..mä aattelin kirjotella tänne..kun ahdistaa tosi pahasti..jäin leskeksi noin 1v sitte..olen 36v..ja ilman miestä ja lasten isää tämmöset juhannukset yms.on tosi raskaita..ei millään jaksais mitään ja koko ajan vaan ikävöi...töitä tehdessä nyt voi olla ettei koko ajan mieti...kun on tekemistä...miettii usein et mitä järkeä tässä kaikessa on...kauhea suru ja tuska..meneeköhän tää koskaan ohi,,,??
ahdistaa...
yksivaan
4797
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
mäkin olen ilman miestä ja lasten isää. olen 24v ja juhannus aattona tuli kuukausi mieheni kuolemasta.
ei ollu kovin hilpeä juhannus.
vaikka väliin pystyikin pitään vähän aikaa hauskaa niin silti kokoajan oli taustalla ajatus siitä että kun mieskin olis.
todella vaikeaa.
kerroppa kokeneena että onko se suru vuodessa yhtään helpottanut.
miten olet pärjännyt lasten kans.
..joo kyllä se suru "kevenee"..ajan kuluessa...vaikka varmasti eka vuos on vaikeista vaikein...kun tulee eka kerta kaikki jutut yksin lasten kanssa...sulla on varmasti pienet lapset kun olet noin nuori?..kyllä näin kun ajattelee taaksepäin niin on pärjätty lasten kans ihan kohtalaisesti...se on vaan pakko jaksaa.Kyllä tää vuos on ollu kyllä tosi sumuista aikaa..välillä tuntuu et oliks edes talvee tänä vuonna..yms..sulla on tosi vähän aikaa miehes menetyksestä,mutta sulla lapset kuitenki "pakottaa"sun jaksamaan eteenpäin vaikka se on raskasta niin voimia sulle!!
Omalle kohdalleni sattui suru josta en ikinä uskonut selviytyväni. Enään on jäljellä kaunis muisto, ei enää kipua. Vuosia meni, mutta aika tekee työtään. On vain yksi tie, kestämisen tie. Voimia sinulle.
Olen 14wee, eikä mulla juurikaan ole kokemusta miehen menettämisestä, mutta menetin pappani, tuttavani ja rakkaan koirani saman vuoden aikana.
Ensin tuli olo ettei jaksasi tehä mitään, sitte itketti ja lopulta tuli sellainen olo kuin jotain olisi viety pois miun sisältä. Mutta sitten aloin ajatella asioita positiiviselta kannalta. Heille jäi hyvät muistot, sain tutustua niin mukaviin henkilöihin, he olivat eläneet onnellisen elämän ja he pääsivät eroon tuskistaan. Kuolema tuottaa surua ja masennusta, mutta kun jaksaa vain ponnistella ja ajatella positiivisesti, ajan myötä surun voittaa ja siitä jää vain pieni tahra elämän paperille. Parhainta on tietää, että he jotka kuolivat, tiesivät että heitä rakastettiin vilpittömästi!