Muutama sana hyvästeistä ja kuolemasta

Itse kolmen vuoden sisään tavalla tai toisella kolme tähänastisen elämäni tärkeintä miestä menettäneenä: isä, poikaystävä ja pitkäaikainen ystävä, olen miettinyt hyvästelyä ja sen merkitystä.

Ihmissuhteet, oli kyse sitten perheenjäsenestä, elämänkumppanista tai sieluntoverista on aina kahden kauppa. Suhde siis perustuu molemminpuoliseen vuorovaikutukseen ja tunnesiteeseen toista kohtaan. Kun elämä korjaa talteen tai jostain muusta syystä suhde katkeaa on edessä hyvästit. Kuoleman tapauksessa sitä mahdollisuutta ei tosin useinkaan ole, mutta jos suhde on ajautunut kriisiin josta ei ole ulospääsyä muutoinkuin eri teille jatkaminen, on edessä hyvästit.

Mitä se sitten tarkoittaa, hyvästellä joku ihminen. Itse ajattelen sen olevan yksi elämän vaikeimmista asioista - ellei vaikein; ajatus siitä että nämä sanat mitä nyt lausun jää viimeisiksi enkä koskaan enää kuule tästä ihmisestä - se on käsitykseni hyvästeistä.

Hyvästit on siis jonkun suhteen päättymisen viimeinen ele, siitä seuraa surutyö jonka molemmat osapuolet joutuvat käymään tahoillaan. Surutyössä ei ainoastaan käsitellä päättyneen suhteen jättämää aukkoa vaan myös omassa minuudessa tapahtuvaa roolinmenetystä. Näin ollen voitaisiin siis todeta jokaisen suhteen päättymisen olevan myös pieni kuolema, kuolema minuudessa. Se mitä olin isäni kanssa ei palaa koskaan koska isä ei palaa koskaan, eikä ole ketään toista joka voisi uusintaa "isäntyttöä" minussa, se osa minusta kuoli isän mukana. Kun suren isääni suren tosiasiassa myös osaa itsestäni, sitä jonka menetin. Ja näin on oleva jokaisen kariutuneen ihmissuhteen kohdalla.

Hyvästien käsittely tunteen tasolla on kuitenkin jokseenkin liian kivulias prosessi jolloin myös älyllistäminen astuu kuvaan. Tieto siitä, että periaatteessa mikätahansa ihmissuhde voi kariutua minä hetkenä hyvänsä, myös itsestä riippumattomista syistä pakottaa ihmisen läpikäymään ennalta jokaisen läheisen menetyksen ja hyväksymään näiden kuolevaisuuden. Tietäähän äitikin lasta odottaessaan synnyttävänsä kuolevaisen, miksi kuoleman realisoituminen on kuitenkin aina yhtä järkyttävää. Kun annamme elämän annamme myös kuoleman, elämämme perustuu kuitenkin pitkälti kuoleman olemassaolon häivyttämiseen jokapäiväisestä elämästämme, olemme jokseenkin vieraantuneet sen luonnollisuudesta.

Kuoleman järjettömyys perustuu pitkälti sen peruuttamattomuuteen sekä epätietoisuuteen siitä mitä 'kuolema' on. Kuolemisen järjettömyyttä voitaisiin siis perustella sen kaksinaismerkityksellä. Toisaalta kuolema siis merkitsee peruuttamatonta olotilan muutosta henkilössä joka on luonnollista. Sen sijaan kuoleman luonnoton ulottuvuus on muutos läheisissä jotka kuolevat mutta elävät silti. Ihminen tiedostaa menettäneensä jotain peruuttamattomasti jolloin kuoleman olemassaolo realisoituu. Kuoleman mahdollisuus ahdistaa ja luo tunteen elämän hallinnan menettämisestä ja siksi sen käsittely on kivuliasta eikä useimmat läheisensä menettäneet koe koskaan palutuvansa 'ennalleen'.