotkut, esim. avaruusasiat, ovat
minulle tuntemattomia. En pelkää tulevaisuutta,
en tämänhetkistä elämääni. Minulla on rauha.
Toivon, että vastasin siihen, mitä kysymykselläsi
elämästäni tarkoitit. Voit kertoa omasta
elämästäsi, jos haluat. Yksi kysymys nousi
mieleen: miksi sinulla on kaksi krusifiksia
kaulassa?

se on ollut todella yksi minulle annettuja
vastauksia, että he kristityt eivät jaksa
vastailla kysymyksiini. siitä huolimatta he ovat
paasanneet omilla palstoillaan. siinä on pieni
ristiriita ja siitä syystä juuri olen ajatellut
niin, etteivät he joko uskalla tai pysty
vastaamaan. kuten mainitsit, avaruus on
tuntematon ja avaruuden sanotaan olevan loputon.
loputtomuuden takia avaruuden rajoja ei voida
tuntea, eikä siitä voida kaikkea tietää. samalla
jumalasta sanotaan, että jumalan rakkaus on
rajaton (loputon) ja hän on kaikkitietävä
(loputtomasti), -voipa (loputtomasti) jne. kuvio
tulee varmasti selväksi ja tästä kaikesta
kaikkeudesta uskovaiset sanovat olevansa
tietoisia, vaikka vastassa on 'persoonallinen'
olento, josta ei voida tietää välttämättä kuin
pieni murto-osa, samalla tapaa kuin avaruudesta.
ja itseäni kummeksuttaa joskus se tapa, millä
uskovaiset vakuuttavat tuntevansa jumalan ja
tietävänsä, kun he eivät saa selvyyttä edes omiin
aviopuolisoihinsa tai itseensä. siitä syystä
todella haluaisin nähdä ihmisten huolehtivan
itsestään tässä elämässä ja huolehtivan myös
muista. koska tämä elämä on kuitenkin elettävä
ennenkuin tästä itsekukin lähtee omiin suuntiinsa.

mielenkiintoista on myös tämä varmuus-epävarmuus -
vastakkainasettelu. olen kokenut niin, että
kaikkinainen kiihko on usein matka kohti sitä,
mitä eniten pelkää. kiihkouskovaiset ovat
lähempänä saatanaa, kiihkoateistit ovat lähempänä
jumalaa, viha on osoitus rakkaudesta. mutta kun
näitä asioita ei nähdä selvästi, annetaan
tunteiden määrätä, sen takia kiihkouskovaiset
voivat pysyä kiihkouskovaisina, ateitit
ateisteina, vihaajat vihaajina. ja, kun vielä
kaikki nämä tunteet ja varmuus voivat olla
jollain tapaa sosiaalisesti määrättyjä, kuten
islamien piirissä muslimi ei voi ilman seurauksia
yhtäkkiä ilmoittaa olevansa kristitty ja
haluavansa muuttaa yhdysvaltoihin, niin on vaikea
luopua siitä vanhasta. mutta onko tämä ailahtelu
varmuutta vai epävarmuutta? onko se, että ihmiset
tekevät valintansa jollain tavalla sidoksissa
muihin ihmisiin tietoisesti tai tiedostamatta
varmuutta vai epävarmuutta? sanoisin, että
ihminen on AINA epävarma. ihminen voi toki
alistua siihen, ettei kaikkea tarvitse tietää ja
se helpottaa hyvin paljon, riippumatta siitä onko
olemassa jo jokin vastaus: jumaluus vai
jumalattomuus.

olen iloinen puolestasi, että olet löytänyt
rauhan. kuulut harvoihin tällä palstalla
kirjoittaviin rauhallisiin uskovaisiin. näyttää
yleinen tendenssi olevan se, että uskovaiset
toimivat jumalan äänitorvena. minulle he
edustavat aina omaa äänitorveaan ja siksi se
kaikki paasaus on jotain muutakuin jumalallista.
se on sitä samaa kuin kiihkoateistien
vuodatukset. olen itse kyllästynyt myös siihen,
miten ateistit perustelevat omaa uskoaan ja
nojaavat yhtälailla vanhoihin vapaa-
ajattelijoiden ja ateistien oppilauseisiin. kun
on niin paljon yksinkertaisempia tapoja loihtia
perusteluja ja vielä vanhempia, jotka ovat
kuitenkin unohtuneet ajansaatossa. tästä syystä
en esimerkiksi itseäni kutsu ihan
paljasjalkaiseksi ateistiksi. toki olen
jumalankieltäjä, mutta lähellä omia
filosofioitani on useita muita maailman
filosofioita taolaisuudesta universalismiin.
levottomuus ja kiihko eivät kuitenkaan tässä
maailmassa ratkaise mitään ainakaan hyvään
suuntaan. se levottomuus pitää mielestäni jollain
tavalla valjastaa ja sen voi tehdä monin tavoin,
mutta harvat alkavat esimerkiksi säveltämään,
kirjoittamaan, valokuvaamaan luontokuvia yms.

aika tyypillistä tuntuu olevan myös se, että
rauhoittuessaan ateisti yhtäkkiä onkin uskossa.
se on hieman vastaava kuin alkoholisti tai
narkomaani tulee uskoon päästyään irti.
levottomuus on poissa, on aikaa ajatella ja se on
uskonnollisuus on hyvä vaihtoehto. harvat vain
ovat lopulta yhtään sen rauhallisempia uudessa
uskossaan, heidän elämänsuuntansa on vain
muuttunut. itse olen ollut aina rauhallinen, toki
on ollut rauhattomampia aikoja, mutta olen nähnyt
keskivertoa vähemmän baareja ja naisia. minulla
ei ole ollut lopulta mitään syytä alkaa etsiä
muuta, kun kerran jätin perheeni uskon. tiesin
vain, että jokin vika siinä ajattelutavassa oli,
siitä huolimatta olen nähnyt ateistina hyvin
paljon kirkollisia menoja, rukoillut mukana,
laulanut virsiä ja kirkollisveroa taidan maksaa
edelleen, vaikka olen kirkosta eronnut (vuoden
alussa). olen ehkä ollut aikanaan hieman
vastaavanlainen kiihkoateisti, mutta se kesti
lopulta hyvin lyhyen tovin. olen halunnut oppia
lisää, tutustua kulttuureihin, eri kieliin,
psykologiaan, historiaan, uskontoihin ja kaikki
oppimani tukee tällä hetkellä omaa uskoani, tosin
vain siksi, että niissä kaikissa on vastauksia.
jopa raamatusta löytyy vastauksia, mutta myös
paljon kysymyksiä. pht tällä keskustelukanavalla
on ikuinen väittelykumppanini ja hän on löytänyt
omaan uskoonsa sellaisen lähteen, joka ei ole
kovin tyypillinen kristillinen. hän on lukenut
myös muista uskonnoista ja perehtynyt niihin aika
syvästi. hän on löytänyt samat tarinat, ikuiset
totuudet läpi eri kirjojen ja kulttuurien, mutta
siitä huolimatta nostaa raamatun muiden edelle,
vaikka se on 'kohtuullisen nuori' kirja. liekö se
sitten sivumäärä, joka on huikea ja tekee
vaikutuksen myös kirjailijoihin. hänen kanssaan
on hyvä keskustella ja hänelle on hyvä esittää
kysymyksiä. toinen täällä vieraileva (tosin en
tiedä kuinka usein enää vierailee), lukenut
henkilö on rashaverak, jonka vakaumus on
lähempänä ateismia. itse sanoisin olevani
vakaumukseltani lähimpänä humanistista
(ihmisrakasta) ateismia tai taolaisuutta. joka
tapauksessa olen edelleen rauhallinen ja hyvin
vakaa. itsetuntemukseni on psykologien mukaan
sitä luokkaa, että vastaavia itsetuntijoita
löytyy pari tuhannesta.

ehkä itsetuntemukseni, vahvuuteni on siinä, että
olen edelleen utelias. olen etsijä, mutta olen
myös löytänyt hyvin paljon, vaikka etsin ehkä
uskovaisten kannalta väärästä suunnasta ja
väärällä tavalla. itselleni tämä tapa on
luonnollisempi ja tiedän, että niin kauan kuin
olen järjissäni, monoteistiset uskonnot ovat
kauimpana omasta vakaumuksestani. jaan mielelläni
tietoani, tunteitani, ajatuksiani, mutta näillä
palstoilla keskustelijat ovat vähissä...

Tommi kirjoitti:

en ole uskontoja, enkä uskovia vastaan, mutta oma
henkilökohtainen uskoni ei pidä sisällään mitään
valmiita oppeja. kirjoja luettuani voin sanoa,
että ajatteluni on sekoitus aika monia eri
filosofioita, muttei ainoatakaan uskontoa. siinä
mielessä olen uskontoja vastaan ja kriittinen.
olen tänne palstalle kirjoittaessani huomannut,
että on asioita, joihin uskovaiset mielellään
vastaavat (yleensä jatkavat vanhaa paatosta) tai
sitten, kun käännän asioita päälaelleen, en saa
minkäänlaista vastausta. ilokseni sain kerran
vastauksen sellaiseen tekstiin, jossa pyysin
nimenomaan kristittyjä vastaamaan minulle
millainen taivas todella on, niin että myös
IHMINEN sen ymmärtää ja sain korkeintaan raamatun
tai ihmisten moninaisia kuvauksia taivaasta,
joista yhdestäkään ei selvinnyt millainen taivas
on tai millainen helvetti. kun kyselin, että
miksei suoraa ja selvää vastausta tule (myös
muihin uteluihini) eräs ystävällinen jumaluskova
sanoi: "ateistit jauhavat aina samaa, eikä niihin
viesteihin jaksa vastata." tulkitsin tämän niin,
että kyseinen herra ja mahdollisesti jokunen muu
uskovainen ei ole koko kirjoitusta lukenut, eivät
ymmärtäneet siitä mitään tai sitten ajattelivat
sitä hetken ja se meni yli heidän käsityskykynsä,
samoin kuin taivas ja helvetti menee yli minun
käsityskykyni, puhumattakaan (persoonallisesta)
jumalasta.

tämä nyt siis täsmennykseniä tuohon:
"Varoitus itsellesi; jos kirjoitat tähän
uskontopalstaan jotain Jumalaa ja Hänen sanaansa
vastaan, varaudu siihen, että kristityt
vastaavat. Aina. Rakastamme Jumalaa ja Hänen
sanaansa niin, että puolustamme sitä hautaan
saakka. Jos sinua ei moiset kommentit kiinnosta,
älä kirjoita tänne. Säästä itsesi meiltä ja
Jumalalta. Jokin sinut kuitenkin tännekin toi."

ja miten selittäisit kristityt, jotka ovat olleet
hartaita, evankeloineet, käyneet kirkossa,
tehneet gospelmusiikkia, huutaneet muiden mukana
herätyskokouksissa, olleet yhtä varmoja jumalan
rakkaudesta ja tunteneet hänet, kuin sinä nyt,
mutta siitä huolimatta menettäneet uskonsa? niitä
löyty... onko sinulla siihen jokin selitys tai
käsitystä, että miksi näin käy?

Olen ollut uskossa kohta 7 vuotta. Kun tulin
uskoon, lukuisia kavereita ymparillani naki myos
sen ilon ja valon mika meilla Jumalan
kohdanneilla oli ja he tulivat myos uskoon. Silti
vain puolet siita porukasta on uskossa tana
paivana. Miksi muut luopuivat? Eiko uskossa
oleminen olekaan kevytta ruusuilla tanssimista?
EI OLE. Sellainen uskova joka vaittaa uskossa
olemisen olevan inhimilliselta kannalta helppoa,
joko valehtelee tai ei ole paassyt kovin syvalle
uskossa elamisessa. Siita lahtien kun tulet
uskoon, saat kokea ihmisilta hylkaamista kenties
enemman kuin silloin kun et ollut uskossa. Uskova
lapsi voi olla vuosia koulukiusattu vain siksi
etta luokkatoverit ovat kuulleet jostain etta
hanen perheensa on uskossa. Jeesus sanoo
sanassaan etta joka ei tunnusta hanta ihmisten
edessa, sen han hylkaa Jumalansa edessa. Siksi
uskovat usein kertovat olevansa uskossa. Ja mita
se aiheuttaa ihmisissa jotka eivat sinusta viela
mitaan muuta tieda, tai vaikka tietaisivatkin?
Hyvin usein hylkaamista. Ai, toi on uskova, no se
ei sitten kuulu meidan joukkoon..

Tuon vaikeuden lisaksi, saatana punoo juoniaan
jatkuvasti. Silloin kun ihminen on lahella
Jumalaa, saatana on paniikissa ja yrittaa
toteuttaa oman suunnitelmansa. Se kiillottaa
saihkyvan nakoisiksi maailman turhia asioita
jotka loppujen lopuksi vain tuhoaa ihmista. Ja
jotkut menevat siihen lankaan.

Siksi, ihan niinkuin exateistikin sanoi, on
tarkeaa juurtua lujasti kiinni Jumalan sanaan,
Raamattuun. Joka pysyy siina kiinni, pysyy
Jumalassa.

Miksi uskovat luopuvat? Koska uskossa oleminen on
se vaikeampi vaihtoehto elaa tassa hetkellisesti
saatanan vallassa olevassa maailmassa.

Kristuksella on kuitenkin voitto. Han voitti
kuoleman ja saatanan ristilla. Ja sen voiton Han
todistaa. Itse en ole koskaan katunut paatostani
alkaa seurata Jeesusta. Han on voimani, iloni, ja
hanelta saan kokea rakkautta jota en mistaan
muualta loyda, han kuoli puolestani. Elamassani
on toki muunlaistakin rakkautta, olen
onnellisesti naimisissa, mutta Jumalan rakkauden
uskomatonta ihanuutta ei voi edes arvata
ennenkuin sen itse kokee.

Siksi haluan pysya Hanessa, ja rukoilen etta han
minua siina auttaisi. Joka luulee seisovansa,
katsokoon ettei kaadu.

Kaikkea hyvaa,

Maija :)

Tommi kirjoitti:

se on ollut todella yksi minulle annettuja
vastauksia, että he kristityt eivät jaksa
vastailla kysymyksiini. siitä huolimatta he ovat
paasanneet omilla palstoillaan. siinä on pieni
ristiriita ja siitä syystä juuri olen ajatellut
niin, etteivät he joko uskalla tai pysty
vastaamaan. kuten mainitsit, avaruus on
tuntematon ja avaruuden sanotaan olevan loputon.
loputtomuuden takia avaruuden rajoja ei voida
tuntea, eikä siitä voida kaikkea tietää. samalla
jumalasta sanotaan, että jumalan rakkaus on
rajaton (loputon) ja hän on kaikkitietävä
(loputtomasti), -voipa (loputtomasti) jne. kuvio
tulee varmasti selväksi ja tästä kaikesta
kaikkeudesta uskovaiset sanovat olevansa
tietoisia, vaikka vastassa on 'persoonallinen'
olento, josta ei voida tietää välttämättä kuin
pieni murto-osa, samalla tapaa kuin avaruudesta.
ja itseäni kummeksuttaa joskus se tapa, millä
uskovaiset vakuuttavat tuntevansa jumalan ja
tietävänsä, kun he eivät saa selvyyttä edes omiin
aviopuolisoihinsa tai itseensä. siitä syystä
todella haluaisin nähdä ihmisten huolehtivan
itsestään tässä elämässä ja huolehtivan myös
muista. koska tämä elämä on kuitenkin elettävä
ennenkuin tästä itsekukin lähtee omiin suuntiinsa.

mielenkiintoista on myös tämä varmuus-epävarmuus -
vastakkainasettelu. olen kokenut niin, että
kaikkinainen kiihko on usein matka kohti sitä,
mitä eniten pelkää. kiihkouskovaiset ovat
lähempänä saatanaa, kiihkoateistit ovat lähempänä
jumalaa, viha on osoitus rakkaudesta. mutta kun
näitä asioita ei nähdä selvästi, annetaan
tunteiden määrätä, sen takia kiihkouskovaiset
voivat pysyä kiihkouskovaisina, ateitit
ateisteina, vihaajat vihaajina. ja, kun vielä
kaikki nämä tunteet ja varmuus voivat olla
jollain tapaa sosiaalisesti määrättyjä, kuten
islamien piirissä muslimi ei voi ilman seurauksia
yhtäkkiä ilmoittaa olevansa kristitty ja
haluavansa muuttaa yhdysvaltoihin, niin on vaikea
luopua siitä vanhasta. mutta onko tämä ailahtelu
varmuutta vai epävarmuutta? onko se, että ihmiset
tekevät valintansa jollain tavalla sidoksissa
muihin ihmisiin tietoisesti tai tiedostamatta
varmuutta vai epävarmuutta? sanoisin, että
ihminen on AINA epävarma. ihminen voi toki
alistua siihen, ettei kaikkea tarvitse tietää ja
se helpottaa hyvin paljon, riippumatta siitä onko
olemassa jo jokin vastaus: jumaluus vai
jumalattomuus.

olen iloinen puolestasi, että olet löytänyt
rauhan. kuulut harvoihin tällä palstalla
kirjoittaviin rauhallisiin uskovaisiin. näyttää
yleinen tendenssi olevan se, että uskovaiset
toimivat jumalan äänitorvena. minulle he
edustavat aina omaa äänitorveaan ja siksi se
kaikki paasaus on jotain muutakuin jumalallista.
se on sitä samaa kuin kiihkoateistien
vuodatukset. olen itse kyllästynyt myös siihen,
miten ateistit perustelevat omaa uskoaan ja
nojaavat yhtälailla vanhoihin vapaa-
ajattelijoiden ja ateistien oppilauseisiin. kun
on niin paljon yksinkertaisempia tapoja loihtia
perusteluja ja vielä vanhempia, jotka ovat
kuitenkin unohtuneet ajansaatossa. tästä syystä
en esimerkiksi itseäni kutsu ihan
paljasjalkaiseksi ateistiksi. toki olen
jumalankieltäjä, mutta lähellä omia
filosofioitani on useita muita maailman
filosofioita taolaisuudesta universalismiin.
levottomuus ja kiihko eivät kuitenkaan tässä
maailmassa ratkaise mitään ainakaan hyvään
suuntaan. se levottomuus pitää mielestäni jollain
tavalla valjastaa ja sen voi tehdä monin tavoin,
mutta harvat alkavat esimerkiksi säveltämään,
kirjoittamaan, valokuvaamaan luontokuvia yms.

aika tyypillistä tuntuu olevan myös se, että
rauhoittuessaan ateisti yhtäkkiä onkin uskossa.
se on hieman vastaava kuin alkoholisti tai
narkomaani tulee uskoon päästyään irti.
levottomuus on poissa, on aikaa ajatella ja se on
uskonnollisuus on hyvä vaihtoehto. harvat vain
ovat lopulta yhtään sen rauhallisempia uudessa
uskossaan, heidän elämänsuuntansa on vain
muuttunut. itse olen ollut aina rauhallinen, toki
on ollut rauhattomampia aikoja, mutta olen nähnyt
keskivertoa vähemmän baareja ja naisia. minulla
ei ole ollut lopulta mitään syytä alkaa etsiä
muuta, kun kerran jätin perheeni uskon. tiesin
vain, että jokin vika siinä ajattelutavassa oli,
siitä huolimatta olen nähnyt ateistina hyvin
paljon kirkollisia menoja, rukoillut mukana,
laulanut virsiä ja kirkollisveroa taidan maksaa
edelleen, vaikka olen kirkosta eronnut (vuoden
alussa). olen ehkä ollut aikanaan hieman
vastaavanlainen kiihkoateisti, mutta se kesti
lopulta hyvin lyhyen tovin. olen halunnut oppia
lisää, tutustua kulttuureihin, eri kieliin,
psykologiaan, historiaan, uskontoihin ja kaikki
oppimani tukee tällä hetkellä omaa uskoani, tosin
vain siksi, että niissä kaikissa on vastauksia.
jopa raamatusta löytyy vastauksia, mutta myös
paljon kysymyksiä. pht tällä keskustelukanavalla
on ikuinen väittelykumppanini ja hän on löytänyt
omaan uskoonsa sellaisen lähteen, joka ei ole
kovin tyypillinen kristillinen. hän on lukenut
myös muista uskonnoista ja perehtynyt niihin aika
syvästi. hän on löytänyt samat tarinat, ikuiset
totuudet läpi eri kirjojen ja kulttuurien, mutta
siitä huolimatta nostaa raamatun muiden edelle,
vaikka se on 'kohtuullisen nuori' kirja. liekö se
sitten sivumäärä, joka on huikea ja tekee
vaikutuksen myös kirjailijoihin. hänen kanssaan
on hyvä keskustella ja hänelle on hyvä esittää
kysymyksiä. toinen täällä vieraileva (tosin en
tiedä kuinka usein enää vierailee), lukenut
henkilö on rashaverak, jonka vakaumus on
lähempänä ateismia. itse sanoisin olevani
vakaumukseltani lähimpänä humanistista
(ihmisrakasta) ateismia tai taolaisuutta. joka
tapauksessa olen edelleen rauhallinen ja hyvin
vakaa. itsetuntemukseni on psykologien mukaan
sitä luokkaa, että vastaavia itsetuntijoita
löytyy pari tuhannesta.

ehkä itsetuntemukseni, vahvuuteni on siinä, että
olen edelleen utelias. olen etsijä, mutta olen
myös löytänyt hyvin paljon, vaikka etsin ehkä
uskovaisten kannalta väärästä suunnasta ja
väärällä tavalla. itselleni tämä tapa on
luonnollisempi ja tiedän, että niin kauan kuin
olen järjissäni, monoteistiset uskonnot ovat
kauimpana omasta vakaumuksestani. jaan mielelläni
tietoani, tunteitani, ajatuksiani, mutta näillä
palstoilla keskustelijat ovat vähissä...

"Jumalan tiet ovat tutkimattomat" sanoo Raamattu.
Jumala on loputon, Jumalan rakkaus on loputon,
han on kaikkitietava eika mikaan ole hanelle
mahdotonta. Voinko mina pieni ihminen sita
koskaan taalla maan paalla taysin ymmartaa?? En
todellakaan. Ihan niinkuin en ymmarra
avaruuttakaan. Avaruudella ja Jumalalla ei ole
alkua eika loppua. Miten se on mahdollista??
Jotenkin vain. Tyydyn siihen etta tunnen Jumalan
rakkauden sisallani. Vaikka sekin on niin suuri
etten voi sita taysin kasittaa. Tunnen sen
Jumalan jonka Raamattu ilmoittaa niin etta
ihminen siita jotain ymmartaa. Loput saan tietaa
ja ymmartaa taivaassa.

:)

kuten mainitsit, avaruus on
tuntematon ja avaruuden sanotaan olevan loputon.
loputtomuuden takia avaruuden rajoja ei voida
tuntea, eikä siitä voida kaikkea tietää. samalla
jumalasta sanotaan, että jumalan rakkaus on
rajaton (loputon) ja hän on kaikkitietävä
(loputtomasti), -voipa (loputtomasti) jne. kuvio
tulee varmasti selväksi ja tästä kaikesta
kaikkeudesta uskovaiset sanovat olevansa
tietoisia, vaikka vastassa on 'persoonallinen'
olento, josta ei voida tietää välttämättä kuin
pieni murto-osa, samalla tapaa kuin avaruudesta.
ja itseäni kummeksuttaa joskus se tapa, millä
uskovaiset vakuuttavat tuntevansa jumalan ja
tietävänsä, kun he eivät saa selvyyttä edes omiin
aviopuolisoihinsa tai itseensä. siitä syystä
todella haluaisin nähdä ihmisten huolehtivan
itsestään tässä elämässä ja huolehtivan myös
muista. koska tämä elämä on kuitenkin elettävä
ennenkuin tästä itsekukin lähtee omiin
suuntiinsa.

mielenkiintoista on myös tämä varmuus-epävarmuus
-
vastakkainasettelu. olen kokenut niin, että
kaikkinainen kiihko on usein matka kohti sitä,
mitä eniten pelkää. kiihkouskovaiset ovat
lähempänä saatanaa, kiihkoateistit ovat lähempänä
jumalaa, viha on osoitus rakkaudesta. mutta kun
näitä asioita ei nähdä selvästi, annetaan
tunteiden määrätä, sen takia kiihkouskovaiset
voivat pysyä kiihkouskovaisina, ateitit
ateisteina, vihaajat vihaajina. ja, kun vielä
kaikki nämä tunteet ja varmuus voivat olla
jollain tapaa sosiaalisesti määrättyjä, kuten
islamien piirissä muslimi ei voi ilman seurauksia
yhtäkkiä ilmoittaa olevansa kristitty ja
haluavansa muuttaa yhdysvaltoihin, niin on vaikea
luopua siitä vanhasta. mutta onko tämä ailahtelu
varmuutta vai epävarmuutta? onko se, että ihmiset
tekevät valintansa jollain tavalla sidoksissa
muihin ihmisiin tietoisesti tai tiedostamatta
varmuutta vai epävarmuutta? sanoisin, että
ihminen on AINA epävarma. ihminen voi toki
alistua siihen, ettei kaikkea tarvitse tietää ja
se helpottaa hyvin paljon, riippumatta siitä onko
olemassa jo jokin vastaus: jumaluus vai
jumalattomuus.

olen iloinen puolestasi, että olet löytänyt
rauhan. kuulut harvoihin tällä palstalla
kirjoittaviin rauhallisiin uskovaisiin. näyttää
yleinen tendenssi olevan se, että uskovaiset
toimivat jumalan äänitorvena. minulle he
edustavat aina omaa äänitorveaan ja siksi se
kaikki paasaus on jotain muutakuin jumalallista.
se on sitä samaa kuin kiihkoateistien
vuodatukset. olen itse kyllästynyt myös siihen,
miten ateistit perustelevat omaa uskoaan ja
nojaavat yhtälailla vanhoihin vapaa-
ajattelijoiden ja ateistien oppilauseisiin. kun
on niin paljon yksinkertaisempia tapoja loihtia
perusteluja ja vielä vanhempia, jotka ovat
kuitenkin unohtuneet ajansaatossa. tästä syystä
en esimerkiksi itseäni kutsu ihan
paljasjalkaiseksi ateistiksi. toki olen
jumalankieltäjä, mutta lähellä omia
filosofioitani on useita muita maailman
filosofioita taolaisuudesta universalismiin.
levottomuus ja kiihko eivät kuitenkaan tässä
maailmassa ratkaise mitään ainakaan hyvään
suuntaan. se levottomuus pitää mielestäni jollain
tavalla valjastaa ja sen voi tehdä monin tavoin,
mutta harvat alkavat esimerkiksi säveltämään,
kirjoittamaan, valokuvaamaan luontokuvia yms.

aika tyypillistä tuntuu olevan myös se, että
rauhoittuessaan ateisti yhtäkkiä onkin uskossa.
se on hieman vastaava kuin alkoholisti tai
narkomaani tulee uskoon päästyään irti.
levottomuus on poissa, on aikaa ajatella ja se on
uskonnollisuus on hyvä vaihtoehto. harvat vain
ovat lopulta yhtään sen rauhallisempia uudessa
uskossaan, heidän elämänsuuntansa on vain
muuttunut. itse olen ollut aina rauhallinen, toki
on ollut rauhattomampia aikoja, mutta olen nähnyt
keskivertoa vähemmän baareja ja naisia. minulla
ei ole ollut lopulta mitään syytä alkaa etsiä
muuta, kun kerran jätin perheeni uskon. tiesin
vain, että jokin vika siinä ajattelutavassa oli,
siitä huolimatta olen nähnyt ateistina hyvin
paljon kirkollisia menoja, rukoillut mukana,
laulanut virsiä ja kirkollisveroa taidan maksaa
edelleen, vaikka olen kirkosta eronnut (vuoden
alussa). olen ehkä ollut aikanaan hieman
vastaavanlainen kiihkoateisti, mutta se kesti
lopulta hyvin lyhyen tovin. olen halunnut oppia
lisää, tutustua kulttuureihin, eri kieliin,
psykologiaan, historiaan, uskontoihin ja kaikki
oppimani tukee tällä hetkellä omaa uskoani, tosin
vain siksi, että niissä kaikissa on vastauksia.
jopa raamatusta löytyy vastauksia, mutta myös
paljon kysymyksiä. pht tällä keskustelukanavalla
on ikuinen väittelykumppanini ja hän on löytänyt
omaan uskoonsa sellaisen lähteen, joka ei ole
kovin tyypillinen kristillinen. hän on lukenut
myös muista uskonnoista ja perehtynyt niihin aika
syvästi. hän on löytänyt samat tarinat, ikuiset
totuudet läpi eri kirjojen ja kulttuurien, mutta
siitä huolimatta nostaa raamatun muiden edelle,
vaikka se on 'kohtuullisen nuori' kirja. liekö se
sitten sivumäärä, joka on huikea ja tekee
vaikutuksen myös kirjailijoihin. hänen kanssaan
on hyvä keskustella ja hänelle on hyvä esittää
kysymyksiä. toinen täällä vieraileva (tosin en
tiedä kuinka usein enää vierailee), lukenut
henkilö on rashaverak, jonka vakaumus on
lähempänä ateismia. itse sanoisin olevani
vakaumukseltani lähimpänä humanistista
(ihmisrakasta) ateismia tai taolaisuutta. joka
tapauksessa olen edelleen rauhallinen ja hyvin
vakaa. itsetuntemukseni on psykologien mukaan
sitä luokkaa, että vastaavia itsetuntijoita
löytyy pari tuhannesta.

ehkä itsetuntemukseni, vahvuuteni on siinä, että
olen edelleen utelias. olen etsijä, mutta olen
myös löytänyt hyvin paljon, vaikka etsin ehkä
uskovaisten kannalta väärästä suunnasta ja
väärällä tavalla. itselleni tämä tapa on
luonnollisempi ja tiedän, että niin kauan kuin
olen järjissäni, monoteistiset uskonnot ovat
kauimpana omasta vakaumuksestani. jaan mielelläni
tietoani, tunteitani, ajatuksiani, mutta näillä
palstoilla keskustelijat ovat vähissä...

Tommi kirjoitti:

se on ollut todella yksi minulle annettuja
vastauksia, että he kristityt eivät jaksa
vastailla kysymyksiini. siitä huolimatta he ovat
paasanneet omilla palstoillaan. siinä on pieni
ristiriita ja siitä syystä juuri olen ajatellut
niin, etteivät he joko uskalla tai pysty
vastaamaan. kuten mainitsit, avaruus on
tuntematon ja avaruuden sanotaan olevan loputon.
loputtomuuden takia avaruuden rajoja ei voida
tuntea, eikä siitä voida kaikkea tietää. samalla
jumalasta sanotaan, että jumalan rakkaus on
rajaton (loputon) ja hän on kaikkitietävä
(loputtomasti), -voipa (loputtomasti) jne. kuvio
tulee varmasti selväksi ja tästä kaikesta
kaikkeudesta uskovaiset sanovat olevansa
tietoisia, vaikka vastassa on 'persoonallinen'
olento, josta ei voida tietää välttämättä kuin
pieni murto-osa, samalla tapaa kuin avaruudesta.
ja itseäni kummeksuttaa joskus se tapa, millä
uskovaiset vakuuttavat tuntevansa jumalan ja
tietävänsä, kun he eivät saa selvyyttä edes omiin
aviopuolisoihinsa tai itseensä. siitä syystä
todella haluaisin nähdä ihmisten huolehtivan
itsestään tässä elämässä ja huolehtivan myös
muista. koska tämä elämä on kuitenkin elettävä
ennenkuin tästä itsekukin lähtee omiin suuntiinsa.

mielenkiintoista on myös tämä varmuus-epävarmuus -
vastakkainasettelu. olen kokenut niin, että
kaikkinainen kiihko on usein matka kohti sitä,
mitä eniten pelkää. kiihkouskovaiset ovat
lähempänä saatanaa, kiihkoateistit ovat lähempänä
jumalaa, viha on osoitus rakkaudesta. mutta kun
näitä asioita ei nähdä selvästi, annetaan
tunteiden määrätä, sen takia kiihkouskovaiset
voivat pysyä kiihkouskovaisina, ateitit
ateisteina, vihaajat vihaajina. ja, kun vielä
kaikki nämä tunteet ja varmuus voivat olla
jollain tapaa sosiaalisesti määrättyjä, kuten
islamien piirissä muslimi ei voi ilman seurauksia
yhtäkkiä ilmoittaa olevansa kristitty ja
haluavansa muuttaa yhdysvaltoihin, niin on vaikea
luopua siitä vanhasta. mutta onko tämä ailahtelu
varmuutta vai epävarmuutta? onko se, että ihmiset
tekevät valintansa jollain tavalla sidoksissa
muihin ihmisiin tietoisesti tai tiedostamatta
varmuutta vai epävarmuutta? sanoisin, että
ihminen on AINA epävarma. ihminen voi toki
alistua siihen, ettei kaikkea tarvitse tietää ja
se helpottaa hyvin paljon, riippumatta siitä onko
olemassa jo jokin vastaus: jumaluus vai
jumalattomuus.

olen iloinen puolestasi, että olet löytänyt
rauhan. kuulut harvoihin tällä palstalla
kirjoittaviin rauhallisiin uskovaisiin. näyttää
yleinen tendenssi olevan se, että uskovaiset
toimivat jumalan äänitorvena. minulle he
edustavat aina omaa äänitorveaan ja siksi se
kaikki paasaus on jotain muutakuin jumalallista.
se on sitä samaa kuin kiihkoateistien
vuodatukset. olen itse kyllästynyt myös siihen,
miten ateistit perustelevat omaa uskoaan ja
nojaavat yhtälailla vanhoihin vapaa-
ajattelijoiden ja ateistien oppilauseisiin. kun
on niin paljon yksinkertaisempia tapoja loihtia
perusteluja ja vielä vanhempia, jotka ovat
kuitenkin unohtuneet ajansaatossa. tästä syystä
en esimerkiksi itseäni kutsu ihan
paljasjalkaiseksi ateistiksi. toki olen
jumalankieltäjä, mutta lähellä omia
filosofioitani on useita muita maailman
filosofioita taolaisuudesta universalismiin.
levottomuus ja kiihko eivät kuitenkaan tässä
maailmassa ratkaise mitään ainakaan hyvään
suuntaan. se levottomuus pitää mielestäni jollain
tavalla valjastaa ja sen voi tehdä monin tavoin,
mutta harvat alkavat esimerkiksi säveltämään,
kirjoittamaan, valokuvaamaan luontokuvia yms.

aika tyypillistä tuntuu olevan myös se, että
rauhoittuessaan ateisti yhtäkkiä onkin uskossa.
se on hieman vastaava kuin alkoholisti tai
narkomaani tulee uskoon päästyään irti.
levottomuus on poissa, on aikaa ajatella ja se on
uskonnollisuus on hyvä vaihtoehto. harvat vain
ovat lopulta yhtään sen rauhallisempia uudessa
uskossaan, heidän elämänsuuntansa on vain
muuttunut. itse olen ollut aina rauhallinen, toki
on ollut rauhattomampia aikoja, mutta olen nähnyt
keskivertoa vähemmän baareja ja naisia. minulla
ei ole ollut lopulta mitään syytä alkaa etsiä
muuta, kun kerran jätin perheeni uskon. tiesin
vain, että jokin vika siinä ajattelutavassa oli,
siitä huolimatta olen nähnyt ateistina hyvin
paljon kirkollisia menoja, rukoillut mukana,
laulanut virsiä ja kirkollisveroa taidan maksaa
edelleen, vaikka olen kirkosta eronnut (vuoden
alussa). olen ehkä ollut aikanaan hieman
vastaavanlainen kiihkoateisti, mutta se kesti
lopulta hyvin lyhyen tovin. olen halunnut oppia
lisää, tutustua kulttuureihin, eri kieliin,
psykologiaan, historiaan, uskontoihin ja kaikki
oppimani tukee tällä hetkellä omaa uskoani, tosin
vain siksi, että niissä kaikissa on vastauksia.
jopa raamatusta löytyy vastauksia, mutta myös
paljon kysymyksiä. pht tällä keskustelukanavalla
on ikuinen väittelykumppanini ja hän on löytänyt
omaan uskoonsa sellaisen lähteen, joka ei ole
kovin tyypillinen kristillinen. hän on lukenut
myös muista uskonnoista ja perehtynyt niihin aika
syvästi. hän on löytänyt samat tarinat, ikuiset
totuudet läpi eri kirjojen ja kulttuurien, mutta
siitä huolimatta nostaa raamatun muiden edelle,
vaikka se on 'kohtuullisen nuori' kirja. liekö se
sitten sivumäärä, joka on huikea ja tekee
vaikutuksen myös kirjailijoihin. hänen kanssaan
on hyvä keskustella ja hänelle on hyvä esittää
kysymyksiä. toinen täällä vieraileva (tosin en
tiedä kuinka usein enää vierailee), lukenut
henkilö on rashaverak, jonka vakaumus on
lähempänä ateismia. itse sanoisin olevani
vakaumukseltani lähimpänä humanistista
(ihmisrakasta) ateismia tai taolaisuutta. joka
tapauksessa olen edelleen rauhallinen ja hyvin
vakaa. itsetuntemukseni on psykologien mukaan
sitä luokkaa, että vastaavia itsetuntijoita
löytyy pari tuhannesta.

ehkä itsetuntemukseni, vahvuuteni on siinä, että
olen edelleen utelias. olen etsijä, mutta olen
myös löytänyt hyvin paljon, vaikka etsin ehkä
uskovaisten kannalta väärästä suunnasta ja
väärällä tavalla. itselleni tämä tapa on
luonnollisempi ja tiedän, että niin kauan kuin
olen järjissäni, monoteistiset uskonnot ovat
kauimpana omasta vakaumuksestani. jaan mielelläni
tietoani, tunteitani, ajatuksiani, mutta näillä
palstoilla keskustelijat ovat vähissä...

"Jumalan tiet ovat tutkimattomat" sanoo Raamattu.
Jumala on loputon, Jumalan rakkaus on loputon,
han on kaikkitietava eika mikaan ole hanelle
mahdotonta. Voinko mina pieni ihminen sita
koskaan taalla maan paalla taysin ymmartaa?? En
todellakaan. Ihan niinkuin en ymmarra
avaruuttakaan. Avaruudella ja Jumalalla ei ole
alkua eika loppua. Miten se on mahdollista??
Jotenkin vain. Tyydyn siihen etta tunnen Jumalan
rakkauden sisallani. Vaikka sekin on niin suuri
etten voi sita taysin kasittaa. Tunnen sen
Jumalan jonka Raamattu ilmoittaa niin etta
ihminen siita jotain ymmartaa. Loput saan tietaa
ja ymmartaa taivaassa. Ja siella saan myos olla
varma niista asioista missa taalla olen epavarma.

:)

Maija kirjoitti:

Olen ollut uskossa kohta 7 vuotta. Kun tulin
uskoon, lukuisia kavereita ymparillani naki myos
sen ilon ja valon mika meilla Jumalan
kohdanneilla oli ja he tulivat myos uskoon. Silti
vain puolet siita porukasta on uskossa tana
paivana. Miksi muut luopuivat? Eiko uskossa
oleminen olekaan kevytta ruusuilla tanssimista?
EI OLE. Sellainen uskova joka vaittaa uskossa
olemisen olevan inhimilliselta kannalta helppoa,
joko valehtelee tai ei ole paassyt kovin syvalle
uskossa elamisessa. Siita lahtien kun tulet
uskoon, saat kokea ihmisilta hylkaamista kenties
enemman kuin silloin kun et ollut uskossa. Uskova
lapsi voi olla vuosia koulukiusattu vain siksi
etta luokkatoverit ovat kuulleet jostain etta
hanen perheensa on uskossa. Jeesus sanoo
sanassaan etta joka ei tunnusta hanta ihmisten
edessa, sen han hylkaa Jumalansa edessa. Siksi
uskovat usein kertovat olevansa uskossa. Ja mita
se aiheuttaa ihmisissa jotka eivat sinusta viela
mitaan muuta tieda, tai vaikka tietaisivatkin?
Hyvin usein hylkaamista. Ai, toi on uskova, no se
ei sitten kuulu meidan joukkoon..

Tuon vaikeuden lisaksi, saatana punoo juoniaan
jatkuvasti. Silloin kun ihminen on lahella
Jumalaa, saatana on paniikissa ja yrittaa
toteuttaa oman suunnitelmansa. Se kiillottaa
saihkyvan nakoisiksi maailman turhia asioita
jotka loppujen lopuksi vain tuhoaa ihmista. Ja
jotkut menevat siihen lankaan.

Siksi, ihan niinkuin exateistikin sanoi, on
tarkeaa juurtua lujasti kiinni Jumalan sanaan,
Raamattuun. Joka pysyy siina kiinni, pysyy
Jumalassa.

Miksi uskovat luopuvat? Koska uskossa oleminen on
se vaikeampi vaihtoehto elaa tassa hetkellisesti
saatanan vallassa olevassa maailmassa.

Kristuksella on kuitenkin voitto. Han voitti
kuoleman ja saatanan ristilla. Ja sen voiton Han
todistaa. Itse en ole koskaan katunut paatostani
alkaa seurata Jeesusta. Han on voimani, iloni, ja
hanelta saan kokea rakkautta jota en mistaan
muualta loyda, han kuoli puolestani. Elamassani
on toki muunlaistakin rakkautta, olen
onnellisesti naimisissa, mutta Jumalan rakkauden
uskomatonta ihanuutta ei voi edes arvata
ennenkuin sen itse kokee.

Siksi haluan pysya Hanessa, ja rukoilen etta han
minua siina auttaisi. Joka luulee seisovansa,
katsokoon ettei kaadu.

Kaikkea hyvaa,

Maija :)

vastauksesta. omalta kohdaltani voisi sanoa, että
olen ollut uskossa elämästäni 11 vuotta eli ajan,
joka kesti juurruttaa minuun kristillisyys. sen
jälkeen tavanmukaisesti rukoilin, kävin kirkossa,
kävin vielä ateistina rippikoulun ja omasta
tahdostani kirkossa aika ajoin. elämäni ja
ajatukseni ovat hiljalleen selkeytynyt, eikä
siihen ole auttanut mikään ulkopuolinen voima tai
mikäli on, siinä tapauksessa sanoisin jumalan
johdattaneen minua pois itsestään. kysymys siis
taitaa kuulua, että mikä näistä kaikista
jumalista? ehkä siis saatana, mutta uskoni mukaan
saatana on se, joka tuhoaa, ikuinen paha ja joka
vie ihmisen pois jumalasta. olen kyllä ihan
omasta tahdostani, tunteen ja järjen yhteistyöllä
saavuttanut sen pisteen, jossa jumala on minusta
(uskossani) yhtä kaukana kuin pluto maasta. ja
kysymys kuuluu, että onko minun ollut helppo
päästä tähän tilanteeseen? olenko mahdollisesti
kokenut vastustusta? onko perheeni ja
ystäväpiirini jotenkin reagoinut valintoihini? ei
ole ollut helppoa, mutta mitä vähemmän mistään
mitään puhun, sen helpompi on tulla uskonasioissa
toimeen myös uskovaisten kanssa. kaveripiirissäni
on ollut uskovaisia, mutta heidän kanssaan en ole
käynyt keskustelua... ehkä siksi, että olen niin
rauhallinen ja uskovaisenoloinen. lukioaikana,
kun opiskelijat keskuudessaan kirjoittivat sitä
vihkosta, johon tuli kaikkien nimet ja lyhyt
luonnehdinta, kohdallani luki: "rauhallinen
ajattelija, meditoi? mystinen kaveri." ehkä niin.

missään uskossa ei siis ole kovin helppo olla.
mieti vaikka millaista muslimien elo ja olo on
ollut viimeiset pari kuukautta? tai mietitään
miksi muslimit eivät pidä kristityistä? ja
kaikessa tässä suunnattomassa rakkaudentunteessa
vielä on liuta ateisteja, jotka ovat harhautuneet
ja elävät omaa elämäänsä rauhallisesti,
ihmetellen miksi uskovaiset ympäri maailmaa
vouhoavat. ateisteja toki löytyy moneen lähtöön
myös, mutta ei ateistinkaan ole kovin helppo
olla. siitä minulla on omakohtaisia kokemuksia.

mitä tulee koulukiusaamiseen, siinä pätee myös
monet lainalaisuudet. uskon takia voidaan kiusata
niin kristittyjä, muslimeja kuin ateisteja.
voisin antaa yhden sivun osoitteen... voit lukea,
millaista keskustelua on aiheen tiimoilta käyty
george bush vanhemman aikana yhdysvalloissa ja
millaista avoimuutta ateisteja kohtaan siellä
päässä...:
http://bennyhills.fortunecity.com/hardy/203/nonbel
iever/page50.html

ette siis ole kristityt yksin tässä maailmassa,
vaikka teitä kuinka vainottaisiin ja
ahdisteltaisiin, eikä se käy selityksestä, että
raamatussa varoitetaan vastustuksesta. se on
huono puolustuspuhe.

mitä tulee saatanan juoniin niin toistan
ajatukseni siitä, että mitä kiivaammin ihmiset
pyrkivät kohti jotain, olkoon se rikkaus,
rakkaus, jumala tai onnistuminen... siitä
suurempi vaara on saavuttaa jotain aivan muuta:
köyhyys, viha, saatana tai epäonni.
fundamentalistit ovat siitä syystä lähempänä
saatanaa kuin jumalaa. sämä kiivaus ja tarve
näkyy myös nautintoaineissa, joissa tietty tarve
ja sen täyttäminen pidemmällä tähtäimellä johtaa
päinvastaiseen: tupakka tekee rauhattomaksi,
viina masentaa, huumeet (joihin myös edelliset
voidaan sisällyttää) kaventavat kokemusmaailmaa /
masentavat / tekevät rauhattomiksi / tappavat.

uskostaluopuminen... se on varmasti uskovaisten
kannalta hyvin tärkeä kysymys. kuten sanoin
toisaalla yksi syy, jonka olen kuullut on
yksinkertaisesti: "aikuistuin." ihminen etsii ja
pyrkii tasapainoon ja se tasapaino löytyy
valitettavasti vain ihmisestä itsestä. niin kauan
kuin on jokin ulkopuolinen voima vetämässä
suuntaan tai toiseen, niin kauan ihminen ei ole
tasapainossa. ajattele vaikka ihmistä, joka istuu
keskellä metsää, hän pitää käsiään sylissään ja
silmiä suljettuna. kuuntelee vain luonnonääniä.
siinä on rauha. mielessä ei ole jumalaa, ei
rahaa, ei tulevia juhlia, vain tämä tässä ja nyt,
luonto ja minä. siinä hetkessä on myös harmoniaa.

itse luovuin aikanaan uskosta, koska pienen pojan
ajatus eksyi väärille teille. siihen asti olin
rukoillut, en ollut lukenut muista uskonnoista
kovinkaan paljoa, ei niistä koulussa opetettu.
ajattelu vain johti tilanteeseen, jossa
ihmettelin (todella vain ihmettelin) luontoa ja
totesin, että mihin luonto tarvitsee jumalaa,
mihin ihminen? se oli ensimmäinen ajatukseni. oma
ajatukseni. sen jälkeen olen lukenut raamatun,
tosin aika huonolla menestyksellä... samoin
koraanin, tao te chingin, gitan ja yleisestiä
vähän kaikkea sieltä täältä. halusin tietää
paljon asioita, kunnes lopetin tiedonhamuamisen
reilu 5 vuotta sitten. saan tietoa juuri sen
verran kuin tarvitsen, ajan kanssa. tällä
hetkellä (ja viimeisen reilun kolmen vuoden ajan)
olen kokenut sielunsukulaisuutta erinäisiin
filosofioihin: taolaisuuteen ja humanismiin
etupäässä. kaikki pelastusyritykset ja ajatukset
siitä, että olisin väärässä ovat surkuhupaisia.
tekisi mieleni itkeä, kun joku ihminen kertoo
olevansa 100% varma jostain asiasta. reilu
kuukausi sitten itselleni rakas nuori nainen
tappoi itsensä ja syyllisyydentunto painoi
päälle. miksi? siksi, että hän oli minulle
vähässä määrin itsestäänselvää, olin hetken 100%
varma, että hän jaksaisi. ei liene kovin vaikea
kuvitella, miksi en usko varmuuteen... ne, joille
elämä ja totuus on itsestäänselvää, voivat olla
vaarallisia itselleen ja muille. ja kuten oma
aforismini kuuluu:
"onnettomimpia etsijöitä ovat ne, jotka ovat
löytäneet." kyse on vain tasapainosta ja
henkisestä kasvusta, jatkuvasta liikkeestä.

Maija kirjoitti:

Olen ollut uskossa kohta 7 vuotta. Kun tulin
uskoon, lukuisia kavereita ymparillani naki myos
sen ilon ja valon mika meilla Jumalan
kohdanneilla oli ja he tulivat myos uskoon. Silti
vain puolet siita porukasta on uskossa tana
paivana. Miksi muut luopuivat? Eiko uskossa
oleminen olekaan kevytta ruusuilla tanssimista?
EI OLE. Sellainen uskova joka vaittaa uskossa
olemisen olevan inhimilliselta kannalta helppoa,
joko valehtelee tai ei ole paassyt kovin syvalle
uskossa elamisessa. Siita lahtien kun tulet
uskoon, saat kokea ihmisilta hylkaamista kenties
enemman kuin silloin kun et ollut uskossa. Uskova
lapsi voi olla vuosia koulukiusattu vain siksi
etta luokkatoverit ovat kuulleet jostain etta
hanen perheensa on uskossa. Jeesus sanoo
sanassaan etta joka ei tunnusta hanta ihmisten
edessa, sen han hylkaa Jumalansa edessa. Siksi
uskovat usein kertovat olevansa uskossa. Ja mita
se aiheuttaa ihmisissa jotka eivat sinusta viela
mitaan muuta tieda, tai vaikka tietaisivatkin?
Hyvin usein hylkaamista. Ai, toi on uskova, no se
ei sitten kuulu meidan joukkoon..

Tuon vaikeuden lisaksi, saatana punoo juoniaan
jatkuvasti. Silloin kun ihminen on lahella
Jumalaa, saatana on paniikissa ja yrittaa
toteuttaa oman suunnitelmansa. Se kiillottaa
saihkyvan nakoisiksi maailman turhia asioita
jotka loppujen lopuksi vain tuhoaa ihmista. Ja
jotkut menevat siihen lankaan.

Siksi, ihan niinkuin exateistikin sanoi, on
tarkeaa juurtua lujasti kiinni Jumalan sanaan,
Raamattuun. Joka pysyy siina kiinni, pysyy
Jumalassa.

Miksi uskovat luopuvat? Koska uskossa oleminen on
se vaikeampi vaihtoehto elaa tassa hetkellisesti
saatanan vallassa olevassa maailmassa.

Kristuksella on kuitenkin voitto. Han voitti
kuoleman ja saatanan ristilla. Ja sen voiton Han
todistaa. Itse en ole koskaan katunut paatostani
alkaa seurata Jeesusta. Han on voimani, iloni, ja
hanelta saan kokea rakkautta jota en mistaan
muualta loyda, han kuoli puolestani. Elamassani
on toki muunlaistakin rakkautta, olen
onnellisesti naimisissa, mutta Jumalan rakkauden
uskomatonta ihanuutta ei voi edes arvata
ennenkuin sen itse kokee.

Siksi haluan pysya Hanessa, ja rukoilen etta han
minua siina auttaisi. Joka luulee seisovansa,
katsokoon ettei kaadu.

Kaikkea hyvaa,

Maija :)

Siunausta sinulle ja perheellesi, Maija.
Kommenttiasi lukiessani, tuntui kuin itse olisin
sen kirjoittanut. Pysy lähellä Herraasi, sisko-
hyvä!

Tommi kirjoitti:

vastauksesta. omalta kohdaltani voisi sanoa, että
olen ollut uskossa elämästäni 11 vuotta eli ajan,
joka kesti juurruttaa minuun kristillisyys. sen
jälkeen tavanmukaisesti rukoilin, kävin kirkossa,
kävin vielä ateistina rippikoulun ja omasta
tahdostani kirkossa aika ajoin. elämäni ja
ajatukseni ovat hiljalleen selkeytynyt, eikä
siihen ole auttanut mikään ulkopuolinen voima tai
mikäli on, siinä tapauksessa sanoisin jumalan
johdattaneen minua pois itsestään. kysymys siis
taitaa kuulua, että mikä näistä kaikista
jumalista? ehkä siis saatana, mutta uskoni mukaan
saatana on se, joka tuhoaa, ikuinen paha ja joka
vie ihmisen pois jumalasta. olen kyllä ihan
omasta tahdostani, tunteen ja järjen yhteistyöllä
saavuttanut sen pisteen, jossa jumala on minusta
(uskossani) yhtä kaukana kuin pluto maasta. ja
kysymys kuuluu, että onko minun ollut helppo
päästä tähän tilanteeseen? olenko mahdollisesti
kokenut vastustusta? onko perheeni ja
ystäväpiirini jotenkin reagoinut valintoihini? ei
ole ollut helppoa, mutta mitä vähemmän mistään
mitään puhun, sen helpompi on tulla uskonasioissa
toimeen myös uskovaisten kanssa. kaveripiirissäni
on ollut uskovaisia, mutta heidän kanssaan en ole
käynyt keskustelua... ehkä siksi, että olen niin
rauhallinen ja uskovaisenoloinen. lukioaikana,
kun opiskelijat keskuudessaan kirjoittivat sitä
vihkosta, johon tuli kaikkien nimet ja lyhyt
luonnehdinta, kohdallani luki: "rauhallinen
ajattelija, meditoi? mystinen kaveri." ehkä niin.

missään uskossa ei siis ole kovin helppo olla.
mieti vaikka millaista muslimien elo ja olo on
ollut viimeiset pari kuukautta? tai mietitään
miksi muslimit eivät pidä kristityistä? ja
kaikessa tässä suunnattomassa rakkaudentunteessa
vielä on liuta ateisteja, jotka ovat harhautuneet
ja elävät omaa elämäänsä rauhallisesti,
ihmetellen miksi uskovaiset ympäri maailmaa
vouhoavat. ateisteja toki löytyy moneen lähtöön
myös, mutta ei ateistinkaan ole kovin helppo
olla. siitä minulla on omakohtaisia kokemuksia.

mitä tulee koulukiusaamiseen, siinä pätee myös
monet lainalaisuudet. uskon takia voidaan kiusata
niin kristittyjä, muslimeja kuin ateisteja.
voisin antaa yhden sivun osoitteen... voit lukea,
millaista keskustelua on aiheen tiimoilta käyty
george bush vanhemman aikana yhdysvalloissa ja
millaista avoimuutta ateisteja kohtaan siellä
päässä...:
http://bennyhills.fortunecity.com/hardy/203/nonbel
iever/page50.html

ette siis ole kristityt yksin tässä maailmassa,
vaikka teitä kuinka vainottaisiin ja
ahdisteltaisiin, eikä se käy selityksestä, että
raamatussa varoitetaan vastustuksesta. se on
huono puolustuspuhe.

mitä tulee saatanan juoniin niin toistan
ajatukseni siitä, että mitä kiivaammin ihmiset
pyrkivät kohti jotain, olkoon se rikkaus,
rakkaus, jumala tai onnistuminen... siitä
suurempi vaara on saavuttaa jotain aivan muuta:
köyhyys, viha, saatana tai epäonni.
fundamentalistit ovat siitä syystä lähempänä
saatanaa kuin jumalaa. sämä kiivaus ja tarve
näkyy myös nautintoaineissa, joissa tietty tarve
ja sen täyttäminen pidemmällä tähtäimellä johtaa
päinvastaiseen: tupakka tekee rauhattomaksi,
viina masentaa, huumeet (joihin myös edelliset
voidaan sisällyttää) kaventavat kokemusmaailmaa /
masentavat / tekevät rauhattomiksi / tappavat.

uskostaluopuminen... se on varmasti uskovaisten
kannalta hyvin tärkeä kysymys. kuten sanoin
toisaalla yksi syy, jonka olen kuullut on
yksinkertaisesti: "aikuistuin." ihminen etsii ja
pyrkii tasapainoon ja se tasapaino löytyy
valitettavasti vain ihmisestä itsestä. niin kauan
kuin on jokin ulkopuolinen voima vetämässä
suuntaan tai toiseen, niin kauan ihminen ei ole
tasapainossa. ajattele vaikka ihmistä, joka istuu
keskellä metsää, hän pitää käsiään sylissään ja
silmiä suljettuna. kuuntelee vain luonnonääniä.
siinä on rauha. mielessä ei ole jumalaa, ei
rahaa, ei tulevia juhlia, vain tämä tässä ja nyt,
luonto ja minä. siinä hetkessä on myös harmoniaa.

itse luovuin aikanaan uskosta, koska pienen pojan
ajatus eksyi väärille teille. siihen asti olin
rukoillut, en ollut lukenut muista uskonnoista
kovinkaan paljoa, ei niistä koulussa opetettu.
ajattelu vain johti tilanteeseen, jossa
ihmettelin (todella vain ihmettelin) luontoa ja
totesin, että mihin luonto tarvitsee jumalaa,
mihin ihminen? se oli ensimmäinen ajatukseni. oma
ajatukseni. sen jälkeen olen lukenut raamatun,
tosin aika huonolla menestyksellä... samoin
koraanin, tao te chingin, gitan ja yleisestiä
vähän kaikkea sieltä täältä. halusin tietää
paljon asioita, kunnes lopetin tiedonhamuamisen
reilu 5 vuotta sitten. saan tietoa juuri sen
verran kuin tarvitsen, ajan kanssa. tällä
hetkellä (ja viimeisen reilun kolmen vuoden ajan)
olen kokenut sielunsukulaisuutta erinäisiin
filosofioihin: taolaisuuteen ja humanismiin
etupäässä. kaikki pelastusyritykset ja ajatukset
siitä, että olisin väärässä ovat surkuhupaisia.
tekisi mieleni itkeä, kun joku ihminen kertoo
olevansa 100% varma jostain asiasta. reilu
kuukausi sitten itselleni rakas nuori nainen
tappoi itsensä ja syyllisyydentunto painoi
päälle. miksi? siksi, että hän oli minulle
vähässä määrin itsestäänselvää, olin hetken 100%
varma, että hän jaksaisi. ei liene kovin vaikea
kuvitella, miksi en usko varmuuteen... ne, joille
elämä ja totuus on itsestäänselvää, voivat olla
vaarallisia itselleen ja muille. ja kuten oma
aforismini kuuluu:
"onnettomimpia etsijöitä ovat ne, jotka ovat
löytäneet." kyse on vain tasapainosta ja
henkisestä kasvusta, jatkuvasta liikkeestä.

Kun kirjoitin kristittyna olemisen vaikeudesta,
en kumonnut silla sita etteiko muittenkin
uskontojen harjoittaminen olisi vaikeaa. Olen
samaa mielta, missaan uskossa ei ole helppo olla.
Ja omasta mielestani ateismikin on uskonto joten
varmastikaan ei ole helppoa olla ateistikaan.
Siina saa niskaansa ainakin kristittyjen
vastahyokkaykset.

Minusta tuntuu etta kristityt ja ateistit
vouhottavat ihan samassa maarin ympari maailmaa.

En tieda miksi puhut edellisesta kirjoituksestani
puolustuspuheena. Tarkoituksena ei ollut muuta
kuin asiallisesti vastata asialliseen
kysymykseesi siita miksi kristity luopuvat joskus
uskostaan. Enka itse halua olla puolustamassa
niita luopuneita. Ehka kasitit jotain vaarin.

Vaikutat kovin ehdottomalta kantojesi kanssa.
Mina en itsestani tasapainoa loytanyt. En ole
tarpeeksi viisas ja vahva jotta voisin kasittaa
tata elamaa omin voimin. Ei kai kukaan ole. Me
ihmiset olemme hauraita ja haavoittuvia. Meissa
on kylla paljon omaakin voimaa, mutta se saa
aikaan niin paljon pahaakin. Ja se aiheuttaa
ylpeytta, ainakin itseni kohdalla voin todeta
nain. Niin kauan kun turvaan omaan voimaani,
ajattelen olevani hyva ja kaunis ja kaikkeen
pystyva, kunnes sitten kompastun omiin jalkoihini
ja epaonnistun. Me olemme epaonnistuvia ihmisia,
ja Jumala antaa meille arvon sellaisinakin. Tama
maailma ei. Tasapaino pitaisi loytaa omasta
sisimmasta, ja kun sita ei loydy, olen kai
epaonnistunut ihmisyksilo. Jumala antoi minulle
sellaisen tasapainon jota en tiennyt olevan
olemassakaan. Kun istun metsassa yksin kadet
sylissa ja suljen silmani, kuulen ihanat luonnon
aanet ja tunnen rauhan, on mielessani Jumalan
lasnaolo ja kiitos siita etta han hoitaa minua
luonnonkin kautta. Jumala ja mina. Se on
harmoniaa. Olen yhteydessa Jumalaan, haneen joka
on minut luonut ja se on luonnollisinta mita
tiedan.

En halua hyokata sinua vastaan. Kunnioitan sita,
etta olet ajatteleva ihminen. Olet ottanut paljon
vaikutuksia monista uskonnoista.. Mika
kristinuskossa mattaa? En pyri muuttamaan
filosofiaasi, Jumala sen pystyy muuttamaan jos
tahtoo, en mina. Tahdon vain kertoa omat
ajatukseni ja toivon etta olisit avoin myos
niille.

Kaikkea hyvaa.. :)

p.s. Aforismisi kalskahtaa korvaan.. Ne, jotka
ovat loytaneet, eivat enaa ole etsijoita.

Maija kirjoitti:

Kun kirjoitin kristittyna olemisen vaikeudesta,
en kumonnut silla sita etteiko muittenkin
uskontojen harjoittaminen olisi vaikeaa. Olen
samaa mielta, missaan uskossa ei ole helppo olla.
Ja omasta mielestani ateismikin on uskonto joten
varmastikaan ei ole helppoa olla ateistikaan.
Siina saa niskaansa ainakin kristittyjen
vastahyokkaykset.

Minusta tuntuu etta kristityt ja ateistit
vouhottavat ihan samassa maarin ympari maailmaa.

En tieda miksi puhut edellisesta kirjoituksestani
puolustuspuheena. Tarkoituksena ei ollut muuta
kuin asiallisesti vastata asialliseen
kysymykseesi siita miksi kristity luopuvat joskus
uskostaan. Enka itse halua olla puolustamassa
niita luopuneita. Ehka kasitit jotain vaarin.

Vaikutat kovin ehdottomalta kantojesi kanssa.
Mina en itsestani tasapainoa loytanyt. En ole
tarpeeksi viisas ja vahva jotta voisin kasittaa
tata elamaa omin voimin. Ei kai kukaan ole. Me
ihmiset olemme hauraita ja haavoittuvia. Meissa
on kylla paljon omaakin voimaa, mutta se saa
aikaan niin paljon pahaakin. Ja se aiheuttaa
ylpeytta, ainakin itseni kohdalla voin todeta
nain. Niin kauan kun turvaan omaan voimaani,
ajattelen olevani hyva ja kaunis ja kaikkeen
pystyva, kunnes sitten kompastun omiin jalkoihini
ja epaonnistun. Me olemme epaonnistuvia ihmisia,
ja Jumala antaa meille arvon sellaisinakin. Tama
maailma ei. Tasapaino pitaisi loytaa omasta
sisimmasta, ja kun sita ei loydy, olen kai
epaonnistunut ihmisyksilo. Jumala antoi minulle
sellaisen tasapainon jota en tiennyt olevan
olemassakaan. Kun istun metsassa yksin kadet
sylissa ja suljen silmani, kuulen ihanat luonnon
aanet ja tunnen rauhan, on mielessani Jumalan
lasnaolo ja kiitos siita etta han hoitaa minua
luonnonkin kautta. Jumala ja mina. Se on
harmoniaa. Olen yhteydessa Jumalaan, haneen joka
on minut luonut ja se on luonnollisinta mita
tiedan.

En halua hyokata sinua vastaan. Kunnioitan sita,
etta olet ajatteleva ihminen. Olet ottanut paljon
vaikutuksia monista uskonnoista.. Mika
kristinuskossa mattaa? En pyri muuttamaan
filosofiaasi, Jumala sen pystyy muuttamaan jos
tahtoo, en mina. Tahdon vain kertoa omat
ajatukseni ja toivon etta olisit avoin myos
niille.

Kaikkea hyvaa.. :)

p.s. Aforismisi kalskahtaa korvaan.. Ne, jotka
ovat loytaneet, eivat enaa ole etsijoita.

anteeksi, jos pidin edellistä tekstiäsi
puolustuspuheena. en enää muista tulkitsinko sitä
niin, mutta mahdollisesti. halusin vain tuoda
esiin, ettei kristityt toki ole ainoita
sorrettuja maailmassa. sitä keskustelua täällä on
käyty paljon ja se on tuotu puolustuksena esiin,
että raamatussa varoitetaan tulevasta
vastarinnasta. kaikenkaikkiaan aika naurettavaa,
mutta ehkä se on sitten niille uskoville tärkeä
kohta tietää tulevansa syrjityksi, pilkatuiksi ja
kiusatuiksi. vahvistaahan se tieto sitten heidän
uskoaan myös. minun uskoani ei, päinvastoin se
loitontaa minua entisestään kristinuskosta.

toki maailmassa tappelevat ja vouhottavat eri
kulttuureista tulevat ihmiset. oman kokemukseni
pohjalta ehkä ateistit ja taolaiset ja
buddhalaiset eivät vouhota niin paljoa sen takia,
että tunnen lopulta aika vähän ateisteja ja
kaikki ovat kohtuullisen rauhallisia,
nimellisesti taolaisia taidan tuntea vain pari ja
hekin kohtuurauhallisia, buddhalaisia en sitten
tunne senkään vertaa. olihan se karmaisevaa
luettavaa, että fundamentalistihindut hyökkäsivät
intiassa kristittyjen päälle. erotankin
mielellään tästä vouhottavasti aineksesta ne,
jotka uskovat vain ja ainoastaan omaan Sanaansa
ja muut ovat saatanan kätyreitä. heitä pelkään ja
he suurinta ääntä pitävät: äärioikeistot,
fundamentalistimuslimit, ku klux klan ja
valitettavasti luen tähän samaan sarjaan myös
yhdysvaltain nykyisen hallinnon, joka ei ole
tainnut rauhanomaisista keinoista kuullakaan.

kantani ovat tietysti tavallaan ehdottomia.
samalla tavalla kuin kenen tahansa uskovan
käsitys tukeutuu tiettyihin asioihin. mitä tulee
omaan ehdottomuuteeni, niin en ole koskaan
kieltänyt, etteikö minusta löydy useampaa uskoa:
universalismia, humanismia, taolaisuutta,
buddhalaisuutta, hitunen hindulaisuutta, new
agea, pakanuutta, ateismia paljon, antiikin ja
idän filosofiaa, bahaíta (islamista eronnut
rauhanuskonto) ja hitunen myös kristillistä
aatetta. mikä siis on ehdottomuuteni summa? se on
se, että en ymmärrä, enkä tunne raamatun
tarinoita oikeiksi. minulle ne edustavat samaa
kuin koraanin tarinat, gilgameshin tai kalevalan.
raamatussa on toki paljon hyvää, mutta en usko
edes hyviin romaaneihin 100% totuutena sen takia,
että se on hyvä. siinä on ehdottomuuteni.

etsin itseäni reilu 15 vuotta ja tein aika
hullunkurisia asioita matkalla. jäin yksin
pitkäksi toviksi, sulkeuduin, masennuin,
sairastuin, löysin ihmisiä ja menetin. kuka on
minut suosta auttanut ylös? ei kukaan muu kuin
minä itse, omin voimin. toki olen hiukan saanut
apua, mutta en uskovaisilta, enkä jumalalta, vaan
ihmisiltä, jotka olivat sillä hetkellä lähellä,
kun heitä tarvitsin (painotan sanaa ihmisiltä).

vaikka olen reissuni tehnyt ja noussut suosta, ei
se tarkoita ettenkö olisi epävarma, ettenkö
pelkäisi. se ei tarkoita, ettenkö ihmettelisi
suurta tuntematonta, mutta sitä en pelkää. tässä
ja nyt minua enemmän mietityttää vaikkapa
sellaiset asiat, että millä maksan seuraavan
vuokran. avaruuden ääri ja jumalan olemassaolo
ovat niistä ajatuksista kaukana. toki minussa on
paljon voimaa ja se on ihan sen takia olemassa,
että voitin itsetuhoisuuden, masennuksen, vaikean
lapsuuden jne. "mikä ei tapa, se vahvistaa,"
kuten nietzsche sanoi (ja monet väärinymmärtävät
hänet, ehkä herra nietzsche itsekin ymmärsi
väärin viisautensa). tasapaino itsessään ei ole
siis voimaa, varmuutta, vaan myös heikkoutta,
epävarmuutta, onnistumista ja epäonnistumista.
siksi et toki ole epäonnistunut, että olet
epävarma tai haavoittuva. kun tunnistat voimasi
ja heikkoutesi, kun ne eivät hallitse sinua vaan
sinä niitä, alat olla omilla jaloillasi. jos
voimasi tulee jumalasta, se voima ei ole omaasi,
silloin on vaikea tunnistaa sitä, missä seisoo,
mutta se ei tee sinusta epäonnistunutta tai
välttämättä edes suurensuuressa epätasapainossa
elävää. olet vain. ja kuvailit kauniisti
suhdettasi jumalaan, se osoittaa lempeyttä ja
rauhaa, joka puuttuu monelta täällä
kirjoittavalta uskovaiselta. sitä rauhaa näin
omassa isoäidissäni, jolle en koskaan voinut
sanoa vastaan uskonasioissa.

mitä tulee kristinuskoon verrattuna muihin
uskontoihin, niin olen kai joitain asioita jo
tuonut ilmi. erinäisissä viesteissä tänne olen
tuonut julki:

1. ut ja vt eivät kuulu samojen kansien väliin.
niissä jumalan luonne vaihtuu. ut on kristittyjen
kirja, vt on juutalaisten. kristittyjen pitäisi
siis tulla toimeen ilman lakia, ilman psalmeja.
juutalaiset tulevat mainiosti toimeen ilman ut:ta.

2. kirjoittajana kiinnitän paljon huomiota mm.
elokuvien ja kirjojen juoneen. valitettavasti en
pidä raamatun juonesta ja, jos päähenkilö on
jumala itse, niin kaikki tapahtumat eivät toimi.
ehkä ne toimivat 2000 vuotta sitten paremmin, kun
harvempi luki raamatun läpi ja kyseenalaisti.
nykyään joko luetaan raamattua tai
kyseenalaistetaan. itse teen molempia, kuten
kirjoittajan pitää. raamatun tarina on
moraalisesti arveluttava.

3. en pidä kristinuskon, juutalaisuuden ja
islamin jumalan tarpeesta selittää selittämästä
päästyään: miksi minä olen, miksi sinä olet,
miten sinut tein, mitä sinun pitää tehdä ja
miten. miten kunnioitat minua ja pääset
taivaaseen jne. se on kaikki aineistoa, jossa
kirjoittaja itse vetäisi punaviivalla yli ja
sanoisi 'älä selitä'. ehkä sille selitykselle oli
tarve ja tilaus 1500-4000 vuotta sitten, mutta
ajat ovat hiukan muuttuneet siitä. ihmiskunta ei
selvästikään ole...

4. useat pienet asiat häiritsevät raamatussa.
mark twainin sanoin: "minua ei häiritse
raamatussa kohdat, joita en ymmärrä, vaan kohdat,
jotka ymmärrän." tämä viitteenä myös edellisiin,
mutta sen lisäksi se kaavamaisuus, millä eri
tarinat ovat raamattuun kulkeutuneet toista
kansantaruista, mytologioista yms. on melkeinpä
hämmästyttävää. raamattu on teoksena
ainutlaatuinen, vaikka oma yrityksensä on vaikka
1000 ja yhden yön tarinoissa. siitä huolimatta
raamattu on yhtälailla kokoomatietoa ja raamatun
tarinoita voi lukea vaikkapa australian
aboriginaalien tarustosta. vedenpaisumusta en
esimerkiksi epäile enää yhtään, enkä ole koskaan
epäillyt, etteikö jeesus kristus olisi joskus
ollut olemassa, mutta muslimien tavoin (minä
ateisti) en usko jeesuksessa olleen yhtään
enempää jumalaa kuin minussa tai david
copperfieldissä.

5. kristityt itse tekevät aika usein ylivoimaisen
vaikeaksi uskoa raamattua. kun näkee miten
paljon 'kristittyjen' teot ovat ristiriidassa
opetusten kanssa, ei voi kuin ihmetellä. ovatko
he ymmärtäneet väärin? tämä kysymys taas viittaa
osaltaan siihen, että ut ja vt eivät kuulu
samoihin kansiin. ne eivät tule keskenään
toimeen. toinen hämmästyttävä seikka on se, millä
varmuudella ihmiset tietävät ymmärtävänsä
raamattua ja tuntevansa jumalan, kun eivät
ymmärrä ja tunne vieressä makaavaa ihmistä. sen
verran olen joutunut vatvomaan ihmissuhteita ja
kommunikaatiokatkoksia, että tiedän aika hyvin,
missä mennään. sen takia opiskelen psykologiaa.

6. persoonallinen jumala on minulle kaikessa
absurdiudessaan liian absurdi ajatus. eri
älykkötestien mukaan järjessäni ei pitäisi olla
vikaa, olen lukenut runoja ja absurdeja tekstejä,
mutta en millään saa päähäni mahtumaan millainen
on persoonallinen jumala tai saatana. enkä saa
myöskään päähäni mahtumaan millainen on helvetti
tai taivas. kuvaukset tiedän ja useampia
tulkintoja, mutteivät ne auta. kyseessä on hieman
samanlainen ongelma kuin yrittäisi työntää
kerrostaloa jääkaappiin (ymmärrettävä absurdi
ajatus) ja se jääkaappi on maailmankaikkeuden
laidalla 75% astetta x72-paradoksista ylös kohti
sivua 71. siinä tarpeeksi absurdiutta ja se, joka
ymmärtää tuon, ymmärtää ja tuntee varmasti myös
jumalan, taivaan, helvetin ja saatanan. sen
ihmisen myös haluan ehdottomasti tavata :-)

no, siinä muutamia kohtia, miksi kristinusko ei
oikein iske. uskossa ei yleensä kyllä mätä
mikään, mutta organisoituneissa
vallanvälineuskonnoissa yleensä mättää enemmän.
siksi esimerkiksi uskovia itseään kohtaan minulla
ei ole mitään, enkä epäile heitän järkeään. sen
sijaan voisin käyttää sanaa 'arveluttava'
kuvaamaan kasvatuksellisia, historiallisia
motiiveja, jotka ovat näistä ihmisistä tehneet
uskovaisia. eli ongelma ei ole uskossa tai
uskonnoissa itsessään vaan ihmisten suhteessa
näihin kahteen asiaan. jotkut uskonnot
epäsuorasti antavat ihmisille syyn olla
itsekeskeisiä, ylimielisiä rasisteja, eikä se
mielestäni ole laisinkaan hyvä asia. silloin
ihmisen ja uskonnon suhdetta voisi kuvailla
sanalla 'huono avioliitto', jossa toinen ihminen
dominoi suvereenisti toisen tekemisiä ja
menemisiä, eikä anna toiselle vapautta
itsenäiseen ajatteluun ja elämään.

nyt taidan poistua syömään, mutta eiköhän tuosta
taas irtoa jutunjuurta... päivänjatkoa.

Jumala.
Mailmankaikkeus on todellinen tai sitten ei ?
zzzzz......