Haluaisin aloittaa keskustelut monesta kristinuskon keskeisestä kysymyksestä. Ensin mietin, että mille osastolle menisin ja lopulta tulin siihen tulokseen, että haluan palstan, jolla toimii seriffi.
Toivon asiallista keskustelua. Toivon, että ihmiset ottaisivat kantaa tiedon, eikä tunteen ja vähäisen ymmärryksensä varassa.
Haluaisin itsekin rakentua toisten uskosta ja tiedosta. Mikäli keskustelu menee älyttömyyksiin, eikä seriffi puutu asiaan, niin lopetan ja kokeilen toista palstaa.
Haluaisin saada ihmisten kertomuksia, kokemuksia synnintunnosta, syyllisyydestä, ennen uskoontuloa ja uskoontulon jälkeen.
Omat tuntemukseni ovat olleet seuraavia: Ennen uskoon tuloa minua vaivasi syyllisyys monesta asiasta. Tiesin tehneeni väärin, mutten tiennyt ratkaisua siihen.
Uskoontulo ei tapahtunut syntieni tähden, eikä siinä syntien anteeksisaamis kokemusta ollut, vaikka ne todennäköisesti anteksi julistettiin.
Vasta myöhemmin minulla heräsi epäily, etten kelpaa uskovaksi, koska olen, niin syntinen, enkä pysty elämään "synnitöntä" elämää.
Väliaikaisen rauhan sain, kun aloin elämään "tosissaan" Jumalalle. Onnistuin, mahtavaa! Elin vaihetta, jossa Raamattu aukeni, rukous maistui ja ajattelin, että jos kaikki olisivat samallaisia uskovia, kuin minä, niin miten hienoa olisikaan...
Alon ahdistumaan. Väsyin, sairastelin jatkuvasti. Aloin kapinoimaan mielessäni. Kaikki alkoi mättämään. En jaksanut enää ponnistella ja pitää paloa yllä.
Syvästä depressiosta löysin palan armoa. Ei minun tarvitsekkaan elää täysillä Jumalalle. Voin antaa jotain itsellenikin.
Minua alkoi vaivata minun syntini. Ennen olin mielestäni ollut kunnon uskovainen. Syntinen tosin, mutta armahdettu.
Syntini kasvoi yhä suuremmaksi. En enää löytänyt itsestäni voimia totiseen parakseen enkä pystynyt Sanasta uskomaan syntejäni anteeksi. Minulta hävisi pelastusvarmuus. Jumalan Sana totesi minut syylliseksi ja omatuntoni tuomitsi minut helvettiin. Jumalaa ja Jeesusta en voinut kieltää, sillä he ovat todellisuutta.
Niin hullulta, kuin se joidenkin mielestä saattaa kuulostaa, niin minä entinen kiihko helluntalainen löysin armon luterilaisesta kasteopista: "Vaikka Jumala on jo edeltä nähnyt minut syntiseksi epäonnistujaksi, niin silti Hän on Kristuksessa ottanut minut lapsekseen".
Olin jo aikaisemmin kapinoinut oppia ihmisen kyvyistä melko puhtaaseen pyhitykseen "Pyhän Hengen avulla". Nyt näin Pyhän Hengen päätehtävien olevan Jumalan lain avulla johdattaa ihminen syntisen paikalle (yhä uudestaan) ja toisena Hengen tehtävänä näin näyttää todeksi myös evankeliumin tuoma armo.
Minulle heikkouskoiselle, jolle syyllisyys käy liian raskaaksi kantaa on tullut rakkaaksi ihmisen julistama synninpäästö, kaste, sekä ehtoolinen, jotka Jumalan Sanan kautta julistavat minulle syntien anteeksiantoa.
Sen vain sanon ettei kuuliaisuuden halu ole mihinkään kadonnut. Nyt vain näen Jumalan lain täydellisyyden olevan aivan ehdoton. Ja Jumalan pyhyyden, joka vaatii myös minulta pyhyyttä, olevan minulle aivan liian kirkas.
Sen tähden on minulle tullut tärkeäksi julstaa yhä uudelleen Kristuksen työtä syntieni tähden.
Ehdotonta pelastusvarmuutta ei minulla vieläkään ole. Mutta varmuus on että Kristus on kärsinyt minun syntieni tähden.
Myös minä haluan olla hänestä osallinen. Minä uskon. Kaste kertoo minun liittyneen häneen jo silloin ja antaneen syntini anteeksi. Ehtoollinen julistaa minun olevan osallinen hänen ruumiistaan ja verestään, jotka vuodatettiin minun syntieni tähden.
Tässä minä lepään. Paavalin tavoin en rohkene minäkään itseäni enää tuomita, vaan annan Jumalalle sen tehtävän, kun aika koittaa ja minäkin, ehkä pääsen kotiin...
Toivon asiallista keskustelua. Toivon, että ihmiset ottaisivat kantaa tiedon, eikä tunteen ja vähäisen ymmärryksensä varassa.
Haluaisin itsekin rakentua toisten uskosta ja tiedosta. Mikäli keskustelu menee älyttömyyksiin, eikä seriffi puutu asiaan, niin lopetan ja kokeilen toista palstaa.
Haluaisin saada ihmisten kertomuksia, kokemuksia synnintunnosta, syyllisyydestä, ennen uskoontuloa ja uskoontulon jälkeen.
Omat tuntemukseni ovat olleet seuraavia: Ennen uskoon tuloa minua vaivasi syyllisyys monesta asiasta. Tiesin tehneeni väärin, mutten tiennyt ratkaisua siihen.
Uskoontulo ei tapahtunut syntieni tähden, eikä siinä syntien anteeksisaamis kokemusta ollut, vaikka ne todennäköisesti anteksi julistettiin.
Vasta myöhemmin minulla heräsi epäily, etten kelpaa uskovaksi, koska olen, niin syntinen, enkä pysty elämään "synnitöntä" elämää.
Väliaikaisen rauhan sain, kun aloin elämään "tosissaan" Jumalalle. Onnistuin, mahtavaa! Elin vaihetta, jossa Raamattu aukeni, rukous maistui ja ajattelin, että jos kaikki olisivat samallaisia uskovia, kuin minä, niin miten hienoa olisikaan...
Alon ahdistumaan. Väsyin, sairastelin jatkuvasti. Aloin kapinoimaan mielessäni. Kaikki alkoi mättämään. En jaksanut enää ponnistella ja pitää paloa yllä.
Syvästä depressiosta löysin palan armoa. Ei minun tarvitsekkaan elää täysillä Jumalalle. Voin antaa jotain itsellenikin.
Minua alkoi vaivata minun syntini. Ennen olin mielestäni ollut kunnon uskovainen. Syntinen tosin, mutta armahdettu.
Syntini kasvoi yhä suuremmaksi. En enää löytänyt itsestäni voimia totiseen parakseen enkä pystynyt Sanasta uskomaan syntejäni anteeksi. Minulta hävisi pelastusvarmuus. Jumalan Sana totesi minut syylliseksi ja omatuntoni tuomitsi minut helvettiin. Jumalaa ja Jeesusta en voinut kieltää, sillä he ovat todellisuutta.
Niin hullulta, kuin se joidenkin mielestä saattaa kuulostaa, niin minä entinen kiihko helluntalainen löysin armon luterilaisesta kasteopista: "Vaikka Jumala on jo edeltä nähnyt minut syntiseksi epäonnistujaksi, niin silti Hän on Kristuksessa ottanut minut lapsekseen".
Olin jo aikaisemmin kapinoinut oppia ihmisen kyvyistä melko puhtaaseen pyhitykseen "Pyhän Hengen avulla". Nyt näin Pyhän Hengen päätehtävien olevan Jumalan lain avulla johdattaa ihminen syntisen paikalle (yhä uudestaan) ja toisena Hengen tehtävänä näin näyttää todeksi myös evankeliumin tuoma armo.
Minulle heikkouskoiselle, jolle syyllisyys käy liian raskaaksi kantaa on tullut rakkaaksi ihmisen julistama synninpäästö, kaste, sekä ehtoolinen, jotka Jumalan Sanan kautta julistavat minulle syntien anteeksiantoa.
Sen vain sanon ettei kuuliaisuuden halu ole mihinkään kadonnut. Nyt vain näen Jumalan lain täydellisyyden olevan aivan ehdoton. Ja Jumalan pyhyyden, joka vaatii myös minulta pyhyyttä, olevan minulle aivan liian kirkas.
Sen tähden on minulle tullut tärkeäksi julstaa yhä uudelleen Kristuksen työtä syntieni tähden.
Ehdotonta pelastusvarmuutta ei minulla vieläkään ole. Mutta varmuus on että Kristus on kärsinyt minun syntieni tähden.
Myös minä haluan olla hänestä osallinen. Minä uskon. Kaste kertoo minun liittyneen häneen jo silloin ja antaneen syntini anteeksi. Ehtoollinen julistaa minun olevan osallinen hänen ruumiistaan ja verestään, jotka vuodatettiin minun syntieni tähden.
Tässä minä lepään. Paavalin tavoin en rohkene minäkään itseäni enää tuomita, vaan annan Jumalalle sen tehtävän, kun aika koittaa ja minäkin, ehkä pääsen kotiin...
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tervehdys.
Uusi jerusalem rakentuu suomalaisen hyvinvointi-yhteiskunnan mukaan.
Ainakin oma mielipiteeni on vahvasti tätä mieltä.
Kaikki on annettu anteeksi uskoville.
St Morningstar.
"Vain oma henkilökohtainen mielipiteeni.!"