äitini kuolema

Sä et oo ainut. Musta tuntui ihan samalta kun veljeni kuoli. Kukaan muu kuin siskot ei jutelleet mun kanssa asiasta, jäin muuten täysin yksin veljen itsemurhan kanssa. Äitikin vielä uskalsi syyllistää mua kun en ollut häntä mennyt tapaamaan! Sekin johtui siitä että veljeni oli vain puoliveli minulle ja äitini ei ole hänen äitinsä ja sillei. Pitkä tarina mutta, mä tiedän miltä susta tuntuu. Etkä sä ollenkaan ylireagoi, toi on normaalia, ei ystävät uskalla tehdä mitään, ku ne ei oo itse kokeneet niin ei oikeen tiedä mitä sanoa tai tehdä. Usein se on niin. Tai sit ne vaan on välinpitämättömiä.

Mulle voit jutella jos haluat, kumminkin oon kokenu rakkaan kuoleman. [email protected]

Kuolema on vaikea puheenaihe. Yleensä asia kai mielletään siten, että läheisimmät sukulaiset kärsivät kovimmista suruista ja siksi he aloittavat puhumisen kuolemasta. Muut ovat kohteliaasti siihen asti hiljaa, koska heidän aloitteensa voi nostattaa läheisemmässä tunteita, joita hän ei halua toisille näyttää tai kertoa. Eli jos haluat puhua äitisi kuolemasta, sinun olisi otettava asia puheeksi ja siihen asti sukulaisesi vaikenevat ikääkuin kunnioittaakseen sinua. Jos he ottaisivat asian puheeksi, he saattaisivat loukata sinua ja sanoa jotakin tökeröä. Pidän sitä kannaltasi positiivisena, että he odottavat sinun tekevän aloitteen.

Mutta, kuten sanottu, kuolema on vaikea aihe. On vaikea puhua siitä muille kuin kaikkein läheisimmilleen. Ihmiset eivät välttämättä ymmärrä toisen ihmisen läheisen kuolemaan liittyviä tunteita, eivät osaa tukea, eivät ylipäätään löydä sanoja. He vaikenevat mielummin. Tai valittavat selkäkipuaan. Varsinkaan jos itse ei ole kokenut vastaavaa, voi käsityskyky olla lujilla. Ja myös sen jaksaminen, että toinen on surullinen. Valitettavasti.

Tuli mieleen, että monilla paikkakunnilla järjestetään ns. sururyhmiä, jossa läheisensä menettäneet saavat purkaa sydäntään ja keskustella surustaan ammatti-ihmisten johdolla. Tämä voisi olla yksi tapa käydä asiaa läpi. Voimia sinulle kaikkeen. Toivon, että löydät ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella ja tukea.

Kerron hieman omista kokemuksistani ja ajatuksiani... Isäni kuoli viisi vuotta sitten, täysin yllättäen, olin itse silloin 17 vuotta. Harva nuori on kokenut todella läheisen ihmisen kuoleman, ikätoverini eivät tienneet miltä kuolema tuntuu, mitä se ihmiselle tekee, joten ymmärrän että ihmiset käyttäytyivät oudosti seurassani. Menetin kavereitani, mutta sain myöhemmin uusia ystäviä, parhaat ystävät ovat pysyneet rinnallani!

Mielestäni poikaystäväsi käyttäytyminen on todella typerää, mutta eihän hän tiedä mitä on kun läheinen kuolee. Hänellä ei ole oikeutta arvostella sitä mitä sinä tunnet. Suru on hyvin raskasta ja vie fyysisetkin voimavarat. Anna poikaystäväsi tietää että Sinä kärsit ja Sinulla on oikeus surra ja käydä läpi kaikki tunteesi, yksikään niistä ei ole väärä! Sano että olet loppu ja väsynyt ja jollei hän edes pyydettäessä ymmärrä että hänen pitäisi hoitaa vähintään osansa kotitöistä, niin tiedä onko suhde sen arvoinen...

Mielestäni et ehdottomasti liioittele kuolemaa! Ja jos tuntuu että haluat keskustella psykologille, niin mene ihmeessä keskustelemaan! Itselläni meni hyvin kauan ennenkuin pääsin isäni kuolemasta yli. Vaikea arvioida koska se tapahtui tietysti pikkuhiljaa, mutta varovasti arvioiden n. kolmisen vuotta. Kuolema myös muuttaa elämän täysin, se on kasvuprosessi, joka jatkuu myös sen jälkeen kun surutyö loppuu.

Varaudu myös siihen että kun sinä henkisesti kasvat, niin pystyykö poikaystäväsi kasvamaan mukanasi? Hän saattaa olla niin epäkypsä että pitää raskasta taakkaasi liian raskaana hänen jaettavakseen ja koettavakseen. Tai sitten hän antaa avuliaita neuvojaan tietämättömyyttään ja toivoen järjen hoitavan surutyön...

Oman nykyisen avomieheni tapasin vuosi isäni kuoleman jälkeen ja aloimme seurustelemaan muutamia kuukausia tapaamisen jälkeen. Hän ei ole menettänyt ketään läheistään,mutta lähestulkoon kaikki hänen ystävänsä ovat ihmisiä jotka ovat nuorella iällä menettäneet läheisen (usein isä). Hän on suhtautunut asiaan hyvin luontevasti ja tukenut minua surun hetkellä. Hän on kuunnellut kun olen kertonut isästäni ja kokemuksistani liittyen isäni kuolemaan. Tärkeintä minulle on ollut se että mieheni on kuunnellut. Toivoisin vain että mieheni olisi saanut tavata isäni ja toivoisin että isäni tietäisi kuinka hyvän miehen olen löytänyt! Puoli vuotta isäni kuoleman jälkeen näin isäni unessani istumassa sängyn laidalla, ihmettelin äidilleni miten ihmeessä? Äitini sanoi: etkö tiedä, hän on enkeli. Tämän jälkeen ymmärsin miksi äitini ihastui enkeleihin ja keräsi niitä isäni kuoleman jälkeen. Vaikken ole kristinuskossa, niin uskon isäni hengen olevan jotain, mitä yleisesti kutsutaan enkeliksi...=)

En tiedä miten läheinen olet ollut sukulaistesi kanssa; itselläni yhteydenpito on lähinnä rajoittunut sukujuhlissa käymiseen, joten tukea en oikein osannut siitä suunnasta hakea oman äitini kuoltua viime kesänä. Joka tapauksessa sinulla on oikeus tuntea niinkuin tunnet, mitään liioittelua ei ole. Ulkopuolisen on vain helppoa olla joko aidosti huomaamatta että toinen voi pahoin tai valehdella itselleen kaiken varmaan olevan hyvin ja näin välttää vaikea keskustelu.

Itse huomasin, että monesti "aikuiset" (itse olen siis reilu 20, tarkoitan edellistä sukupolvea edustavia) perhetutut yms. ottivat asian puheeksi miten sattuu, kuten ensimmäiseksi kadulla vastaan tullessaan. Puheenaiheen tyrmääminenkin kuitenkin tuntuu sen verran tylyltä, joten sitä vain sitten toivoi että toinen ymmärtäisi yksisanaisten vastausten olevan vinkki.. Tällaiset kokemukset kyllä saavat ainakin itseni tulevaisuudessa miettimään kenen kanssa olisi luontevaa ottaa tämän suru puheeksi.

Olisi varmaan hyvä jos pystyisit omasta aloitteestasi puhumaan jollekin. Luulen että melkein jokainen kyllä kuuntelee jos vain osaat
('osata' merkityksessä tuntua luontevalta, luottaa jne.) kertoa että haluat.

Psykologille puhumisesta en ole keneltäkään pahaa sanaa kuullut, vaikka tiedänkin että ajatus ammattiavun hakemisesta saattaa tuntua epämukavalta (minä en sitä saanut tehdyksi vaikka välillä meni kyllä aika huonosti... nyt on ajan kanssa alkanut tuntua paremmalta).

Mulle saa toki kirjoittaa, [email protected]

minun äitinä myös kuoli vähän aikaa sitten ja minä ylireagoin myös mutta kaikki johtuu vain kuolemsta koska olen vähän vihainen kaikille mutta jos sukulaise teivät puhu sinulle tai tue sinua niin voit hakea tukea ystäviltä jos he eivät tue niin hanki ystäviä niin minä tein ja sain tukea ja paljon