Palestiinan pakolaiset

Ennen Israelin itsenäisyysjulistusta arabeja oli alkanut paeta Palestiinasta suurin joukoin. Huhtikuun loppuun mennessä 1948 yli 20.000 oli paennut Libanoniin ja Syyriaan. Pelkästään Haifasta ja Jaffasta pakeni yli 100.000 arabia ennen toukokuun puoliväliä pääasiassa siitä syystä, että arabimaiden sisäinen propaganda oli heitä siihen kehottanut. Kun alueet vallattaisiin niin sodan ja täydellisen tuhoamisen keskellä ei voinut tietää kuka oli arabi ja kuka juutalainen. Suuri osa pakolaisongelmasta syntyi juuri tästä syystä. Osa pelkäsi Irgunin ja Sternin veritekoja ja pakeni siitä syystä oma-aloitteisesti peläten, tosin aiheetta, tulevaisuuttaan juutalaisvaltiossa. Puolueeton historiantutkinta kertoo, että palestiinalaisten pakeneminen alkoi jo ennen toukokuista itsenäisyysjulistusta arabien sisäisten heimoriitojen vuoksi. Juutalaiset eivät siihen osallistuneet määrätietoisesti, eivätkä sitä rohkaisseet. Tosin sekä Irgun että Stern tekivät muutamia yksittäisiä iskuja ja tyhjensivät kaksi pienehköä arabikylää. Pelko joutumisesta sodan jalkoihin karkotti useimmat, varakkaat ja parempiosaiset Palestiinan arabit kotoaan. Myöskään arabivaltiot eivät laajemmassa mitassa ja virallisesti kehottaneet Palestiinan arabeja lähtemään kotoaan, epävirallisesti kylläkin sitäkin enemmän.

Siihen syyllistyivät lähinnä paikalliset arabijohtajat El-Husseinin (al-Hussein) suvun johdolla. Vasta näiden johtavien, huomattavien arabien lähtö sai aikaan varsinaisen hallitsemattoman muuttoliikkeen jossa lähdettiin, koska kaikki muutkin lähtivät kohti usein tuntematonta määränpäätä. Näistä pakolaisista muodostui ensimmäinen ja perusryhmä siitä joukosta, joka tänään tunnetaan sillä nimellään. Ei heidän olisi ollut pakko lähteä mihinkään, juutalaiset olivat taanneet rauhallisen rinnakkaiselon mikäli he vain eivät olisi ottaneet osaa taisteluihin. On valitettavaa, että tämän päivän media on unohtanut nämä tosiasiat repostellessaan palestiinalaisongelmaa. Mutta tuolloin yleinen käsitys vei voiton terveestä järjestä, tietynlainen massahysteria ja pikaisen paluun odotus saivat maltillisetkin arabit jättämään kotinsa. Vaikka kansana ei palestiinalaisista puhu kuin Arafat, niin toki heillä oli ollut kotinsa ja synnyinseutunsa, sukunsa ja heimonsa, tapansa ja kulttuurinsa huolimatta ottomaanien neljänsadan vuoden hallinnasta. Väestöpohjaisesti arabeja oli 2/3 koko väkimäärästä. Tämän ensimmäisen itsenäisyyssodan jälkeen YK:n raportti kertoo, että n. 726.000 Palestiinan arabia joutui pakolaisiksi kuka mistäkin eri syystä ja lähtökohdasta.

Juutalaisten vastaava luku arabeista oli n. 600.000 ja arabien miljoona. Vastaperustettuun Israeliin jäi silti n. 150.000 arabia. YK:n jakosuunnitelmassa osoitetuille alueille siirtyi valtaosa, Gazan alueelle n. 26 %, 14 % pakeni Libanoniin, 38 % siirtyi Länsirannalle, 10 % sekä Jordaniaan että Syyriaan. Näistä YK:n luokittelemista pakolaisista usean kymnmenet tuhannet palasivat rauhallisten aikojen koittaessa takaisin sukunsa ja perheidensä luokse Israeliin. Siksi juutalaiset eivät laske heitä varsinaisiksi pakolaisiksi. Vaikka YK:n jakosuunnitelma ei saanutkaan arabien hyväksyntää, on todettava, että se olisi sittenkin ratkaissut ongelmaksi muodostunneeen pakolaiskysymyksen. Tuolloin oli vielä tilaa runsaasti käyttämättä ja asenteet vielä siinä määrin väljempiä, että ilman arabijohtajien omaa asennetta koko ongelma olisi jäänyt hallittavaksi. Eräs seikka tulisi myös huomioida asiaa juridisesti tarkasteltaessa. Nimittäin tämän ensimmäisen pakolaisaallon ajankohta, joka kuten olen todennut, alkoi hetimiten YK:n yleiskokouksen äänestettyä päätöslauselmallaan 181 Israelin oikeutetuksi julistautumaan itsenäiseksi valtioksi puoli vuotta myöhemmin. Marraskuun 1947 ja itsenäisyysjulistuksen, toukokuun 1948 välisenä aikana palestiinalaiset tosiasiassa pakenivat brittiläisen hallinnon alaiselta mandaattialueelta. Ei siis Israelin kansallisvaltion alueelta.

Siksi tuntuu väärin perustein haetulta vaateelta edellyttää, että Israelin valtio antaisi maahanmuuttoluvan kaikille niille, jotka eri syistä olivat lähteneet pakoon tuolloiselta mandaattialueelta. Heillehän oli saman mandaattihallinnon puolesta osoitettu oma palestiinalainen valtio, Transjordania, jossa maatakin olisi kolme kertaa enemmän kuin Israelille jäävässä osuudessa. Emiiri Abdullah onnistui tuolloin Arabilegioonansa turvin valloittamaan nykyisen Länsirannan alueen ja Itä-Jerusalemin v. 1948 vapaussodan aikana, mutta menetti sen sittemmin takaisiin 1967 kesäsodan jälkeen.

Vaikka Transjordania, myöhemmin Jordania, hallitsikin Länsirannan aluetta melkein 20 vuotta, ei maa yrittänyt milloinkaan palauttaa pakolaisia sinne siinä mitassa kuin sitä palestiinalaiset nyt Israelilta vaativat. On myös pantava merkille, että tänään kun arabit puhuvat rauhasta maanluovutusten ehtona, tarkoittaen sillä sekä Gazan kaistaa että nykyistä Länsirantaa, niin molemmat alueet olivat arabien hallussa lisättynä vielä Itä-Jerusalemilla vv. 1948-1967 välisenä aikana ilman tietoakaan mistään rauhasta. Näiden kahden vuosikymnmenen ajan vaadittiin Israelia vetäytymään koko maasta ja jota vaatimusta yritettiin sotilaallisesti toteuttaa siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt vaaditaan sekä Gazan kaistaa että Länsirantaa arabeille, ja se muka sitten toisi rauhan alueelle. Jopa kriittisenkin tarkkailijan on pakko myöntää, että juutalaisilla ei ole tosiasiallisia perusteluja uskoa väitettä nytkään, kun ei sellaista ollut näköpiirissä silloinkaan kun Jordania ja Egypti hallitsivat ko. alueita.

Maailmanlaajuisesti sodanjälkeinen pakolaisongelma näyttääkin jääneen suurempaa huomiota vaille. Tämä Lähi-idän tapaus on herättänyt paljon laajempaa huomiota kuin sille ehkä olisi koskaan kuulunut. Suomi menetti Karjalan ja Petsamon ja sai niskoilleen 450.000 pakolaista, mutta ei ole asiasta purnannut samassa mitassa kuin arabit omasta ongelmastaan eikä ole liion vaatinut silloista Neuvostoliittoa tai nykyistä Venäjää palauttamaan aluetta takaisin saati korvaamaan sinne jäänyttä omaisuuttaankaan, Intian ja Pakistanin monimiljoonaisesta pakolaisongelmasta puhumattakaan. Juutalaisia asui arabivaltioissa n. 800.000 ja he joutuivat itsenäisyyssodan jälkeen pakolaisiksi, suurin osa vastoin tahtoaan. Heidän omaisuutensa ryöstettiin, kotinsa takavarikoitiin, ihmisoikeudet kiellettiin ja kohtelu muistutti natsien aikaista ja tsaarien aloittamia pogromeja ja vainoja. Ennen sotaa arabivaltioiden päämiehet olivat vakuuttaneet, että mikäli juutalaisvaltio julistetaan niin kussakin arabimaassa siellä asuvien juutalaisten asema tulee ratkaisevasti heikkenemään. En muista lukeneeni kovin paljoa näistä pakolaisista, joita sentään ajettiin pois yli 600.000 seuraavasti:

Algeriasta 128.500 juutalaista
Irakista 125.900 juutalaista
Egyptistä 77.600 juutalaista
Marokosta 274.900 juutalaista
Jemenistä 45.800 juutalaista
Libyasta 31.000 juutalaista
Libanonista 7.200 juutalaista

Nämä seikat saivat myös aikaan vaikeuksia vastaperustetun Israelin asenteissa arabeihin. Myös palestiinalaisten paluumuuttajien mahdollisuuksia alettiin rajoittaa jo pelkästään siitä syystä, että nuori valtio joutui sijoittamaan arabivaltioista pakoon ajettuja maanmiehiään sodan runtelemaan maahansa. Toisaalta olihan alueelle perustettu palestiinalaisvaltiokin, Transjordania, jonka asukkaista 85 % oli juuri Palestiinan arabeja ja maata oli 3 kertaa enemmän kuin Israelila. Tällaiset historialliset tosiasiat tulee tiedostaa ja ottaa huomioon ennen kuin voi ottaa kantaa mihinkään palestiinalaisia koskevaan Lähi-idän kysymykseen.

Perustellusti voidaan lopuksi todeta, että koko pakolaisongelmaa ei olisi milloinkaan syntynyt eikä Lähi-idässä oltaisi siitä nimenomaisesta syystä jatkuvasti sotaa muistuttavassa tilanteessä, mikäli arabivaltiot Egypti, Syyria sekä Jordania olisivat kunnioittaneet YK:n laillisessa ja päätösvaltaisessa yleiskokouksessa tekemää äänestyspäätöstä ja pidättäytyneet hyökkäämästä vastaperustettuun Israelin valtioon.