Muutama sana hyvästeistä ja kuolemasta

Itse kolmen vuoden sisään tavalla tai toisella kolme tähänastisen elämäni tärkeintä miestä menettäneenä: isä, poikaystävä ja pitkäaikainen ystävä, olen miettinyt hyvästelyä ja sen merkitystä.

Ihmissuhteet, oli kyse sitten perheenjäsenestä, elämänkumppanista tai sieluntoverista on aina kahden kauppa. Suhde siis perustuu molemminpuoliseen vuorovaikutukseen ja tunnesiteeseen toista kohtaan. Kun elämä korjaa talteen tai jostain muusta syystä suhde katkeaa on edessä hyvästit. Kuoleman tapauksessa sitä mahdollisuutta ei tosin useinkaan ole, mutta jos suhde on ajautunut kriisiin josta ei ole ulospääsyä muutoinkuin eri teille jatkaminen, on edessä hyvästit.

Mitä se sitten tarkoittaa, hyvästellä joku ihminen. Itse ajattelen sen olevan yksi elämän vaikeimmista asioista - ellei vaikein; ajatus siitä että nämä sanat mitä nyt lausun jää viimeisiksi enkä koskaan enää kuule tästä ihmisestä - se on käsitykseni hyvästeistä.

Hyvästit on siis jonkun suhteen päättymisen viimeinen ele, siitä seuraa surutyö jonka molemmat osapuolet joutuvat käymään tahoillaan. Surutyössä ei ainoastaan käsitellä päättyneen suhteen jättämää aukkoa vaan myös omassa minuudessa tapahtuvaa roolinmenetystä. Näin ollen voitaisiin siis todeta jokaisen suhteen päättymisen olevan myös pieni kuolema, kuolema minuudessa. Se mitä olin isäni kanssa ei palaa koskaan koska isä ei palaa koskaan, eikä ole ketään toista joka voisi uusintaa "isäntyttöä" minussa, se osa minusta kuoli isän mukana. Kun suren isääni suren tosiasiassa myös osaa itsestäni, sitä jonka menetin. Ja näin on oleva jokaisen kariutuneen ihmissuhteen kohdalla.

Hyvästien käsittely tunteen tasolla on kuitenkin jokseenkin liian kivulias prosessi jolloin myös älyllistäminen astuu kuvaan. Tieto siitä, että periaatteessa mikätahansa ihmissuhde voi kariutua minä hetkenä hyvänsä, myös itsestä riippumattomista syistä pakottaa ihmisen läpikäymään ennalta jokaisen läheisen menetyksen ja hyväksymään näiden kuolevaisuuden. Tietäähän äitikin lasta odottaessaan synnyttävänsä kuolevaisen, miksi kuoleman realisoituminen on kuitenkin aina yhtä järkyttävää. Kun annamme elämän annamme myös kuoleman, elämämme perustuu kuitenkin pitkälti kuoleman olemassaolon häivyttämiseen jokapäiväisestä elämästämme, olemme jokseenkin vieraantuneet sen luonnollisuudesta.

Kuoleman järjettömyys perustuu pitkälti sen peruuttamattomuuteen sekä epätietoisuuteen siitä mitä 'kuolema' on. Kuolemisen järjettömyyttä voitaisiin siis perustella sen kaksinaismerkityksellä. Toisaalta kuolema siis merkitsee peruuttamatonta olotilan muutosta henkilössä joka on luonnollista. Sen sijaan kuoleman luonnoton ulottuvuus on muutos läheisissä jotka kuolevat mutta elävät silti. Ihminen tiedostaa menettäneensä jotain peruuttamattomasti jolloin kuoleman olemassaolo realisoituu. Kuoleman mahdollisuus ahdistaa ja luo tunteen elämän hallinnan menettämisestä ja siksi sen käsittely on kivuliasta eikä useimmat läheisensä menettäneet koe koskaan palutuvansa 'ennalleen'.
3192
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 3

Vanhimmat

VAI IIN

Äänestä
  • Raamatusta löytyy tietoa aiheesta jota kovasti mietit. Sieltä löytyy myös luotettavaa tietoa iankaikkisesta elämästä. Kannattaa lukea niin ei jää kyseisistä asioista tietämättömäksi.

    Osanottoni sinulle läheistesi menetyksissä, myös kaikille muille jotka tällä palstalla kertovat surustaan.

    Äänestä

Äitini kuolema kosketti kipeästä.
Nyt l käyn oputonta pohdiskelua siitä, mitkä olisivat olleet ne tärkeimmät sanat hänelle viime hetkillä. Niin peruuttamatonta.
Koko elämää pitää nyt kerrata ja ahdistus on sanoin kuvaamaton.
Jos olisin voinut, jaksanut, kyennyt, ymmärtänyt olisin tehnyt vielä enemmän.
Kuollut on ikuisesti poissa.
Jälleennäkemisen uskossa....

Äänestä

Kommentoi aloitusta


satu_m_n kirjoitti:

Itse kolmen vuoden sisään tavalla tai toisella kolme tähänastisen elämäni tärkeintä miestä menettäneenä: isä, poikaystävä ja pitkäaikainen ystävä, olen miettinyt hyvästelyä ja sen merkitystä.

Ihmissuhteet, oli kyse sitten perheenjäsenestä, elämänkumppanista tai sieluntoverista on aina kahden kauppa. Suhde siis perustuu molemminpuoliseen vuorovaikutukseen ja tunnesiteeseen toista kohtaan. Kun elämä korjaa talteen tai jostain muusta syystä suhde katkeaa on edessä hyvästit. Kuoleman tapauksessa sitä mahdollisuutta ei tosin useinkaan ole, mutta jos suhde on ajautunut kriisiin josta ei ole ulospääsyä muutoinkuin eri teille jatkaminen, on edessä hyvästit.

Mitä se sitten tarkoittaa, hyvästellä joku ihminen. Itse ajattelen sen olevan yksi elämän vaikeimmista asioista - ellei vaikein; ajatus siitä että nämä sanat mitä nyt lausun jää viimeisiksi enkä koskaan enää kuule tästä ihmisestä - se on käsitykseni hyvästeistä.

Hyvästit on siis jonkun suhteen päättymisen viimeinen ele, siitä seuraa surutyö jonka molemmat osapuolet joutuvat käymään tahoillaan. Surutyössä ei ainoastaan käsitellä päättyneen suhteen jättämää aukkoa vaan myös omassa minuudessa tapahtuvaa roolinmenetystä. Näin ollen voitaisiin siis todeta jokaisen suhteen päättymisen olevan myös pieni kuolema, kuolema minuudessa. Se mitä olin isäni kanssa ei palaa koskaan koska isä ei palaa koskaan, eikä ole ketään toista joka voisi uusintaa "isäntyttöä" minussa, se osa minusta kuoli isän mukana. Kun suren isääni suren tosiasiassa myös osaa itsestäni, sitä jonka menetin. Ja näin on oleva jokaisen kariutuneen ihmissuhteen kohdalla.

Hyvästien käsittely tunteen tasolla on kuitenkin jokseenkin liian kivulias prosessi jolloin myös älyllistäminen astuu kuvaan. Tieto siitä, että periaatteessa mikätahansa ihmissuhde voi kariutua minä hetkenä hyvänsä, myös itsestä riippumattomista syistä pakottaa ihmisen läpikäymään ennalta jokaisen läheisen menetyksen ja hyväksymään näiden kuolevaisuuden. Tietäähän äitikin lasta odottaessaan synnyttävänsä kuolevaisen, miksi kuoleman realisoituminen on kuitenkin aina yhtä järkyttävää. Kun annamme elämän annamme myös kuoleman, elämämme perustuu kuitenkin pitkälti kuoleman olemassaolon häivyttämiseen jokapäiväisestä elämästämme, olemme jokseenkin vieraantuneet sen luonnollisuudesta.

Kuoleman järjettömyys perustuu pitkälti sen peruuttamattomuuteen sekä epätietoisuuteen siitä mitä 'kuolema' on. Kuolemisen järjettömyyttä voitaisiin siis perustella sen kaksinaismerkityksellä. Toisaalta kuolema siis merkitsee peruuttamatonta olotilan muutosta henkilössä joka on luonnollista. Sen sijaan kuoleman luonnoton ulottuvuus on muutos läheisissä jotka kuolevat mutta elävät silti. Ihminen tiedostaa menettäneensä jotain peruuttamattomasti jolloin kuoleman olemassaolo realisoituu. Kuoleman mahdollisuus ahdistaa ja luo tunteen elämän hallinnan menettämisestä ja siksi sen käsittely on kivuliasta eikä useimmat läheisensä menettäneet koe koskaan palutuvansa 'ennalleen'.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu