Oman kansamme suhteellisen lyhyttä mutta monin tavoin poukkoilevaa historiaa kelaillessa tulee vastaan kummallisia yhteensopimattomia tosiasioita. On asioita joita ei voi älyllisesti rehellisenä katsoa vain yhden tulkinnan ja merkityksenannon puitteissa, vaan tapahtumiin liittyy kaksi tai useampia yhtä päteviä näkemyksiä.
Esimerkiksi on mielestäni tosiasia, että Suomesta tuli avoin demokraattinen yhteiskunta vasta sodan jälkeen. Sitä ennen elettiin vahvan yhdensuuntaisen oikeistohegemonian hengessä. Vasta sodan jälkeen kaikki mielipidesuunnat saivat mahdollisuuden toimia. Tämä on historiallinen tosiasia, mutta:
Ei voi sivuuttaa sitä, että tämä demokratia toteutui nimenomaan hävityn sodan jälkeen. Jos Saksa ja Suomi olisivat voittaneet, seurauksena olisi ollut jotain muuta mutta tuskin demokratia. On mahdollista että seurauksena olisi ollut hirvittävä totalitarismi ja mielipidevainot. Lapuan liikkeen ja IKL:n henki olisi muodostunut vallitsevaksi, kirjoja olisi poltettu rovioilla ja toisinajattelijat olisi tuhottu kaasukammioissa.
Tällaista asiaa ei voi sivuuttaa. Siksi on puolittaista puhua siitä miten Suomi säästyi miehitykseltä ja liittämiseltä N-liittoon vaikka hävisikin sodan, ja että voimme olla ylpeitä taisteluistamme ja siitä että voitimme itsellemme vapaan yhteiskunnan. Tosiasia nimittäin kuitenkin on myös, että vapaa yhteiskuntamme on seurausta siitä että hävisimme sodan.
Historian januksenkasvot?
Ambivalenssia historiassa ei voi sivuuttaa. Kun sellaista kuitenkin kaikkeen tapahtumiseen aina liittyy, sen eliminoimiseksi yrittää rakentaa kokonaisvaltaisempia ja laajempia visioita. Niiden puitteissa moniarvoiset yksityiskohdat saavat selvemmän merkityksen.
Minusta muuan mahdollinen kokonaisvisio Suomen historiasta on sellainen, jossa tarkastellaan Suomea tiukkana ja jokseenkin primitiivisenä yhtenäiskulttuurina. Suomalaisethan ovat historiallisesti ottaen hyvin yhdenmukainen kansa, ns. yhdenmukaisuuden paine on meillä ollut kova koko itsenäisyytemme alun ajan.
Tämän seuraksena myös kahtiajaot ovat olleet rajuja, meillä käytiin verinen ja raaka sisällissotakin. Sen seurauksena toinen puoli kansasta painettiin pinnan alle, ja elettiin vuosikymmeniä hyvin säädeltyjen totuuksien merkeissä. Koti, uskonto, isänmaa - siinä suomalaisen aivopesun pakko-opit. Jos yhteiskunnan yhdenmukaisuutta jollain asteikolla mitattaisiin, päädyttäisiin samanlaisiin lukemiin kuin mitä on näkyvillä esim. islamilaisissa yhteiskunnissa tällä hetkellä. Myös suomalaiset olivat Yhden Totuuden kansaa, esim. evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului parhaimmillaan liki 95% kansasta ja kirkosta eroaminen teki ihmisestä leimautuneen, ikään kuin "saastuneen".
Vaikka yhdenmukaisuuden paine meillä on hieman helpottanut, yhä vieläkin sitä riittäisi jaettavaksi henkisesti joustavammille kansakunnille. Kuten sanottu, sodan jälkeen Suomessa toteutui demokratia ensimmäisen kerran, kun kaikkien aatesuuntien edustajat saivat osallistua yhteiskuntaelämään. Yhteiskunnallinen ilmasto, keskusteluilmapiiri, muuttui kuitenkin hyvin vitkaisesti. Esimerkiksi kesti kymmenen vuotta ennen kuin ensimmäinen sellainen sodasta kertova kirja, jossa asioita katseltiin tavallisen rintamiehen näkökulmasta, eli Linnan Tuntematon sotilas, ilmestyi. Se mursi tehokkaasti vaikenemisen muureja, sitä myytiin ennetysmäärät, ja nyt se on jo ehdoton osa kansalliskirjallisuuttamme. Toinen kirja, Salaman Juhannustanssit, murensi kansallissynkeitä, hartaita uskonnollisia tabuja. Kirjan ympärille syntyneet kiihkeän kansalaiskeskustelun merkitystä ei kannata aliarvioida.
Reporadio, niin parjattu kuin se oli aikanaan ja niin parjattu kuin se nyt jälkiviisauden valossa eri syistä on, vapautti kuitenkin yhteiskunnallista keskustelua, joka oli aina 60-luvulle saakka ollut hyvin kaavamaisesti "vakavaa", niin asenteiltaan kuin ajatuksiltaan rajoittunutta. Yhteiskuntakritiikkikin tuli 60-luvulla uudella tavalla uusien sukupolvien myötä suomalaiskansalliseen elämään.
Mutta yhä oma yhteiskuntamme kärsii vanhoista periominaisuuksistaan, ja esim. taipumuksemme asenteellisiin mustavalkoisiin kahtiajakoihin näkyy näilläkin keskustelupalstoilla. Vapautta kaivataan, mutta kun henkisesti ei vielä olla kypsiä kestämään muita kuin yhtä totuutta kerrallaan, keskustelutkin muuttuvat eipäs-juupas -jankkaamiseksi.
Vapauden paradoksi on siinä, että mustavalkoinen mieli pyrkii aina vapaaksi vastapuolesta, se lähtee aina liikkeelle jo olemassaolevista rintamalinjoista eikä suostu nousemaan omista poteroistaan. Niinpä suomalaiset yhä käyvät entisiä sotiaan ja nimittelevät vastustajiaan leimoilla, joilla ei enää ole merkitystä muuta kuin omien ennakkoluulojen vahvistamisessa. Tällainen mustavalkoisuus ei rakenna maailmaan mitään uutta, jokainen saa siinä lillua omissa liemissään ja myrkyttää keskusteluilmapiiriä omilla "totuuksillaan". Asenteet ovat yhä tuolla kiihkouskonnollisella tasolla: jollet ole puolellani, olet vihollisteni puolella.
Esimerkiksi on mielestäni tosiasia, että Suomesta tuli avoin demokraattinen yhteiskunta vasta sodan jälkeen. Sitä ennen elettiin vahvan yhdensuuntaisen oikeistohegemonian hengessä. Vasta sodan jälkeen kaikki mielipidesuunnat saivat mahdollisuuden toimia. Tämä on historiallinen tosiasia, mutta:
Ei voi sivuuttaa sitä, että tämä demokratia toteutui nimenomaan hävityn sodan jälkeen. Jos Saksa ja Suomi olisivat voittaneet, seurauksena olisi ollut jotain muuta mutta tuskin demokratia. On mahdollista että seurauksena olisi ollut hirvittävä totalitarismi ja mielipidevainot. Lapuan liikkeen ja IKL:n henki olisi muodostunut vallitsevaksi, kirjoja olisi poltettu rovioilla ja toisinajattelijat olisi tuhottu kaasukammioissa.
Tällaista asiaa ei voi sivuuttaa. Siksi on puolittaista puhua siitä miten Suomi säästyi miehitykseltä ja liittämiseltä N-liittoon vaikka hävisikin sodan, ja että voimme olla ylpeitä taisteluistamme ja siitä että voitimme itsellemme vapaan yhteiskunnan. Tosiasia nimittäin kuitenkin on myös, että vapaa yhteiskuntamme on seurausta siitä että hävisimme sodan.
Historian januksenkasvot?
Ambivalenssia historiassa ei voi sivuuttaa. Kun sellaista kuitenkin kaikkeen tapahtumiseen aina liittyy, sen eliminoimiseksi yrittää rakentaa kokonaisvaltaisempia ja laajempia visioita. Niiden puitteissa moniarvoiset yksityiskohdat saavat selvemmän merkityksen.
Minusta muuan mahdollinen kokonaisvisio Suomen historiasta on sellainen, jossa tarkastellaan Suomea tiukkana ja jokseenkin primitiivisenä yhtenäiskulttuurina. Suomalaisethan ovat historiallisesti ottaen hyvin yhdenmukainen kansa, ns. yhdenmukaisuuden paine on meillä ollut kova koko itsenäisyytemme alun ajan.
Tämän seuraksena myös kahtiajaot ovat olleet rajuja, meillä käytiin verinen ja raaka sisällissotakin. Sen seurauksena toinen puoli kansasta painettiin pinnan alle, ja elettiin vuosikymmeniä hyvin säädeltyjen totuuksien merkeissä. Koti, uskonto, isänmaa - siinä suomalaisen aivopesun pakko-opit. Jos yhteiskunnan yhdenmukaisuutta jollain asteikolla mitattaisiin, päädyttäisiin samanlaisiin lukemiin kuin mitä on näkyvillä esim. islamilaisissa yhteiskunnissa tällä hetkellä. Myös suomalaiset olivat Yhden Totuuden kansaa, esim. evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului parhaimmillaan liki 95% kansasta ja kirkosta eroaminen teki ihmisestä leimautuneen, ikään kuin "saastuneen".
Vaikka yhdenmukaisuuden paine meillä on hieman helpottanut, yhä vieläkin sitä riittäisi jaettavaksi henkisesti joustavammille kansakunnille. Kuten sanottu, sodan jälkeen Suomessa toteutui demokratia ensimmäisen kerran, kun kaikkien aatesuuntien edustajat saivat osallistua yhteiskuntaelämään. Yhteiskunnallinen ilmasto, keskusteluilmapiiri, muuttui kuitenkin hyvin vitkaisesti. Esimerkiksi kesti kymmenen vuotta ennen kuin ensimmäinen sellainen sodasta kertova kirja, jossa asioita katseltiin tavallisen rintamiehen näkökulmasta, eli Linnan Tuntematon sotilas, ilmestyi. Se mursi tehokkaasti vaikenemisen muureja, sitä myytiin ennetysmäärät, ja nyt se on jo ehdoton osa kansalliskirjallisuuttamme. Toinen kirja, Salaman Juhannustanssit, murensi kansallissynkeitä, hartaita uskonnollisia tabuja. Kirjan ympärille syntyneet kiihkeän kansalaiskeskustelun merkitystä ei kannata aliarvioida.
Reporadio, niin parjattu kuin se oli aikanaan ja niin parjattu kuin se nyt jälkiviisauden valossa eri syistä on, vapautti kuitenkin yhteiskunnallista keskustelua, joka oli aina 60-luvulle saakka ollut hyvin kaavamaisesti "vakavaa", niin asenteiltaan kuin ajatuksiltaan rajoittunutta. Yhteiskuntakritiikkikin tuli 60-luvulla uudella tavalla uusien sukupolvien myötä suomalaiskansalliseen elämään.
Mutta yhä oma yhteiskuntamme kärsii vanhoista periominaisuuksistaan, ja esim. taipumuksemme asenteellisiin mustavalkoisiin kahtiajakoihin näkyy näilläkin keskustelupalstoilla. Vapautta kaivataan, mutta kun henkisesti ei vielä olla kypsiä kestämään muita kuin yhtä totuutta kerrallaan, keskustelutkin muuttuvat eipäs-juupas -jankkaamiseksi.
Vapauden paradoksi on siinä, että mustavalkoinen mieli pyrkii aina vapaaksi vastapuolesta, se lähtee aina liikkeelle jo olemassaolevista rintamalinjoista eikä suostu nousemaan omista poteroistaan. Niinpä suomalaiset yhä käyvät entisiä sotiaan ja nimittelevät vastustajiaan leimoilla, joilla ei enää ole merkitystä muuta kuin omien ennakkoluulojen vahvistamisessa. Tällainen mustavalkoisuus ei rakenna maailmaan mitään uutta, jokainen saa siinä lillua omissa liemissään ja myrkyttää keskusteluilmapiiriä omilla "totuuksillaan". Asenteet ovat yhä tuolla kiihkouskonnollisella tasolla: jollet ole puolellani, olet vihollisteni puolella.
Vastaukset 20
Vanhimmat
hyvä kirjoitus.
Reporadio todellakin vapautti yhteiskunnallista keskustelua, mutta ei ole mitään aihetta romantisoida aikakautta, sillä senkin perimmäisenä tarkoituksena oli luoda yhtenäinen kulttuuri ristiriitaisuuksien kautta vääristelemällä historiaa sekä kapinoimalla ja irrottautumalla perinteisistä arvoista, joita vanhempi sukupolvi edusti.
Tiedotusvälineille, etenkin radiolle ja tv:lle, muodostui tärkeä tehtävä vasemmistolaisen radikalismin luojana. Nyt jo lähes nostalgisia piirteitä saanut Repo-radio olisi asetettava kriittisen tutkiskelun kohteeksi oman ohjelmistotuotannonsa esimerkkeineen. Muutos oli raju, verrattuna 50-luvun ohjelmistoon.
Tilanne muistutti sodanjälkeistä aikaa, jolloin Hella Wuolijoen johtama Yleisradio ja edistyspiirit katsoivatkin välttämättömäksi levittää todellista tietoa myös Suomeen, joka oli elänyt pimennyksessä sodan aikana ja jo sitä ennenkin. Niinpä Yleisradiossa aloitettiin ohjelma ”Ikkuna suureen maailmaan”, jossa Raoul Palmgren teki tunnetuksi sekä läntistä että neuvostoliittolaista kirjallisuutta ja kulttuuria. Venäjää ja Neuvostoliittoa tehtioin kaiken kaikkiaan Suomen radiossa 1940-luvun lopulla tunnetuksi ponnekkaammin kuin edes sittemmin 70-luvun naapurineljänneksessä, vaikka henki oli sama - se oli virallisen neuvostopropagandan henki.
Jo vuonna 1981 Risto Sinkon toimittama tutkimus "Televisio ja suomalainen" sivuaa Reporadion toimintaa ja luo sille taustaa. Hänen mukaansa Wuolijoen jälkeinen kehitys ei tehnyt radiosta suositumpaa, vaan sen valtasivat vanhat kansanvalistukselliset ja korkeakulttuuriset ohjelmat yhteiskunnallisuudelle menettämiään jalansijoja. Oli siten ymmärrettävää, jos politiikka astui kuvioihin mukaan korostetusti, jos sen ääni oli vaiennettu.
Sinkon mukaan politiikan varjo ei kuitenkaan väistynyt Lex Jahvetinkaan jälkeen radiotoiminnan päältä vaan oikeastaan syveni entisestään. Laki näet synnytti uuden suomalaisen radiotoiminnan suojelupyhimyksen, pyhän Proporzin, so. puoluepoliittisten voimasuhteitten määräämän tasapuolisuuden. Miksi sitten Revon aikana vasemmiston muutosääni kuului ylitse muiden?
Jo 1960-luvun alussa Yleisradiossa kuultiin uuden tyyppistä yhteiskunnallista valistusta, mutta täysin toisessa asussa kuin Wuolijoki-kaudella. Muuttunut radio hyväksyi ilomielin esiintyjikseen sellaisia uuden hyvinvointivaltion ja kansallissovun ideologeja kuin Pekka Kuusi, Erik Allard, Yrjö Littunen ja Antti Eskola. Näin 1960-luku synnytti uuden "kansanvalistajien" ryhmän, ja samalta perustalta syntyi sitten Yleisradion uusi ja toistaiseksi viimenen ideologisten sankareitten sukupolvi: Reporadio.
Reporadio voidaan nähdä kansanvalistuksellisuuden ja poliittisuuden vaihtelun korkeammantasoisena synteesinä. Se halusi tarjota ideologioista vapaata, politikan ylittävää mutta silti ideologis-poliittista yhteiskunnan ja tosiasioitten tulkintaa. Silloin nuorempi sukupolvi sai mahdollisuuden vaikuttaa yhteiskunnalliseen tilaan ja ottaa itselleen se valta, joka sille kuului.
On selvää, että Reporadion luonne vähitellen muuttui siihen keskittyneen informaatiosodan puhjettua. Radikaalien mottona oli muurien rakentaminen ja vastakohtaisuuksien korostaminen. Kuusikymmentäluvun loppu ja Reporadion pari viimeistä vuotta olivat suomalaisen yhteiskuntatieteitten koskettaman älymystön jatkuvaa radikalisoitumista ja siirtymistä vasemmalle. Reporadion lopun ja sen raunioitten selvää sitoutunutta vasemmistolaisuutta ei kukaan enää kieltäne.
Maan henkinen ilmapiiri muuttui keväällä 1966 vasemmiston vaalivoiton myötä. Uusvasemmistolaiset nuoret radikaalit astuivat esiin ja arvostelivat kaikkea olemassaolevaa. Ensimmäinen kohua herättävä ohjelma oli Bergholmin, Korhosen ja Holmbergin Orvokki-kabaree. Helsingin Sanomien Jukka Kajava kirjoitti; ”Tämän kaltaista tuuletusohjelmaa tarvitsemme.” Toinen kohua herättänyt ohjelma oli Reino Paasilinnan tuottama ”Vakuutusasia on sydämen asia”, jossa esitettiin faktat ja fiktiot sekaisin, aikana, jolloin vakuutusalakin oli sosialisoinnin kohteena. Tämä kaikki radion ja tv:n myötävaikutuksella. Reporadio oli kaikkea muuta kuin arvokas kutsumanimi Yleisradiolle.
Reportaasit esimerkiksi DDR:stä vuodelta 1969 oli kieltämättä hyvin tehty. Hymyilen niille, mutta jos kirjoittaisin niistä, ne vaikuttaisivat järkeviltä. Eri asia on sitten, miten ne vastasivat todellisuutta. Kaiken paatoksen jälkeen toimittajan esittämä viimeinen kysymys kuitenkin havahduttaa; "Miten sosialismi rajoittaa ihmistä?", "En ymmärrä kysymystä", kuuluu vastaus.
Radiokeskustelussa vuodelta 1970 vaihdettiin monipuolisesti mielipiteitä radion politiikasta. Varsinkin radio-ohjelmissa moitittiin mielipideohjelmien ja uutisten hämärtyvää eroa. Kansalaisten mielipiteitä esitettiin myös radio ja television turmeluttavaa vaikutusta esittäessään avoimesti Jumalan pilkkaa, seksiä, pornoa ja huumeiden käyttöä. Radioteatterin kieltä arvosteltiin ja ulkomaan toimittajien vasemmistolaisuutta. Eino S. Revon mukaan Yleisradiota kehitettiin 60-luvun puolestavälistä lähtien vapaata tiedonvälitystä kohti, mutta sitä käytettiin enemmän poliittisen vallan välineenä, eikä pitänyt yleisradiota vielä kansan radiona. Rauno Setälän mukaan radio-ohjelmat olivat vasemistolaisuudesta huolimatta radikaalien, ei työväestön ohjelmia, selittäessään SKDL:n heikkoa menestystä vuoden 1970 vaaleissa. Radikaalien yhteiskuntakritiikin vallitsevaa porvarillista yhteiskunnan epäkohtia kohtaan hän katsoi kuitenkin olleen oikeutetun. Ohjelman paras anti oli Matti Paavonsalon myöntäen Yleisradion olevan osa vallitsevaa suomalaista kulttuuria - ja piikkinä, vaikka sosialismia ei oltukaan kritisoitu kapitalismin tapaan.
Tutkimussihteeri Paavo Lipponen sanoi vuoden 1970 radio-ohjelmassa kannattavansa Yleisradion poliittisuutta ja toimivan yhteiskuntaan vaikuttava tekijänä. Tuure Junnila taasen piti poliittisusta sananvapauden kannalta sietämätön ja vertasi sitä Kansan Uutisiin. Yleisradio oli Revon johtamana politisoitunut ja jakaantunut voimakkaasti oikeistoon ja vasemmistoon. Oliko siitä mitään hyötyä? Jos sillä haluttiin tuoda esiin epäkohtia, niin se onnistui täydellisesti, jos taas niitä haluttiin korjata, Repo epäonnistui.
70-luvulle tultaessa ideologinen taistelu kiihtyi, puhuttiin avoimesti sosialistisista tavoitteista. Radio jäädessä Revon Pääjohtajakauden jälkeen SKDL:lle sai Repo paikan ääniradion johtajana hallintoneuvoston vasemmiston enemmistön äänillä 10-8. Ääni ei kuitenkaan muuttunut radiossa ja johti lopulta Revon pakkolomaa vuoden 1972 vapun liian punaisesta ohjelmasta. Oikein annosteltuna radikalismi puhdisti, mutta liika annos myrkytti ja oli tuhota koko Suomen.
Väinö Linnan Tuntemattoman väärään kategoriaan, jos näet siinä yhteneväisyyksiä Salaman Juhannustansseihin - pyhäinhäväistystä!
Jos viittaat 1960-luvulla alkaneeseen liberalismin kauteen, niin silloin pitäisi puhua 1962 ilmestyneestä Rintalan Sissiluutnantti-romaanista, eikä Linnan Tuntemattomasta.
Varsinainen murros oli konkreettisesti Hannu Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäynti 1964. Salaman romaani ”Juhannustanssit” kuvasi yhteiskunnan murrosta ja kaupunkiin siirtyneen sukupolven juurettomuutta. Varsinainen syytös tuli Jeesuksen hahmon käsittelystä loukkaavalla tavalla.
Yhtenäiskulttuurin murenemisen ja sananvapauden kasvun kannalta Linnan Tuntematon, Salaman Juhannustanssit ja reporadio sijoittuvat samaan kokonaiskuvaan. Juuri tästä on kysymys. Rintalan Sissiluutnantti ei herättänyt vastaavanlaista kansalaiskeskustelua, vaikka teos olikin piikki upseerien tekopyhässä lihassa.
60-luvulla käynnistynyt maailmanlaaja nuorisovallankumous täydellisti kansallisen yhtenäiskulttuurin hajoamista. Koti, uskonto ja isänmaa muuttuivat älymystönuorten piirissä parodian kohteiksi. Asiaa käsittelee mm. Marja Tuomisen väitöskirja "Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia - Sukupolvihegemonian kriisi
suomalaisessa kulttuurissa."
Eino S Repo oli itse tuomittu sodan aikana kuolemaan, koska oli kieltäytynyt ammuttamasta "niskottelevia" alaisiaan, ja tämän henkilöhistorian rinnastaminen toisaalta Wuolijokeen toisaalta Kekkoseen loisi yhdenlaisen valaistuksen reporadion kauteen. Wuolijoki ja Repo toimivat kuitenkin aivan erilaisissa ympäristöissä, aika oli toinen, ja jos historian tehtävänä on ajan muutoksen määritteleminen, silloin reporadio on nähtävä osana suurempaa kuviota, suomalaiskansallisen keskustelun heräämistä.
... itse muutoksen 60-luvulla hieman laajemmin. Keskustelukulttuurin vapautuminen kuuluu siihen olennaisena osana, mutta vapautuminen oli paljon muutakin. Vapautuminen oli isäkapinaa vanhoja taantumuksellisia arvoja vastaan, vapaata kasvatusta, seksuaalista vapautumisesta e-pillereiden myötä, naisen aseman vapautumista tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa kohden, aseistakieltäytymisen vapautta, populaarikulttuurissa muodin ja musiikin sekä elämäntavan vapautumisena hippiliikkeineen, ilmaisun vapautta teatterin ja kirjallisuuden kautta ja kliimaksina keskioluen vapautumista. Suomalaisesta näkökulmasta katsoen suurin tekijä oli rakennemuutos muuttoliikeineen maaseudulta kaupunkeihin (opiskelijoiden ja työväestön lisääntyminen). Suuri vaikutus oli toki kylmällä sodalla, joka sai 60-luvulla vahvoja ideologisia piirteitä.
Jotta 60-luku ei näyttäytyisi meille liian romanttisena, liittyy siihen myös hajaannusta ja sitoutumista. Neuvostoliiton ja liittolaisten Thekkoslovakkian miehitys viimeistään rikkoi sosialistisen unelman, joka oli vasemmiston vuoden 1966 vaalivoitosta asti perustunut hyviin Neuvostoliiton suhteisiin. Nyt uskallettiin jopa esittää kritiikkiä, mikä johti vastareaktiona taistolaisuuden syntymiseen. Suomi haluttiin todellakin sosialisoida ja liittää Neuvostoliittoon, vaikka vallankumouksella, kun demokraattinen tie ei tuottanut tulosta! Symbolinen Vanhan valtaus enemmänkin hajoitti sosialismia, kuin yhtenäisti sitä. Opiskelijaliike politisoitui ja vannoi puhtaan oikeaoppisen sosialismin nimeen. Tieteessä marxilainen materialismi oli kiistaton paradigma. Ja reporadiosta jo puhuttiinkin - keskustelukulttuuri perustui marxismin oppeihin, joidenka mukaan ristiriidat synnyttäisivät lopulta yhden hallitsevan työväenluokan, ajatuksena täysin järjetön! Moskovan korttia käytettiin politiikassa surutta. NKP;n mielipidettä kuunneltiin tarkasti ja YYA-sopimus oikeutti Neuvostoliiton puuttua kriisiin sotilaallisesti, mikä vei meitä yhä tiukemmin naapurin vaikutuspiiriin ja synnytti Länsi-Saksassa pilkallisen termin ”finnlandizierung”, suomettuminen.
”Ihmisen muisti toimii tarkoituksenmukaisesti. Se sopeutuu poliittiseen tilanteeseen; eilinen on helpompi kestää kuin tämä päivä”. - Näin voitaisiin kuvata ihmisten tuntoja Tsekkoslovakiassa miehityksen aikoihin. Onko mikään oikeastaan muuttunut? Jälkikäteen tarkasteltuna 1960-luvusta voidaan löytää piirteitä, joita nyt 2000-luvulla kaivattaisiin kipeästi (?). Mutta kolikolla on aina se toinenkin puoli.
Tuossa ei ole mitään mihin ei voisi yhtyä. Suomen kohdalla 60-luvun nuorison vapautumistaistelua voi todella pitää isäkapinana (liberalismina). Monen tuolloisen kapinallisen myöhempi kääntymys täysin päinvastaisten arvojen kannattajaksi - ääriradikaalista täydelliseksi konservatiiviksi, tyyppiesimerkkeinä vaikkapa Paavo Lipponen tai Björn Wahlroos - on selvä merkki siitä mistä oli kyse.
Taistolaisuus olisi varmaan mielenkiintoinen ilmiö historiallisen analyysin aineksiksi. Suhteessa taistolaisten määrään ja muodolliseen asemaan - hehän eivät missään vaiheessa päässeet edes enemmistöksi omassa puolueessaan - heidän niskaansa kasautuu melkoinen historiallinen painolasti. Painoarvoa tämä määrällinen kuriositeetti-ilmiö sai koska koko politiikan kipeys heijastui heissä. Opillinen dogmaattisuus kaiketikin kuitenkin esti heidän kannatuksensa kasvun, ja puhdasoppisuuden aseitaan he lopulta taisivat käyttää toinen toisiaan vastaan.
Isäkapina on toki ikuinen ilmiö. Siinä suhteessa mikään maailmassa ei koskaan ole muuttunut.
Hyvin ajateltu, tuo juttusi, ansiokas.
Voisitko analysoida myös tään vihreän puolueen. Itse pidän näitä vihreitä vain "kiipijöinä poliittisille areenoille" (enimmäkseen rikkaitten kakaroita)
Kusseet omaan housuhinsa monet kerrat ja syöneet sanansa ihan pöhötautiin asti.
Todellinen luonto jäänyt monelle kesämökki asteelle.
Helsingin vihreät sallivat hävittää kaiken vihreän luonnon ja jylhät kalliot ympäristössämme tykkänään. (Gryndereitten ja rakennusaineteoll.tarpeisiinko?
Hietsunrantakin aiotaan typistää, rantahotellin tulon takia. Kukaan vihreä ei järj.mielenosoitusta edes. Ei varmaan tarpeeksi vihreää.
nimenomaan liberalismi-individualismin kannalta kirjoittaa kiinnostavasti ja osuvasti Seppo Oikkonen "Narkissos-esseet" -kokoelmassa. Ne on luettavissa netissäkin
http://personal.inet.fi/tiede/seppo.oikkonen
ja tuosta valikoimasta luku "Harharetket liberalismin historiaan", 24 - 27.
Matti Wuori ja Pentti Linkola, kaksi näennäisesti vastalaidoille sijoittuvaa ajattelijaa sijoitetaan esseessä vastakkain ja todetaan perimmäinen yhtäläisyys. "Vihreys" on tosiaan läpikotaisin liberalistinen hengenlaatu.
Vastaa aika hyvin omia näkemyksiäni.
Kannattaisi ehkä tarkastella Suomenkin historiaa ikäänkuin ulkopuolisena. Siinä saa helpommin monipuolisemman kuvan kipeistä asioista.
... ei kannata jossitella, on nähtävä asiat sellaisina kuin ne tapahtuivat.
Emme voi mitenkään pienenä maana historian valossa vaikuttaa suurvaltapoliittisen ilmapiirin muutoksiin, jotka ehkä näkyvimmin ilmenivät 60- ja 70-luvuilla. Kylmä sota (länsi-Berliini) aiheutti poliittista painostusta Neuvostoliiton taholta, joka heijastui koko suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen rakenteeseen.
Velvoittava ja sitova YYA-sopimus, vasemmistolainen propaganda ja "suomettuminen" synnyttivät kaikkea muuta kuin vapautta - no, jos asioita tarkastellaan vasemmiston näkökulmasta, niin ehkä silloin koimme todellista "vapautta"...
Olet oikeassa siinä, että tällaiset puheet luovat mustavalkoisen ilmapiirin pysyvine rintamalinjoineen, mutta ei myöskään kirjoituksesi auttanut vapautumaan niistä - päinvastoin vahvisti juoksuhautoja "totuuksillaan".
Sotien ja suurten mullistusten jälkeen yhteiskunnassa tapahtuu muutoksia, niin myös II maailmansodan jälkeen. Yleensä muutokset ovat myönteisiä, ja Suomi on noista ajoista kehittynyt paljon. Jossittelu on hauskaa leikkiä, ja ihmettelenkin missä me nyt olisimme, ellei Veikko Vennamoa olisi ollut silloin, kun maatamme hallitsi ns. kansanrintama, ja NL alkoi kiristää otettaan. Vennamo ei saanut aikaan mitään konkreettista, mutta hänen protestinsa lopetti kansanrintamaan kuuluvien puolueiden etenemisen ja hajoitti koko koalition. Ei vähäinen saavutus. Vaan jospa Vennamoa ei olisi ollut... ?
on sitten se Oikea asenne, joka sinulla on tai mitä ylipäätänsä oikein ajat takaa? Mikä oikein oli pointti?? En tajunnut... Mistä sinä oikein pyrit eroon? "Eipäs-juupas -jankkaamisestako"?
Oikea asenne, jos sellaisesta pitäisi puhua, on tapahtumahistorian sovittaminen laajempien visioiden puitteisiin. Jos tapahtumia kuvataan lähtien liikkeelle esim. ideologisista todistelutarpeista, historiankirjoituksesta tulee poliittisen julistuksen osa. Tällöin päädytään älyllisesti epärehellisiin ja kestämättömiin historiallisiin "rakennuspalikoihin", eikä pystytä käsittelemään senkaltaisia kysymyksiä joista esimerkkinä otin "vapaan demokraattisen yhteiskunnan" puolustamisen tai syntymisen.
Hyvää ja pahaa ei silti pidä sulkea pois tarkastelijan näkökulmasta. Arvot vain eivät asetu aina niin kuin niiden pitäisi asettua, kun ollaan liikkeellä poliittis-ideologisen todistelutarpeen pohjalta. Käytännön elämässä, ja myös historiassa, on useinkin niin, että hyvät aikeet ja hyvät teot saavat aikaan pahaa, ja pahat teot hyvää. Tapahtuu joka päivä. Jos mieli on kovin mustavalkoinen ja omaa pyhää vihaa täynnä, tällaiset yksinkertaisetkin realiteetit jäävät näkemättä.
Tässäkin keskustelussa on jo käytetty puheenvuoroja, joissa mustavalkoinen joustamattomuus näkyy. Ne nousevat kuin suoraan suomalaiskansallisen yhtenäiskulttuurin pimeästä yöstä ja tuovat mieleen samanlaisen asenteellisen kiihkon, jota uutiskuvat välittävät maailmalta tämän päivän kiihkoislamilaisista valloista.
Haluaisin muistuttaa vainovuosista 1944-1948, jolloin vasemmistolainen poliisi kidutti ja murhasi kunnon väkeä. Joukossa oli saksalaissuuntauksen edustajia ja aivan tavallisia inkeriläisiä.
Kerrankin asiallinen ja historian metodeja tuntevan henkilön kirjoitus. Eihän historia voi olla pelkästään juupaseipäsminäjameollaanoikeassa-jankuttamista, on hieman laajakatseisemmin tulkittavaksi tarkoitettu. Jostain syystä tälläkin palstalla on jumituttu asemasodan juoksuhautoihin ja Kalevankankaalle. Joskus tulee mieleen, miten ihmeessä jotkut saksalaiset tulevat traumojensa kanssa toimeen, onkohan sielläkin yleinen keskustelu tiettyyn kaavaan kangistunutta ja "oikeat" mielipiteet vallalla?
Onko Venäjä tehnyt tiliä menneisyytensä kanssa ja selvittänyt Stalinin ajan hirmutyöt ja maksanut korvauksia omaisille? Onko Venäjä lakannut puuttumasta Baltian maiden sisäisiin asioihin tai Suomen NATO-kuvioihin? EI. Niin kauan kuin tämä roistovaltio ei sitä tee, se tulee hajoamaan uudelleen ja uudelleen. Jos jonkun pitää ottaa historiasta oppia, se on Venäjä.
Tämä on kyllä hyvä kirjoitus. Pienenä painotuksena puuttuisin tuohon aivopesu-kommenttiin.
Sodanjälkeisessä Suomessa esiintyi aivan uskomaton suuntaus, tuo taistolaisuus. Sen kanssa ei tilitystä ole vielä tehty, ja saa nähdä koska siihen täysin kyetäänkään. Stalinistihegemonia Suomessa? Se ei olisi jäänyt muutamaan poltettuun kirjaan.
Lisäksi kannattaa aina muistaa, että vaikka historiamme katsominen ikään kuin ulkoapäin on varmasti näkökulmia avaavaa ja tarpeellista, ei yhtälöstä voi unohtaa Venäjää. Kun pyritään moniarvoiseen ja vapaaseen maailmaan, on perusvenäläinen imperialismi yhtälön miinustava vakio. Valitettavasti.
... on ollut viime aikoina puheenaiheena ja eräänlaista tilitystä on luvassa Kylävaaran tekeillä olevassa "taistolaisuuden musta kirja" -teoksessaan...
Mitä sitten taistolaisuus oikeastaan oli? Relanderin mukaan taistolaisliikkeessä kollektiivisen identiteetin tuottaminen merkitsi yksilöidentiteetistä luopumista ja oman kokemushistorian mieltämistä yksilöllisen menneisyystulkinnan kautta. Luokkataistelua johti marxilais-leniniläinen puolue. Juhani Ruotsalo kirjoitti vuonna 1970, että uusien jäsenten tai opiskelijoiden tuli ottaa oppia kokeneista tovereista ja saavuttaa riittävä tietoisuus toimia tasa-arvoisena jäsenenä puolueen osoittamissa tehtävissä.
Termi taistolaisuus keksittiin 1970-luvun alussa Helsingin Sanomien toimituksessa kuvaamaan Taisto Sinisalon luotsaamaa SKP:n puolue oppositiota ja sen kanssa liittoutunutta leninistä opiskelijaliikettä. Radikaalit opiskelijat kannattivat taistolaisuutta, koska sillä tuntui olevan suora yhteys Lokakuun vallankumoukseen, Leniniin ja Suomen punaiseen kaartiin Taistolaiset eivät tarkastelleet maailmaa sellaisena kuin se oli vaan sellaisena kuin he halusivat nähdä sen oman ideologiansa kautta. Radikaali ajattelutapa synnytti Länsi-Saksassa ja Italiassa terrorismia, mutta ei Suomessa. Täällä suurin osa radikaalinuorisosta päätyi taistolaisuuteen ihailemaan Neuvostoliittoa, millä onnistui ärsyttämään porvarillista hegemoniaa.
SKP:n vähemmistö pääsi valtaamaan Suomen Teiniliiton, Ammattikoululaisten liiton, Iltaopiskelijain Liiton ja monet solidaarisuusliikkeet, kuten Suomen Rauhanpuolustajat, Suomi-Vietnam-seuran ja Suomi-Chile-seuran. Taistolaisuus nähtiin ehkä radikaalisuudessaan sellaisena muutosvoimana, joka saisi jotain aikaan. Ristiriitoja ja eroja herättävä retoriikka antoi tunteille vallan rationaalisuuden sijaan. Yhteenkuuluvaisuuden tunne loi turvallisuutta ja antoi enemmän voimaa. Keinot olivat kuitenkin kyseenalaiset tai jopa tuomittavat - manipulaatiota, joka kohdistui ennen kaikkea suojauskyvyttömiin ihmisiin.
On vaikea ymmärtää taistolaisuutta, ottaen huomioon kuinka lähellä Neuvostoliitto oli Suomea ja miten paljon käytännön kosketuksia naapuriin oli. Nuoriso- ja kulttuuripiireissä vallinnut taistolaisuus tätä taustaa vasten tuntuu käsittämättömältä ilmiöiltä. Taistolaisuuden menestyksen aika oli vaarallisempi kuin aikalaiset itse käsittivät. Päämääränä oli liittää Suomi entistä tiukemmin idän vaikutuspiiriin. Puheet suoranaisesta maanpetoksesta eivät ole tätä taustaa vasten tuulesta temmattuja.
Taistolaisuuden ilmiötä ei sinänsä voida mitenkään samaistaa suomettumiseen, mutta lienee kohtuullista arvioida, että Suomen ulkopoliittinen linja, ja sen ympärille kehittynyt poliittinen kulttuuri ja koko länsimaita ravistellut vasemmistoradikalismin aalto yhdessä loivat pohjan tälle merkillisyydelle, jonka painoarvoa 1970-luvun kulttuurissamme ei voida vähätellä. Historiallisesti sitä voinee pitää merkitykseltään täysin 1920-1930-lukujen AKS:läisyyteen verrattavana liikkeenä. Taistolaisuuden ja AKS:n vertaaminen toisiinsa on kyseenalaista, ne voidaan mainita, mutta aika ja aatteet asettavat ne lähtökohdiltaan eriarvoiseen asemaan.
Taistolaisuus oli yhteisö, joka jakoi ihmiset vuohiin ja lampaisiin, tulkitsi kaiken politiikaksi ja luokkataisteluksi. Pyrkimyksenä oli erojen ja ristiriitojen kautta vapautua ja luoda sosialistinen yhteiskunta. Taistolainen opiskelija liike oli aktiivisesti mukana rakentamassa sosialistista yhteiskuntaa. Sen yhtenä tärkeänä tavoitteena oli politiikasta vapautuminen ja kun se näki toimintansa tulleen tiensä päähän, politiikka loppui ja niin myös taistolainen opiskelijaliike. Illuusiot olivat hajonneet aivan kuten pikkupojan maailmankuva kissanpentuineen, jotka olivat kommunisteja, kunnes avasivat silmänsä.
En voi välttää subjektiivisuutta ja pientä ironiaa aikakautta kohtaan, vaikkakaan en ole sitä itse henkilökohtaisesti kokenut. Vanhempien ihmisten kertomukset tuovat esiin niitä tuntoja ja tukahdutettuja mielipiteitä, joita äärimmäisyyksiin mennyt vasemmistolaisuus aiheutti. Narratiivista tutkimusta olisi kenties lisättävä, ennen kuin on liian myöhäistä?
uskaltaudun vielä esittämään muutaman huomautuksen ja vertailevan rinnastuksen.
Kaikesta taistolaisuuden potentiaalisesta "vaarallisuudesta" huolimatta liikkeeseen sisältyi niin paljon "esteettistä" ja kaunosielujen kulttuuripersoonien utopistista haaveilua, ettei liike ehkä olisi tositoimissa kuitenkaan säilynyt yhtenäisenä.
Ne jotka liikkeen sisällä edustivat armotonta ja kovaa politikointia vailla idealistis-esteettisiä elämäntuntoja käyttivät parhaat voimansa toistensa puhdanoppisuuden arvostelemiseen ja toinen toistensa opilliseen kampittamiseen. En usko että tältäkään pohjalta olisi tositilanteessa pystytty toimimaan. Taistolaisvallankumous olisi ollut yksi niitä historiassa tyypillisia "liberalistisia" kapinoita, jotka hyvin tehokkaasti olisivat syöneet omat lapsensa.
Voi olla, että yksi hyvä vertailukohde taaksepäin katsottaessa olisi AKS. Mutta miksi katsoa taaksepäin? Myös nykyisin yleinen tunnustuksellinen länsihakuisuus, NATO-myönteisyys ja antikommunismi sellaisina kuin ne joidenkin selvästi opillisia äänenpainoja omineiden viharyhmien kohdalla ilmenevät, antavat hyvän aavistuksen siitä millainen asenteellinen tekijä taistolaisuus aikanaan oli.
Nytkin samastutaan suurvaltaan jonka heikkouksilta suljetaan silmät, ja lähes uskonnollisella paatoksella ja vihalla mustamaalataan tämän suurvallan vastakohtana pidetty N-liitto. N-liitto kelpaa aggression ja "oikeutetun" vihan kohteeksi, ja kun tämä nähdään (ja on tietysti mahdollista) nähdä "faktana", unohdetaan, että kuitenkin myös omassa asenteessa on sairautta taustalla.
Viharyhmissä (ns. usanistit eli antikommunistit, uusnatsit) näkyy mielestäni siis täsmälleen sama mustavalkoinen ja psyykkiselle pahuuden projisoinnille rakentuva mielenlaatu, joka oli ominainen taistolaisuudellekin.
Huomioni kiinnittyi tähän kommenttiin:
"Toinen kohua herättänyt ohjelma oli Reino Paasilinnan tuottama ”Vakuutusasia on sydämen asia”, jossa esitettiin faktat ja fiktiot sekaisin, aikana, jolloin vakuutusalakin oli sosialisoinnin kohteena. Tämä kaikki radion ja tv:n myötävaikutuksella. Reporadio oli kaikkea muuta kuin arvokas kutsumanimi Yleisradiolle."
Katsoin ohjelman Yle Areenalta. Ja pitää todeta, että vuonna 2010 tilanteet ovat vielä härskimmät! Joten en ymmärrä, miten ohjelmassa ovat olleet faktat ja fiktiot sekaisin. Nythän tosin demarit ja kokoomus ovat hallinneet vakuutusalan kenttää todella tiiviissä yhteistyössä.
Lisää katsausta esimerkiksi internetin hakukoneilta hakevilla sanoilla ja vuorollaan kirjoitettuna:
paperilääkärien armoilla
finngate skandaali
vakuutuslääkärijärjestelmä