Satu lilliputeista ja jättiläisistä

Olipa kerran maa, jossa asui lilliputteja ja jättiläisiä. Valtaosa tuon maan asukkaista oli lilliputteja, mutta vaelsipa seassa muutama jättiläinenkin. Noiden jättiläisten seassa oli tuon kaukaisen maan lähes kaikki älyköt ja kirjailijat, tutkijat ja tieteen edustajat. Lillereissä taasen olivat tuon maan kovimmat dogmaatikot ja ahdasmielisimmät hyvin edustettuina.
Kova meno oli tuossa maassa. Siellä lillereiden ryhmänjohtajat kilvan rakensivat henkisiä karsinoita erottaakseen omat lillerit niistä "muista", lillereistä.
Niistä vääristä lillereistä, joilla oli väärät sadut, käytettiin pilkkanimiä, kuten lillukanvarsi tai löllöputti. Karsinoita rakennettiin kilvan ja kunkin ryhmän lillerikuningas ohjasi kiireesti pikkuisensa turvaan omaan uuteen karsinaansa. Karsinassaan he elivät turvattua ja tyytyväistä lillerielämää turhaan miettimättä, mitä karsinan aidan takana muka voisi olla. Mitä pienempi oli karsina, sen tyytyväisempiä ja pienempiä olivat asukkaat.
Karsinoissa Pikku Kuninkaat kertoi satuja omille pikkuisilleen ja joka karsinassa oli eri sadut, vaikka ne jättiläisistä kuullostivatkin kovin samanlaisilta.
Jos joku lilleri hetkeksi poistui karsinastaan, laittoi hän laput silmilleen ja tulpat korviinsa, ettei olisi kuullut lölleröiden valheita ja seireenikutsuja toisiin karsinoihin tai vielä kamalampaa, "niiden" jättiläisten kertomuksia muka karsinoiden tarpeettomuudesta. Pötyä, puuskahti silloin lilleri jättiläiselle, varsinkin jos hän oli pienestä karsinasta.
Aina välillä jonkun liian suuren ja välillä pienenkin karsinan sisällä syntyi riita ja tora. Riita saattoi olla vaikka leivän syömisestä, viinillä vai ilman tai iltapesusta, pitikö pää upottaa ammeeseen vai kävikö pelkkä suihku. No, ainoa keino lilliputeille riidan ratkaisuksi oli äkkiä rakentaa väliseinä karsinaansa ja erottaa uuden kuninkaan alaiset oikeat lilliputit niistä muista, nyt jo pahoista lölleröistä. Pian oli aita rakennettu ja entinen meno ja tyyneys palasi karsinoihin.
Jättiläiset katseli tyynesti lillereiden touhuja ja suhtautuivat hieman harmitellen noiden pikkuisten jatkuvaan tivaan ja toraan. Välillähän nuo reppanat huuteli toisilleen pilkkalauseita aitojen yli ja saattoivatpa lähteä kiukuspäissään nyrkkitappeluunkin naapurikarsinan nappuloiden kanssa, toki laput silmillä ja tulpat korvissaan, varmuuden vuoksi.
Joskus ammoin olivat jopa jonkun karsinan lillerit keränneet kaikki roponsa ja takoneet auransa aseiksi. Silloin oli alkanut julmettu meno, kun he olivat tehneet kaukaisen saaren toiseen reunaan retken. Tuntemattomilta vastaantulijoilta ei oltu lupaa kysytty, kun miekat olivat heiluneet ja oman kuninkaan oppia oli viety tyhmille lölleröille. Mutta heti, kun vieraat lölleröt otti opin omakseen, muuttuivat he hyökkääjän silmissä mitä rakastettavimmiksi ja fiksuiksi, eli lilliputeiksi.
Välittömästi eille rakennettin oma karsina, johon kunigas asetti oman vartiomiehensä.
Sitten tuolla saarella keksitiin jättiläisten toimesta viestiväline, eli tikkaat. Karsinasta toiseen pystyi nyt aidan yli kurkistamaan ja keskusteluakin karsinoiden kesken käytiin. Pienimmät lillerit tosin eivät moiseen touhuun alkaneet, selvä se, mutta peruslillereitä asia kiinnosti. Fiksut jättiläiset kertoi lillereille Hekumeniasta ja osa innostui asiasta todella paljon. Hekumeniassahan opetettiin, että eri lillereiden sadut ovat liki samanlaisia ja riita siis ihan turhaa. Lölleröitä ei tuossa kummallisessa hekumenia-opissa edes ollut. Monien mielestä oli lopulta kivempi olla naapurikarsinan lillereiden kanssa ystävä kuin vihollinen. Jättiläiset jäivät odottavalle kannalle, että josko nuo lilliputit olisivat vihdoin tulleet järkiinsä.
Sen pituinen se satiiri.

Kiitos niille, jotka ei nukahtaneet kesken ja toki muillekin ja hyvää talvea kaikille, poislukien muutama yksinäinen ja kiivas lilleri

tv ikiateisti