Kuinka moni tietää sun sairaudesta?

mulla on yks ystävä joka on tienny jo aika kaua. en oo vaa vieläkää varma onks se hyvä vai huono asia... ja ihan ite kerroin sille sillon. mut nykyään valehtelen sille aika usein ja sanon voivani paremmin.. en vaa haluu et mun sairaud satuttaa sitäki...

Mulla tietää vaan oma ukko. Pari vuotta sitten kerroin sille ja apua ei herunut vaikka sanoin sille miten sen täytyy auttaa (paljon en todellakaan vaatinut). Tosiaan helpottaa kertoa asioista sellasille, jotka on ite kokenu samaa. Mulla on auttanut paljon nää netin palstat.

Mulla tietää nyt mun psykologi, 3 hyvää ystävää, isä,veli ja äiti. Vanhemmat ovat varmaan kertoneet isovanhemmilleni ja veli tyttöystävälleen.. Aluksi oli todella vaikea kertoa kenellekkään. Olen sairastanut bulimiaa noin 5 vuotta, välillä oireettomasti ja välillä kausia, kun on jokapäiväistä. Tällä hetkellä olen sairastanut bulimiaa 8-9 kk putkeen lähes päivittäin. Pahimmillaan saatan kuluttaa monta päivää putkeen vain ainoastaan ahmimiseen ja oksentamiseen toistuvasti päivän aikana. Pahimmillaan 10 kertaa päivässä. Olen alkanut voimaan todella huonosti. Veri ei kierrä, olen jäässä koko ajan, huimaa ja väsyttää todella paljon. Kasvot ja silmät ovat todella turvonneet ja välillä tulee "hamsterikasvot" kun sylkirauhaset tulehtuu ja turpoaa. Ruoansulatus ei toimi kunnolla ja hampaita on alkanut vihloa ja suuhun ja suupieliin ilmestynyt haavaumia. Myös rystysiin ilmestynyt arpia käsiä tunkiessa kurkkuun, kun hampaat hinkanneet ihoon. Olen masentunut,ahdistunut, minäkuvani on erittäin huono, vaikka olen normaalipainoinen. Painoni on heitellyt kesästä 47/53 kg olen 157cm pitkä.. Kertominen oli aluksi erittäin hankalaa, mutta kun ensimmäiseksi kerroin psykologilleni asiasta, huomasin ettei se ollutkaan niin vaikeaa kuin olin kuvitellut. Seuraavaksi laitoin äidilleni viestiä, joka soitti mulle samantien. Ei tuominnut, päinvastoin. Laitoin myös isälleni viestiä, mutta hän ei asiaan reagoinut nähtävästi niinkuin vakavuudeltaan kuuluu.. Ei ota asiaa kovinkaan vakavasti, ei taida tietää sen riskeistä, tai siitä kuinka usein sitä teen. Viimeiseksi kerroin ystävilleni, eivätkä hekään tuominneet. Tästä on vasta pari päivää aikaa, mutta tunnen että kertominen on ennenkaikkea tervehtymisen kannalta parasta, sillä silloin on joku jolle purkaa taakkaansa ja jolta saada henkistä apua. Bulimiaa ei kannata häpeillä, se on sairaus muiden joukossa johon tarvitsee apua. Itse en ole selviytynyt siitä koskaan lopullisesti ja koin avautumiseni oikeana ratkaisuna. Salaaminen on todella iso taakka kannettavaksi ja siinä kärsii kun ei ole ketään kenelle kertoa. Kannustan avautumaan joko sitten ammattiauttajalle, ystävälle, perheenjäsenelle tai jollekkin tärkeälle henkilölle. Apua varmasti löytyy kun sitä osaa hakea! Yksin ei kukaan jaksa!

Mulla tietää ex poikaystävä ja sen äiti. Molemmat auttavat ja kuuntelevat vaikka ollaankin jo erottu. :) Lisäksi kävin psykologilla, mut sillekin sain uskoteltua et oon parantunu. Ex poikaystävän kaveri tietää asiasta. Se sano vitsillä mua läskiks ja suutuin siit ja haukuin sen ja kerroin miks se loukkas mua niin paljon. Sen lisäks ni pari kaveria tietää. Yhdel kerroin kännis ja seuraavana aamuna se kysy et miten mun syömishäiriö nyt menee ni sanoin vaan et ihan hyvä se nykyään on, sen jälkeen siitä ei olla puhuttu. Toinen kaveri sai tietää ku itse kerto sairastavansa bulimiaa ni sit mäkin kerroin, ei se kyl tosin tiedä miten paha tää vielkin on ja kun ei se oo mikään läheinen kaveri ni en oikeen uskalla avautua.
Jos ootte kertonu vanhemmille niin miten ootte sen tehny? Olen monta kertaa miettiny et haluaisin kertoa mut pelkään kuitenkin niitten reaktiota. Ja pelkään et mul tulee sellanen et en enää halua mennä kotiin ku hävettää niin paljon, eli et ite irtautuisin perheestäni. Ja pelkään kans sitä et loukkaan niitä. Ketä nyt haluais kuulla et oma tyttö sairastaa bulimiaa ja on tuhlannu siihen jo 7vuotta elämästään. Olen nyt 21.

omasta sairaudestani ei tiedä kuin paras ystäväni ja ex-tyttöystäväni. Olen siis anorektikko/bulimikko, anoreksiasta tietää moni muukin ja terapeuttinikin. Oksentelusta (joka on nyt ottanut vallan ja anorektiset jutut ovat väistyneet melkein KOKONAAN sivulle) tietää siis vain yksi henkilö. Kaikki luulevatkin minun parantuneen "laihuushäiriöstäni" kun olen ahmimisen vuoksi lihonut melkeinpä montakymmentä kiloa ja koska ruokahaluni on kasvanut niin jumalattomasti....moni ei tiedäkään kuinka perseelleen asiat oikeasti ovat

Äiti, isä, sisko, poikaystävvä, terapeutti, 6 ystävää................. Ja kaikki heistä haluavat uskoa, että nykyään olen ok (no terapeutti poikkeuksena). Ja siksi käyttäydyn heidän seurassaan kuten normaalin ihmisen tulee käyttäytyä. Ja sanon, että kaikki ok. Mutta silta oksennan 2-5 kertaa päivässä..... Tämä on hirveää: 7 vuotta bulimiaa takana, 2 vuotta anoreksiaa, ikää 22. Voisin maksaa koko omaisuuteni, jos pääsisin takaisin siihen hetkeen, kun oksensin ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana.

Kukaan ei tiedä. Ainakaan en tiedä, että kukaan tietäisi. Olen sairastanut noin vuoden. Olen pian 30-vuotias.

heh, melkein kaikki tietää.....ainoo joka on oikeesti huolissaan on faijan vaimo. pitäis painaa se 30kiloa että faijakin olis huolissaan. varmaan kuuli äskenki ku oksensin jo toista kertaa tänään eikä sanonu mitään, ei ees kattonu oudosti. noh, pitää sitten varmaan oikeesti laihtuu se 30-40kiloo ennenku ihmiset huolestuu. joo, eihän bulimia oo vakavaa, se on vaan ällöttävää, hyiiii.

anteeks rageeminen, on vaan niin ep'onnistunu olo taas, jälleen kerran.