Palasin Kurjanlinnasta, sen hiljaisuudesta.
Täydellistä, tuulta lukuunottamatta. Niin erilaista ja joka kerta uusi
kokemus.
Täydellistä, ei naapureiden valoja.
Ja syvimmän hämärän hetkellä, juuri ennen täydellistä pimeyttä
sekunnin kestävä paniikki aivoverenvuodosta, halvaantumisesta.
Sekunnissa se on ohi ja kuunt'elen ja aistin vanhan rakennuksen
henkeä, etsin sen sielua,- ja onhan se olemassa kaikkien vaiheiden
jälkeenkin.
Tämä on pappilan vanha torppa , (8*12!) jonka purin ja kuljetin Hiiden-
veden rannalle, seinät punahonkaa, lattiat lankkua jotka antavat isäntä-
mäisen olon,katot tuppeen sahattua mäntyä.
Noita lautoja kyläsuutari AleksanteriTarvainen laski maatessaan kuolinvuoteellaan lähes sata vuotta sitten.
Pojanpojan mukaan levottomuus valtasi kyläsuutarin aina ensimmäisten kuuraisten öitten jälkeen,kotona vietetyn kesän mentyä ja hän häipyi
maakuntiin suutaroimaan ja mitä lie...
On, on tietenkin vanhalla talolla sielu!
Ja niin, levottomuus valtasi minutkin ja palasin kaupungin sykkeeseen!
Täydellistä, tuulta lukuunottamatta. Niin erilaista ja joka kerta uusi
kokemus.
Täydellistä, ei naapureiden valoja.
Ja syvimmän hämärän hetkellä, juuri ennen täydellistä pimeyttä
sekunnin kestävä paniikki aivoverenvuodosta, halvaantumisesta.
Sekunnissa se on ohi ja kuunt'elen ja aistin vanhan rakennuksen
henkeä, etsin sen sielua,- ja onhan se olemassa kaikkien vaiheiden
jälkeenkin.
Tämä on pappilan vanha torppa , (8*12!) jonka purin ja kuljetin Hiiden-
veden rannalle, seinät punahonkaa, lattiat lankkua jotka antavat isäntä-
mäisen olon,katot tuppeen sahattua mäntyä.
Noita lautoja kyläsuutari AleksanteriTarvainen laski maatessaan kuolinvuoteellaan lähes sata vuotta sitten.
Pojanpojan mukaan levottomuus valtasi kyläsuutarin aina ensimmäisten kuuraisten öitten jälkeen,kotona vietetyn kesän mentyä ja hän häipyi
maakuntiin suutaroimaan ja mitä lie...
On, on tietenkin vanhalla talolla sielu!
Ja niin, levottomuus valtasi minutkin ja palasin kaupungin sykkeeseen!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Syntyperäisenä kaupunkilaisena palaan aina välillä Helsingin sykkeeseen. Eilen saatoin kummitätini haudan lepoon Pakilan kirkossa. Ajelin Korson kautta, luvattuani noutaa serkkuni matkalla tilaisuuteen.
Kun joskus tulen Kamppiin matkalla jonnekin sukuloimaan, tunnen tulleeni kotiin. Silti, maaseudun rauhassa 18 vuotta asuneena, en enää tottuisi siihen, että missään et milloinkaan ole niin yksin, että ketään et näe.
Se toimii kumminkin päin. Olen syntyperäinen maalainen ja
kaipaan suunnattomasti välillä "maaseudun rauhaa."
Revontulia, pohjoisen jokien jäidenlähtöä.
Täyttäessäni kuusikymmentä muutaman vuoden kuluttua, olen asunut kolmasosan elämästäni maalla. En palaa kauppunkiin enää, vaikka muodlllisesti asuinkuntani onkin kaupunki.
Pikkukaupunki, oikeastaan saari tämäkin. Tämä sopii minulle.
Ja sitten kun tulee kesä menen kauemmas ulapalle, oikeaan saareen.
Rauhaa ja hiljaisuutta rakastan. Joskin välillä täytyy eli saa mennä seikkailemaan ihan erilaiseen elämään.
Normaalisti käyn niin vähän missään että voin olla monta viikkoa että kävelemällä pääsen kaikkialle.
Nytkin kun mietin niin yhtä kauppareissua lukuunottamatta olen käynyt automatkan päässä joulukuun kymmenes päivä.
Tällä pienellä saarellani, pikkukaupungissa on niin hyvä olla.
Kohta lähden taas tonne metsään ja rannalle.
Pieni saari, ostin sen kerran. Pohjoisen savirinteessä tuhansia pääskyn-
pesiä. Länsirannan kaislikossa kyrmyniska ahvenia. Itäisellä puolella syvä
tumma, pelottavakin virta.
Tuo pääskyrinne tarjosi talvisin huimia seikkailuja. Kerran koko köysistömme putosi tyhjyyteen.
Voi niitä aikoja!
Kauppa peruuntui kolmekymmentä vuotta myöhemmin, koska siitä ei ollut
tehty asiallista kauppakirjaa!
Kauppasumma 50 penniä palautettiin rehellisesti minulle.
Ihana tarina :)
Et sentään ajatellut että olisitte voineet tehdä sen kauppakirjan myöhemmin.
Vitsi.
Kyllä kun ikää tulee, kaipaa juurilleen, minun juureni on maalla ja en tottunut pääkaupungin keskustaan, vaikka yritin, tunsin itseni todella yksinäiseksi, kun ei ollut koivuja ja kuusia ym.lähellä..
Vaikka paljon ihmisiä, silti tuntu yksinäiselle kun ei ollut mitään tuttua.
Kaupunki on antanut minulle kaiken aineellisen hyvän.
En olisi tätä saavuttanut maaseudulla ja mikä tärkeintä,
olen antanut pojilleni suuren mahdollisuuden pääkaupunkilaisena.
Kornia vai?
Näin se vain on. Ei Toijalan takana mitään.
Kova ikävä valtaa välillä sinne kotiin kairanmaalle ja ikiomalle järvelle, mutta onneksi se on vain kiitävä hetki ja siitä pääse irti.
Vieraassa maassa isossa kaupungissa vieraiden kulttuurien ympäröimänä opettelin vieraan kielen ja löysin itselleni sopivan ammatin ja elämäntehtäväni. Kaupungissa olen toimeentuloni hankkinut ja siellä kotona maalla ei ollut minulle muuta kuin sitä hiljaisuutta ja rauhaa.
Metsää ja maata en ole vielä myynyt, kun tuntuu hienolta omistaa pieni palanen omaa isänmaataan ja kiva käydä kesäisin kulkemassa esivanhempien rantapolkuja.
Vieras maa, iso kaupunki, vieraaat kulttuurit, vieras kieli, siinäpä tehtävää
kenelle tahansa.
Ihailen itseäni tänä päivänä muistaessani saapumistani Helsinkiin.
Ensimmäinen kuukausi Stadionin retkeilymajassa, myöhemmin öitä
vanhassa Taunuksessa. Työpaikka oli samalla ainut ankkuripaikka.
Olin päättänyt lujasti ottaa paikkani täältä.
Vai semmoisia muistoja sinulla. Taunus sänkynä. Sitkeä sissi taidat olla sinäkin.
Sellaistahan se oli kun piti maailmalle lähteä heti kun sai napansa kynnyksen yli. Ja ihan itse piti se toimeentulo etsiä. Minäkin, avioero heti, juoposta miehestä ja yksin lapsen kanssa ei ketään auttamassa, vieraassa maassa.
Onneksi olin saanut niin hyvät opit kotoa, että ymmärsin lapsesta pitää hyvää huolta. Ajattelin että millään muulla ei ole väliä. Ja siinä samalla leipänsä pitimeksi aloin hoitamaan niiden vieraidenkin lapsia. Ja opiskelin, tein töitä ja opiskelin...Ja sillä tiellä ollaan ja sillä kotoa opitulla keinolla vieläkin tienaan. Hämmästyttää kyllä vieläkin aina vaan uudelleen, se ihmisten välinpitämättömyys...