Päätin kirjoittaa tänne, kun en tiedä mitä muutakaan tekisin tai kenelle asiasta puhuisin.
Ensinnäkin vanhempani ovat vielä elossa, molemmat reilun kuudenkympin iässä. Mutta olen koko ikäni tavallaan joutunut miettimään vanhempieni kuolemaa.
He ovat saaneet lapsia keskimääräistä iäkkäämpinä, joten olen aina esikoulusta lähtien joutunut kuuntelemaan "Onks noi sun isovanhemmat?" -kyselyjä ja "Nehän kuolee ihan kohta" -pelotteluja. Heti kun opin laskemaan, aloin laskeskella hiljaa mielessäni, kuinka paljon meillä on vielä yhteistä aikaa jäljekllä, kun ottaa huomioon keskimääräisen eliniän. Ja laskin myös kuinka vanha minä ehkä olen kun heistä aika jättää, mietin samalla mitä kaikkea olen mahdollisesti siihe mennessä elämässäni kokenut ja arvioin pystynkö käsittelemään heidän poismenoaan.
Nyt olen vajaa parikymppinen, asia kaihertaa mieleni perukoilla edelleen. Pelkään myös omaani ja läheisteni kuolemaa - olen aina pelännyt. Itkin pienenä äidilleni, etten halua että he, sisarukseni tai minä kuolevat. Muistan, että pelko haihtui takavasemmalle jonkin epämääräisen enkeliunen jälkeen... Vanhempani ovat olleet pahoillaan siitä, etten koskaan saanut tavata isovanhempiani, sillä hän uskoo että heidän tuntemisensa olisi lievittänyt pelkojani.
En ole erityisen uskonnollinen ihminen, mutta olen epätoivoissani lukenut Uudesta Testamentista kohdan Matt. 6:34 yhä uudelleen ja uudelleen:
"Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."
Mutta en vain pysty karistamaan ajatuksia mielestäni. Näen myös joskus painajaisia kuolemasta.
En tiedä uskallanko lukea mahdollisia vastauksia, mutta olisin kiitollinen jos löytyisi edes jotain rohkaisevaa ajatusta...
Ensinnäkin vanhempani ovat vielä elossa, molemmat reilun kuudenkympin iässä. Mutta olen koko ikäni tavallaan joutunut miettimään vanhempieni kuolemaa.
He ovat saaneet lapsia keskimääräistä iäkkäämpinä, joten olen aina esikoulusta lähtien joutunut kuuntelemaan "Onks noi sun isovanhemmat?" -kyselyjä ja "Nehän kuolee ihan kohta" -pelotteluja. Heti kun opin laskemaan, aloin laskeskella hiljaa mielessäni, kuinka paljon meillä on vielä yhteistä aikaa jäljekllä, kun ottaa huomioon keskimääräisen eliniän. Ja laskin myös kuinka vanha minä ehkä olen kun heistä aika jättää, mietin samalla mitä kaikkea olen mahdollisesti siihe mennessä elämässäni kokenut ja arvioin pystynkö käsittelemään heidän poismenoaan.
Nyt olen vajaa parikymppinen, asia kaihertaa mieleni perukoilla edelleen. Pelkään myös omaani ja läheisteni kuolemaa - olen aina pelännyt. Itkin pienenä äidilleni, etten halua että he, sisarukseni tai minä kuolevat. Muistan, että pelko haihtui takavasemmalle jonkin epämääräisen enkeliunen jälkeen... Vanhempani ovat olleet pahoillaan siitä, etten koskaan saanut tavata isovanhempiani, sillä hän uskoo että heidän tuntemisensa olisi lievittänyt pelkojani.
En ole erityisen uskonnollinen ihminen, mutta olen epätoivoissani lukenut Uudesta Testamentista kohdan Matt. 6:34 yhä uudelleen ja uudelleen:
"Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."
Mutta en vain pysty karistamaan ajatuksia mielestäni. Näen myös joskus painajaisia kuolemasta.
En tiedä uskallanko lukea mahdollisia vastauksia, mutta olisin kiitollinen jos löytyisi edes jotain rohkaisevaa ajatusta...
Vastaukset 1
Vanhimmat
vai iin