Onko laiskuus mielenterveysongelma?

Jos ajatellaan psykiatriaa, psykologiaa ja laiskuutta keskenään, laiskuus on enemmänkin oire jostain. Ihminen voi olla enemmän tai vähemmän mukavuudenhaluinen ja saa ollakin, kunhan se ei mene liiallisuuksiin. Jos on niin "laiska", ettei suoriudu päivittäisistä velvollisuuksista ja on passiivinen jokaiseen asiaan liittyen, on se mielestäni silloin seurausta jostain psyykkisestä ongelmasta - tai miksei jopa neurologisestakin.

Olet oikeassa siinä että ihminen voi vaikuttaa paljon omaan mielenterveyteensä, mutta loppujen lopuksi oman tahdon merkitystä on liioiteltu. Useat psyykkiset ongelmat ja sairaudet juontavat juurensa ajoista, jolloin sairastunut on ollut ihan pieni lapsi ja täten kohtuullisen kyvytön vaikuttamaan omiin elämäänsä saataviin valmiuksiin selviytyä, vaikka aivot ovatkin plastisemmat kuin mitä ollaan aiemmin oletettu. Eli ihminen pystyy läpi elämänsä omaksumaan kohtuullisen hyvin tilanteesta riippuen uusia ajatusmalleja ja toimintatapoja, mikä luo toivoa. Voi siis sanoa että joillekin ihmisille tietyt asiat ovat helpompia ja toisille vaikeampia psyykeen kannalta.

Sairaan ja terveen raja psykiatrisessa diagnostiikassa menee hyvin pitkälti niin, että jos tietyistä toimintamalleista ja oireista on haittaa ympäristölle sekä itselle, on se silloin sairautta. Muutenhan esimerkiksi ihmiset joilla on tapana pestä hampaansa joka ilta, voitaisiin diagnosoida pakko-oireista häiriötä sairastaviksi - ja mikä järki siinä sitten olisi?

Mielestäni laiskuus on hyvin verrattavissa lievään masennukseen. Jos ihminen on lievästi masentunut, hän pystyy kyllä suoriutumaan päivittäisistä velvoitteistaan, mutta kokee sen koko ajan raskaaksi ja epämielyttäväksi. Ja ihan samaa voisi sanoa laiskuudesta.

Tai ehkä kyse on hieman myös siitä, että nykyään halutaan "yliymmärtää" potilaita ja määrittää monet, sinänsä ihan normaalit toiminnot jonkinasteisiksi sairauksiksi. Tätä kutsuttaneen hienommin medikalisaatioksi.


"Sairaan ja terveen raja psykiatrisessa diagnostiikassa menee hyvin pitkälti niin, että jos tietyistä toimintamalleista ja oireista on haittaa ympäristölle sekä itselle, on se silloin sairautta. "

Tässä on sellainen paha, sisäänrakennettu ongelma, että psyykkinen sairaus määritellään yhteiskunnan normien mukaisesti. Se mikä tänään on normaalia (korkea koulutustaso, säännöllinen päivätyö, kiire, tehokkuus) otetaan tavallaan myös psyykkisen terveyden perustaksi juurikaan kyseenalaistamatta sitä, mikä on oikeasti (ihmisluonnolle) tervettä. Entä jos tuo normimme, elämäntapamme onkin sairas?

Jos joku alkaisi yht'äkkiä elää vaikkapa 1500-luvun normien mukaisesti, hänen luokiteltaisin oitis mielenterveysongelmaiseksi, vaikka mieleltään tuo ihminen saattaisi olla enemmän terve kuin me, jotka elämme modernin yhteiskunnan normeilla.

Psyykkinen terveys ja sitä myötä psyykkiset sairaudet ovat hyvin hataria määritelmiltään toisin kuin niiden somaattiset serkkunsa. Melko outo ilmiö muuten korkeatasoisessa nykytieteessä.

Koitahan parantaa myös itsesi tohtori

Eiköhän ensin kannattaisi miettiä mitä se laiskuus on ja kuka sen määrittelee. Jos en siivoa kotiani päivittäin, olenko laiska? Tai jos teen sen kuukausittain, määritelläänkö se häiriintyneeksi käyttäytymiseksi? Ehkäpä käytän aikani johonkin huomattavasti mielenkiintoisempaan, onko se häiriintynyttä?
Työtehtävästä kieltäytyminen taas voi olla järkevyyttä jota ulkopuolinen ei halua ymmärtää. Kyllä kaikelle löytyy syynsä, jos oikeasti on halua ymmärtää tilannetta. Pitää pystyä myös jättämään omat ennakkoluulonsa ja hyväksyä toinen omana itsenään.
Hyvin miellään poliittisessa kielessa halutaan työttömät leimata laiskoiksi, liikutaan siis hyvin vaarallisilla vesillä retoriikan suhteen.

Sori, mut mua ei oo luotu sitä oravanpyörää varten, olen jo kasvanut ulos siitä. Jos mun koti on susta liian sotkuinen niin älä tuu käymään! Enkä muutenkaan kaipaa elämänohjeita keneltäkään.