Kuten Paasikivi vihaisena totesi keväällä 1944, Suomen sotilas-poliittisessa johdossa ei silloin ollut "miehiä" tekemään rauhaa, kun tilanne vielä oli edullinen, Suomen armeija lyömättä. Paasikivi tuskaili: "Suomessa ei ole miehiä, ei ole ollut koko sodan aikana!" Hän tiesi, että torjuttua liittoutuneiden rauhantarjousta seuraisi venäläisten hyökkäys, jossa kenties koko maa menetettäisiin. Se tuntui varmojen tosiasioiden ja voimasuhteiden mukaan laskevasta Paasikivestä vastuuttomalta uhkapeliltä. Sotaa jatkamalla ei voitettaisi mitään, mutta asetettaisiin kaikki vaaraan. Kun venäläisten offensiivi alkoi, yllättäen suomalaiset rintamakomentajat ja päämajan housut kintuissa, Paasikivi saattoi vain synkkänä todeta, miten hän oli jälleen kerran ollut oikeassa, yksin.
"Torjuntavoittoa" on mukava glorifoida, mutta pitäisi myöskin ajatella sen hintaa ja kesän 1944 taistelun turhuutta. Tuhansia miehiä teurastettiin, jotta Suomi pääsi takaisin samaan neuvotteluasemaan missä se oli keväällä ollut - tai ei edes aivan samaan vaan astetta huonompaan, sillä välillä oli menetetty Viipuri ja Itä-Karjala ja kärsitty valtavia miestappiota. Suomen armeija ei kesäkuussa 1944 ollut moraalisesti eikä sotilaallisesti valmis ottamaan vastaan venäläisten suurhyökkäystä. Puna-armeija ei enää ollut sama kuin v. 1941. Venäläiset olivat kehittäneet eri aselajien massiiviseen ja koordinoituun käyttöön perustuvan offensiivisen sotataitonsa murskaavaksi nyrkiksi, joka puhkaisi suomalaisten puolustuksen kuin paperin kesäkuun paniikinomaisina päivinä 1944. Usean divisioonan verran suomalaisjoukkoja lähti pakoon kun rintama luhistui. Kannas oli täynnä harhailevia, demoralisoittuneita lyötyjä miehiä. Suomalaiset eivät enää halunneet taistella. Sota oli hävitty. Ja venäläiset vaativat nyt Suomea antautumaan ehdoitta. Tähän katastrofitilanteeseen oli hallituksen ja päämajan politiikka maan vienyt.
Suomalaiset pelasti vain se, että Viipurin jälkeen maasto muuttui hyökkääjälle niin epäedulliseksi, ettei puna-armeijalla ollut enää hyötyä ylivoimastaan. Siinä se "Ihantalan ihme". Itä-Karjalasta saapui joukkoja jotka eivät olleet kokeneet Kannaksen tappioiden koko musertavuutta. Rintama vakiintui vähitellen. On kuitenkin todettava, että kesän 1944 torjuntataisteluista kehitetty kansallinen sankarimyytti ei perustu todellisuuteen, kuten ei talvisodankaan myytti. Sekä talvisota että kesän 1944 taistelut olivat Suomelle hirveä onnettomuus, joka olisi toisenlaiselle politiikalla voitu välttää - jos Paasikivi olisi ollut peräsimessä. Pienellä maalla pieninen armeijoineen ei ole varaa leikkiä Leonidasta Thermopylaissa. Taipumattomuus ei ole hyve vaan tyhmyyttä. Parempi olisi ollut myöntyä.
"Torjuntavoittoa" on mukava glorifoida, mutta pitäisi myöskin ajatella sen hintaa ja kesän 1944 taistelun turhuutta. Tuhansia miehiä teurastettiin, jotta Suomi pääsi takaisin samaan neuvotteluasemaan missä se oli keväällä ollut - tai ei edes aivan samaan vaan astetta huonompaan, sillä välillä oli menetetty Viipuri ja Itä-Karjala ja kärsitty valtavia miestappiota. Suomen armeija ei kesäkuussa 1944 ollut moraalisesti eikä sotilaallisesti valmis ottamaan vastaan venäläisten suurhyökkäystä. Puna-armeija ei enää ollut sama kuin v. 1941. Venäläiset olivat kehittäneet eri aselajien massiiviseen ja koordinoituun käyttöön perustuvan offensiivisen sotataitonsa murskaavaksi nyrkiksi, joka puhkaisi suomalaisten puolustuksen kuin paperin kesäkuun paniikinomaisina päivinä 1944. Usean divisioonan verran suomalaisjoukkoja lähti pakoon kun rintama luhistui. Kannas oli täynnä harhailevia, demoralisoittuneita lyötyjä miehiä. Suomalaiset eivät enää halunneet taistella. Sota oli hävitty. Ja venäläiset vaativat nyt Suomea antautumaan ehdoitta. Tähän katastrofitilanteeseen oli hallituksen ja päämajan politiikka maan vienyt.
Suomalaiset pelasti vain se, että Viipurin jälkeen maasto muuttui hyökkääjälle niin epäedulliseksi, ettei puna-armeijalla ollut enää hyötyä ylivoimastaan. Siinä se "Ihantalan ihme". Itä-Karjalasta saapui joukkoja jotka eivät olleet kokeneet Kannaksen tappioiden koko musertavuutta. Rintama vakiintui vähitellen. On kuitenkin todettava, että kesän 1944 torjuntataisteluista kehitetty kansallinen sankarimyytti ei perustu todellisuuteen, kuten ei talvisodankaan myytti. Sekä talvisota että kesän 1944 taistelut olivat Suomelle hirveä onnettomuus, joka olisi toisenlaiselle politiikalla voitu välttää - jos Paasikivi olisi ollut peräsimessä. Pienellä maalla pieninen armeijoineen ei ole varaa leikkiä Leonidasta Thermopylaissa. Taipumattomuus ei ole hyve vaan tyhmyyttä. Parempi olisi ollut myöntyä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Asiasta on jo keskusteltu aikaisemminkin ja silloinkin Kalle antoi kommuniteille turpiin rauhanehtojen muuttumisesta keväästä 1944 syyskuuhun 1944.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9480605
Kalle kertoi, että rauhanehdot olivat muuttuneet kevään ja kesän rauhanehdoista syyskuussa sovittuihin ehtoihin verrattuna suomalaisten kannalta positiivisesti.
Mikähän siihen mahtoi vaikuttaa jos se ei ollut iivanan saama selkäsauna kesällä 1944. Silloin ei iivana ollut enään tittunut selkäsaunoihin rintamalla mutta Suomessa tuli turpiin niin että helisi.
Tähän viestiin ei yksikään punanuttu pystynyt vastaamaan:
"Kerrohan vielä, että mitkä olivat rauhanehdot keväällä 1944 ja kesäkuussa 1944 niin voimme sitten verrata niintä sovittuihin ehtoihin syyskuussa 1944 puna-armeijan suutua kunnolla turpiinsa Tali-Ihantalassa. "
http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/9480605/46851742
......................
Jos komulkka viitsii hieman raottaa niitä punalasejaan niin hänkin huomannee, jos ei ole täysin punahöperö ehtojen muuttuneen kevään tarjouksesta siihen joka hyväksyttiin. Torjuntavoitto oli todellisuutta, vain Kannaksella punakone pysäytettiin hyvällä strategialla ja kaikki voimat ponnistaen. Kannaksen puna-armeija olisi vaatinut täydennyksiä jotta se olisi päässyt etenemään lisää mutta Stalin tarvitsi kaikki joukkonsa sakuja vastaan kilpajuoksuun Berliiniin. Hän pelkäsi länsiliittoutuneiden pääsevän sinne ensin.
Suomipojalle.
Vain lopputuloshan se aina vain pelkästään ratkaisee.Olisi suomi nyt vain voittanut käymänsä sodat,eikä vain yhtä taistelua.
Suomihan on nyt ihan täysin selkeästi hävinnyt nuo kaksi viimeisintä käymäänsä sotaa tuota suurta ja mahtavaa itänaapuriaan vastaan.
Ja se sodan hävinneen maan kohtalohan on ihan aina hyvinkin synkkä ja julma.
Aivan kuten maa nimeltä Suomikin sain tuon faktan aikoinaan huomata.
Sillä oikeushan seuraa aina voittajan miekkaa.Ei ikinä häviäjän.
Voi, voi sinua ressukkaa.
Saitko jo nyt tarpeeksi turpiisi aloitusviestin aiheesta vai miksi vaihdoit puheenaihetta??
Tässä viestiketjussa keskustellaan neukkukommunistien kesällä 1944 Suomelta saaman selkäsaunan vaikutuksia rauhanehtojen muuttumiseen keväästä 1944 syyskuuhun 1944. Sinulla ei tainnut olla mitään lisättävää Kallen kerrottua neukkukommunistien selkäsaunan jälkeen rauhanehtojen muuttuneen Suomelle edullisemmiksi - ja siis kommunisteille niin Suomessa kuin neukkulassa epäedullisemmiksi.
Jos haluat keskustella rauhanehdosta ja/tai sodan lopputuloksesta niin teehän asiasta terävä aloitus ja kalle saattaa tulla antamaan sinulle turpiin siinäkin viestiketjussa.
...............................
"turpiin tuli" on hieman väärässä. Me emme voittaneet sotaa mutta tulimme toiseksi. Me emme hävinneet kjoska häviö olisi tarkoittanut miehitystä, poliittisen linjan muuttumista kommunistiseksi, ehkä ainakin 200'000 ihmisen kyyditystä jonnekin Siperian perille, jne.
Me pystyimme pysäyttämään punakoneen ja saamaan rauhan jossa kaikkea ei menetetty. Saksa hävisi, Baltia ja monia muita NL naapureita alistettiin komuille mutta me saimme pitää varsin hyvin vapautemme mitä nyt joskus jouduimme latelemaan niitä komuystävyyden syventämisiä.
Loppujen lopuksi Suomi (Urho ETYK) ja lihamestari Väiski erikseen kaatoi koko komurakennelman ampumatta laukaustakaan, niin heikko se oli. Olisivat antautuneet meille 1939 niin paljolta olisivat säästyneet.
Puna-armeija murskasi suomalaisten puolustuksen nopealla iskulla ja vapautti Viipurin vain kymmenisen päivää myöhemmin ja suomalaiset pakenivat myös Neuvosto-Karjalasta sekasorron vallassa. Suomalaiset jyrättiin, sotkettiin saveen, saatiin käsittämään, että sodan jatkaminen natsien rinnalla olisi turhaa ja johtaisi Suomen tuhoon. Siinä oli Neuvostoliiton rauhanoffensiivin idea, järjen lyöminen suomalaisten paksuun kalloon.
Suomi joutui hyväksymään välirauhan, joka käytännössä merkitsi antautumista, taipumaan kokonaan liittoutuneiden valtojen tahtoon. Mutta Suomen tappio oli Suomen kannalta vain hyvä asia. Fasistiset järjestöt kiellettiin. Kommunistit saivat demokratiaan kuuluvat poliittiset oikeudet. Suomalaisia sotarikollisia rangaistiin, joskin vain nimellisin tuomioin - jossain toisessa maassa olisi hirsipuu ollut heidän matkansa pää. Valitettavasti monia suomalaisia fasisteja ja lahtariupseereja pääsi pakenemaan ulkomaille, kun demokratisoitu Valpo ei saanut heitä kiinni.
Moskovan välirauhan päivä on Suomen todellinen itsenäisyyspäivä, fasisti-Suomen kuolinpäivä. Yhtä tärkeä oli fasisteista Neuvostoliiton rinnalla saavutetun voiton päivä. Noita juhlapäiviä ei nyky-Suomi muista kunnioittaa. Se on Suomen kansallinen häpeä.
Neuvostoliitto tahtoi Suomen kanssa rauhanomaista rinnakkaiseloa ja yhteisten turvallisuuskysymysten ratkaisemista luottamuksen hengessä. Mutta suomalainen fasismi oli juurittava pois, ennen kuin tuo luottamus saattoi vakiintua. Suomen oli siksi nieltävä tappion katkera kalkki pohjaan saakka. Vasta sen kautta suomalaiset oppivat, kuinka naapurikansojen kanssa pitää elää. Suomalaisten riehunta saatiin asettumaan.
Enää koskaan ei suursuomalainen imperialismi saa päästä valloilleen. Tietäkööt revanssista haaveilevat uusfasistit, että jokainen yritys sellaisiin tavoitteisiin saa vastaansa teräksisen myrskyn itäiseltä taivaalta.
Niin Varmasti tahtoikin - aivan samoin kuin Baltian maidenkin kanssa.
Ratkaisihan neukkulan kommunistit turvallisuuskysymyksensä Virossakin luottamuksen hengessä.
Kyllä kommunistien historian käsitys on todella vääristynyttä.
..................
Todella tyhmät ja hölmöt suursuomiuhoojathan tapattavit tuhansia nuorukaisia aivan turhaan 1940-luvulla. Kerrassaan todella pösilöä sodanjohtoa Suomella oli tuolloin.
Niinhän se NL ensin sanoi balteillekin ja siitä alkoi 50 vuoden riisto ja ryöstö ja alistaminen. Kymmenet tuhannet vietiin Siperiaan uudelleen koulutettaviksi ja monelta vietiin henkikin. Neuvostoliitto ei koskaan hyväksynyt ketään pientä tasapuoliseksi kumppaniksi rauhanomaiseen rinnakkain eloon vaan halusi välttämättä levittää uskontoaan kommunismia joka rakoon.
Me osasimme Stalinin esikuntaa paremmin elää sovussa, hänen divisioonansa ne rajan ylittivät aseet ojossa. Sekö se on kommunistin rauhantyötä?
Ei kannata Degtjerjovin alkaa pullistelemaan, täällä tiedetään millainen jaskakasa se NL oli aikoinaan. Siihen ei voinut puupennin vertaa luottaa.
Tuskin teräsmyrskyä kukaan kaipaa paitsi muutama komu joiden pitää uhkailla rauhanomaisen rinnakkain elon merkeissä.
Jos Venäjä todella haluaisi olla hyvä naapuri se palauttaisi varastamansa alueet samassa kunnossa jossa ne sai ja maksaisi vuokran siitä ajasta jona se varastamiaan alueita piti hallussaan.
sosialismin aate!
Venäjällä kommunistit kasvattavat jälleen suosiotaan ja ehkä se alkaa näkyä ja tuntua myös täällä meilläkin, pienellä viipeellä, mutta kuitenkin.
Ainakin se luo toivoa paremmasta huomisesta jos köyhät, työttömät ja työkyvyttömät lähtevät sankoin joukoin kaduille ja alkavat tosissaan vaatimaan oikeuksiaan parempaan elämään.
Sitten saanee sairas kapitalistinen riistovalta lakeijoineen, porvareineen ja kokoomuksineen mennä, sen syövän soisi kitkettävän maasta juuriaan myöten!