Vanhempien suhtautuminen..

Kieltäneet näkemästä asiaa. Sen takia en hoitoon päässytkään teininä. Että kiitos vaan näin 10 vuotta myöhemmin.

Minun äitini kielsi sairastumiseni kokonaan. En kuulemma laihimmillanikaan ollut (165cm/38 kg) tarpeeksi laiha että olisin muka sairas ollut. Sillä oli kiire metsästää itselleen äijää.

Sairaana ollessani ei reagoinut mitenkään laihtumiseeni, pikemminkin kannusti sitä " tuossa on vielä liikaa, ja tuossa, älä syö niin paljon.. ym. ja minä sairaassa päässäni uskoinkin häntä. Ja vitut.

Koko lapsuuteni ajan hän koko ajan arvosteli painoaan, ihmekös tuo jos en kehittänyt tervettä ruumiinkuvaa.

Edelleen kieltää sairauteni vaikka nyt jälkiseuraamuksena minulla osteoporoosi, masennus, rytmihäiriö (sydänlihas pieneni), lihasheikkoutta, kroonista väsymystä ja näytän 13-vuotiaalta.

Äitini on kasvattaja isolla K:lla ja ei, en ole katkera.

Mä olen itse vanhempi. 13-vuotias kuopukseni on juuri diagnosoitu anorektikoksi. Syytä en tiedä, hän on ollut aina läheinen ja rakastettu, hänellä on kaikkea mitä on ikinä halunnut ja välimme ovat lämpimät ja hyvät. Psykiatrille lähdimme itsensä vahingoittamisen takia, jo ennen vastaanottoa selvisi myös anoreksia kun lapsen paras ystävä yritti tehdä itsemurhan. Hänkin on anorektikko. Shokissa tyttö sitten kertoi meille itse.

Meille vanhemmille se oli järkytys, kuten tuo viiltelykin. Terapian tehtävä on hoitaa lapsen itsetuntoa, meidän pitää huolta siitä että lapsi syö. Eikä urheile.

Vanhempina olemme puhuneet nätisti ja menettäneet malttimme ja karjuneet naama punaisena. Tilanne on niin uusi että emme osaa aina olla kuten pitäisi. Lapsi on syyttänyt meitä ihmisoikeusrikkomuksista, tyhmyydestä (mitäs siitä jos ei muutamaan päivään syö?) rakastamattomuudesta, halusta nolata hänet koulukavereiden silmissä (kun jätti kouluruokailun taas kerran väliin vaikka oli sovittu että pitää huolen ja ehdotimme että pyydämme opettajaa valvomaan ruokailuja mikä oli jo terapian alussa sovittu), jne. Lisäksi kertoo että kuolee mielummin kuin elää meidän kanssamme. Tämä kaikki siis siksi kun "pakotamme" hänet syömään. Mitään fyysistä voimaa emme ole käyttäneet. Lapsi pelkää ruokaa kuin vesikauhuinen eläin vettä.

Anoreksia on vakava sairaus, anorektikon käytös on joskus tavattoman agressiivista ja aina kun anorektikko kertoo vanhempien reaktiosta, hän unohtaa kertoa mitä itse sanoi tai teki. Vaikka kaikesta on erikseen sovittu, esimerkiksi ruokailuista, kun niitä sitten vaatii, lapsi syyttää uhkailijaksi. Jos ja kun anorektikko pettää lupaukset ja siitä tulee seuraus (vaikka että opettaja alkaa valvoa ruokailua) anorektikko kieltää vastuunsa ja näkee itsensä mielivallan uhrina. "Te haluatte tehdä minut naurunalaiseksi muiden oppilaiden silmissä" vaikka vain yritämme pitää hänet hengissä. Ja jokainen väliinjätetty ateria palauttaa meidät taas lähtötilanteeseen, säännölliset ateriat tekevät syömisestä lapselle helpompaa.

Miten minä suhtauduin? Hätäännyin, itkin, aloin lukea kirjoja ja oppia lisää asiasta, yritin auttaa parhaani mukaan, menetin malttini, pyysin anteeksi. Loppujen lopuksi, ihan samanlaisia ihmisiä me vanhemmatkin olemme. Lapsen anoreksia koskee meitä enemmän kuin moni uskoisi. Koko perhe sairastuu.

män anxmumin kuusi vuotta vanhan kommentin löytäminen nyt v.2018 auttoi minua, anoreksia-diagnoosin saaneen 15v. tyttäreni äitiä tosi paljon kiitos sinulle <3 Me olemme vasta hoitopolun alussa, nyt on selvitetty veri- & sydänkokein, että akuuttiin apuun (osastolla) ei ole tarvetta jos paino ei enää tipu viikottaisissa syömishäiriöpoli-tapaamisissa. Tyttö haluaa apua, lähti hoitoon mutta joka päivä itkee ja urheilee, kaikki ruoka pitää kuulemma "ansaita". Kyllä meilläkin välillä huudetaan ja itketään välillä että "syö!" vaikka tiedän, että se ei auta. Ja jos tyttö syö ja jopa vahingossa nauttii siitä niin tiedän, että 10min ja sitten alkaa hirveät itkut, raivokohtaukset ja itsesyytökset. Ollaan menossa läheisten tukiryhmään...mutta kiitos anxmum; kommenttisi avulla ymmärrän, että samoja tunteita käydään läpi...