Antti Tuuri: Ikitie

Tuurin Jussi Ketola-sarjan kolmas osa hyppää sisällissodan jälkimainingeista suoraa kuohuvalle 30-luvulle. Aikaan, jolloin Lapuan Laki meni Suomen lain yli ja ohi, oikealta.

Aiemmissa Ketola-kirjoissa Jussi käy Ameriikan maalla kaivostöissä ja pilvenpiirtäjiä rakentamassa (Taivaanraapija) saaden samalla Kurikan Matilta teosofis-sosialistisia vaikutteita. Vakaa ja vankka aate pitää miehen irti aseista ja Tampereen valtauksessa 1918 hän ajeleekin ruumiskuormia (Kylmien kyytimies), toki valkoisten voittajien puolella.
Vapaussodan sankariveteraanin statuskaan ei auta, kun Kosolan kaverit tulevat yöllä hakemaan, kesällä 1930. Sosialisti mikä sosialisti, maasta pois tai maahan haudattavaksi joka tapauksessa. Siitä alkaa Ketolan Ikitie. Vanhimmat lukijat muistavat vielä kyyditysreitin Pohjanmaalta Neuvostoliiton rajalle. Chartermatkailua ilman paluulippua kutsuttiin myös muilutukseksi alan innokkaimpien yrittäjäveljesten mukaan.
Raja-asemalla Jussin on tehtävä nopea valinta: Kuolema tässä juopuneiden suomalaisten rajamiesten ja lapualaisten käsissä vai pako naapurimaahan, vailla paluumahdollisuutta. Elämänhalu voittaa ja juoksu itään pelastaa hengen. Millä ehdoilla, siitä kirjan jännite varsinaisesti alkaa.

Jussia hoidetaan matkavaurioista Petroskoin sairaalassa ja toivuttuaan hänet nimetään uudelleen ja ohjataan töihin työkansan suurta isänmaata rakentamaan yhdessä Amerikasta tulleiden suomalaisten kanssa. Sivutöinään Ketolan pitäisi vakoilla valtiollisen poliisin, GPUn, laskuun mielialoja ja kumouspuheita amerikansuomalaisten kolhoosin rakentajien keskuudessa. Tätä Ketola ei lupaa tehdä, ja seurauksiahan uppiniskaisuudesta aina on.
Tämä historiallinen paradoksi, amerikkalaiset Neuvostoliittoa rakentamasa, lie nuorille nykylukijoille outo asia. Ihan oikeasti huomattava joukko 30-luvun talouslamaan ja työttömyyteen kyllästyneitä siirtolaisia muutti Neuvostoliittoon, itse Stalinin ja Karjalan tasavallan johtajan, Edvard Gyllingin kutsusta.
Hyvin alkanut, työtä ja syötävää tarjonnut kolhoosikumppanuus venäläisten kanssa alkaa mureta vähitellen. Ideologiset erot luokkavihollisia ja sabotöörejä jahtaavan GPUn upseerin ja teosofisosialistien välillä ovat korjaamattomat. Eikä edes isä Stalin auta kutsumiaan.
Miten Ketolan ja Gyllingin lopulta käy, enpä kerro. Google tietää toisesta aika paljon, kaikkea ei kukaan. Ja kuolemaakin pahempaa on varattuna, lupaa GPUn herra Kallonen.

Antti Tuurin tapa kirjoittaa on pysynyt samana. Minäkertojan suoraa kuvausta mitä tapahtui. Ilman tunnelmointeja ja suurten ajatusrakenteiden esittelyä. Muutama lyhyt lyyrinen onnellisuutta tavoitteleva hetki mahtuu yli nelisatasivuiseen kirjaan. Kaikki dialogit puuttuvat, mitä joku sanoi kerrotaan vain minäkertojan kautta, ikään kuin kertaalleen tulkittuna. Joku ei tykkää, mun korvaan tämäkin sopii.

Koululaiset aina kyselee niitä kirjan teemoja, kun opettaja on käskenyt esseeseen eritellä. Niitähän Ikitiessä riiittää. Ihmisen aatteellinen johdonmukaisuus suhteessa käytännön selviytymisstrategiaan. Tavallinen suoritustason työtätekevä kansalainen suurten ideologioiden heiteltävänä: Ajopuu vai kohtaloaan ohjaava toimija? Onko parempi levittää sontaa kolhoosin pellolla kuin päätyä Stalinin kanavatyömaalle? Voiko ihminen pistää nimensä perättömään paperiin pelastaakseen henkensä, kun kylliksi piestään? Ajattomia kysymyksiä.

Rankkaa tekstiä. Herpaantumatta luin, ja painajaisia näin.
Rohkenen suositella.