Miksi Neuvostoliitto valitsi ystäväkseen Urho Kekkosen ja nimesi vihollisekseen Väinö Tannerin?
Kyllä Kremlissä tiedettiin hyvin molempien taustat. Kekkonen teloitti vuonna 1918 punikkeja. Nykymoraalin mukaan hän kuuluisi Haagin ihmisoikeustuomioistuimeen.
Tanner taisteli punaisiin kohdistunutta murha-aaltoa vastaan ja sai Ruotsinkin tukea.
Jo koulupoikana Kekkonen värväsi heimosotureita Vienan Karjalaan ”vapauttamaan” suomalaisia. Ihanteena hänellä oli Juho Vesainen, joka 1560-luvulla poltti venäläisen luostarin Petsamossa ja tappoi kaikki munkit.
Vesainen oli niin palvottu terroristi, että maalaisliitto antoi varhaisnuorisojärjestönsä nimeksi Vesaiset.
Kun Tanner vuonna 1920 neuvotteli ns. Tarton rauhan Venäjän kanssa, oli Kekkonen tervaamassa Helsingin Katajanokalla Haminan rauhan kunniaksi rakennetun Rauhankappelin, joka jouduttiin purkamaan.
Tanner taisteli ruotsinkielisten oikeuksien puolesta, kun Kekkonen kiihkoili kielisodassa heitä vastaan. Kekkosen ruotsalaisfobia aiheutti sen, että hän katkaisi Suomen ja Ruotsin urheilusuhteet 1930-luvun alussa.
Kekkonen äänesti talvisodan rauhaa vastaan, kun Tanner oli lähes koko sodan ajan yrittänyt suhteidensa avulla saada sodan loppumaan.
Jatkosodan aikanakin Kekkonen oli pitkään melkoinen sotakiihkoilija, joka unelmoi suur-Suomesta. Samaan aikaan Tanner yritti käydä rauhanneuvotteluja. Hän uskoi koko ajan, että Saksa häviää sodan ja Suomi sen mukana.
Kekkonen havahtui tähän tietoisuuteen vasta loppuvuodesta 1942 ryypätessään Rovaniemellä. KGB sai Tukholmassa otteen Kekkosesta, ja sen jälkeen hän oli Neuvostoliiton nöyrä palvelija.
Tanner oli aktiivisesti tekemässä kolmea rauhaa Neuvostoliiton kanssa. Kahta niistä Kekkonen vastusti ja kolmanteenkaan hänellä ei ollut osuutta.
Kekkosen suurimmat sotaan liittyvät saavutukset olivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit, joissa hän osoitti pahansuopaista aktiivisuutta enemmän kuin Neuvostoliiton johtama valvontakomissio vaati. Kekkonen sai poliittiset kilpailijansa linnaan.
Kun Tanner täytti 60 vuotta 12. maaliskuuta 1941, Kekkonen ylisti häntä Helsingin Sanomissa kansanvallan tukipylväänä, rehellisenä ja luotettavana, uskollisena asialleen ja tovereilleen, lämpimänä ja rohkeana.
Kun Tanner kuoli 19. huhtikuuta 1966, Kekkonen luikki hautajaisten ajaksi Lappiin hiihtämään ja lähetti adjutanttinsa viemään seppeleen Vanhaan kirkkoon.
Ilmeisesti ikävät Tanner-arviot ovat lähtöisin Kremlistä Josif Stalinin ja Otto Wille Kuusisen aivoista. Nämä arviot painavat vielä tänäänkin suomalaisten intellektuellien aivoja, minkä osoitti hyvin tohtori Jukka Tarkan säälittävä ja perätönkin arvio Väinö Tannerin unohdetut päiväkirjat –teoksesta keskiviikon Helsingin Sanomissa.
Tarkka piti säälittävänä Tannerin sodanjälkeistä uraa. Mitä säälittävää siinä oli? Tanner ja asevelisosialistit pystyivät lykkäämään 20 vuodella suomettumista, joka sittemmin tuli hallitsemaan Suomen politiikkaa ja historiankirjoitusta niin, että suuri osa ihmisistä uskoo vieläkin Urho Kekkosen ja hänen perinneseuransa ylläpitämiin myytteihin.
Ilman Väinö Tanneria olisimme eläneet ainakin 45 vuotta neuvostotasavallassa, suuri osa Siperiassa ja upseerit sekä poliisit Katynin mullan alla.
Kyllä Kremlissä tiedettiin hyvin molempien taustat. Kekkonen teloitti vuonna 1918 punikkeja. Nykymoraalin mukaan hän kuuluisi Haagin ihmisoikeustuomioistuimeen.
Tanner taisteli punaisiin kohdistunutta murha-aaltoa vastaan ja sai Ruotsinkin tukea.
Jo koulupoikana Kekkonen värväsi heimosotureita Vienan Karjalaan ”vapauttamaan” suomalaisia. Ihanteena hänellä oli Juho Vesainen, joka 1560-luvulla poltti venäläisen luostarin Petsamossa ja tappoi kaikki munkit.
Vesainen oli niin palvottu terroristi, että maalaisliitto antoi varhaisnuorisojärjestönsä nimeksi Vesaiset.
Kun Tanner vuonna 1920 neuvotteli ns. Tarton rauhan Venäjän kanssa, oli Kekkonen tervaamassa Helsingin Katajanokalla Haminan rauhan kunniaksi rakennetun Rauhankappelin, joka jouduttiin purkamaan.
Tanner taisteli ruotsinkielisten oikeuksien puolesta, kun Kekkonen kiihkoili kielisodassa heitä vastaan. Kekkosen ruotsalaisfobia aiheutti sen, että hän katkaisi Suomen ja Ruotsin urheilusuhteet 1930-luvun alussa.
Kekkonen äänesti talvisodan rauhaa vastaan, kun Tanner oli lähes koko sodan ajan yrittänyt suhteidensa avulla saada sodan loppumaan.
Jatkosodan aikanakin Kekkonen oli pitkään melkoinen sotakiihkoilija, joka unelmoi suur-Suomesta. Samaan aikaan Tanner yritti käydä rauhanneuvotteluja. Hän uskoi koko ajan, että Saksa häviää sodan ja Suomi sen mukana.
Kekkonen havahtui tähän tietoisuuteen vasta loppuvuodesta 1942 ryypätessään Rovaniemellä. KGB sai Tukholmassa otteen Kekkosesta, ja sen jälkeen hän oli Neuvostoliiton nöyrä palvelija.
Tanner oli aktiivisesti tekemässä kolmea rauhaa Neuvostoliiton kanssa. Kahta niistä Kekkonen vastusti ja kolmanteenkaan hänellä ei ollut osuutta.
Kekkosen suurimmat sotaan liittyvät saavutukset olivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit, joissa hän osoitti pahansuopaista aktiivisuutta enemmän kuin Neuvostoliiton johtama valvontakomissio vaati. Kekkonen sai poliittiset kilpailijansa linnaan.
Kun Tanner täytti 60 vuotta 12. maaliskuuta 1941, Kekkonen ylisti häntä Helsingin Sanomissa kansanvallan tukipylväänä, rehellisenä ja luotettavana, uskollisena asialleen ja tovereilleen, lämpimänä ja rohkeana.
Kun Tanner kuoli 19. huhtikuuta 1966, Kekkonen luikki hautajaisten ajaksi Lappiin hiihtämään ja lähetti adjutanttinsa viemään seppeleen Vanhaan kirkkoon.
Ilmeisesti ikävät Tanner-arviot ovat lähtöisin Kremlistä Josif Stalinin ja Otto Wille Kuusisen aivoista. Nämä arviot painavat vielä tänäänkin suomalaisten intellektuellien aivoja, minkä osoitti hyvin tohtori Jukka Tarkan säälittävä ja perätönkin arvio Väinö Tannerin unohdetut päiväkirjat –teoksesta keskiviikon Helsingin Sanomissa.
Tarkka piti säälittävänä Tannerin sodanjälkeistä uraa. Mitä säälittävää siinä oli? Tanner ja asevelisosialistit pystyivät lykkäämään 20 vuodella suomettumista, joka sittemmin tuli hallitsemaan Suomen politiikkaa ja historiankirjoitusta niin, että suuri osa ihmisistä uskoo vieläkin Urho Kekkosen ja hänen perinneseuransa ylläpitämiin myytteihin.
Ilman Väinö Tanneria olisimme eläneet ainakin 45 vuotta neuvostotasavallassa, suuri osa Siperiassa ja upseerit sekä poliisit Katynin mullan alla.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Urho Kekkonen oli ryssän kätyri. Hän halveksi mm. Suomen Puolustusvoimia ja erityisesti sotaveteraaneja. Ei Kekkosen aikaan ollut mitenkään mahdollista, että Mannerheim-ristin ritarit olisi kutsuttu presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle.
Kekkosen aikana Suomi oli Neuvosto-Suomi. Ei ollut niin pientä asiaa ettei lupaa olisi tuona aikana kysytty Moskovasta.
Laillinen yhteiskunta kaiketi tarkoittaa yhteiskuntaa, joka toimii lakien mukaan. Suomessa punaisten puolella olleita tuomittiin rangaistuksiin pikaoikeudenkäynneissä ja tapettiin muuten vaan vielä sodan jälkeenkin. Se oli monessa kohdin täysin laitonta toimintaa ja siihen syyllisten armahtamiseksi säädettiin myöhemmin huomiota herättänyt yleinen armahduslaki. Ei siis kuulostanut ihan lailliselta menolta sekään.
Kapinoita on aloitettu varhemminkin ja ihan samantapaisista syistä kuin vuonna 1918. Vuosina 1596-1597 talonpojat nousivat Suomessa kapinaan laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Kapina muistutti perusteiltaan suuressa määrin vuoden 1918 kapinaa. Lisäksi talonpoikien kapinalla oli tarkoitus vaarantaa maanpuolustus, mikä elementti punaisten kapinasta puuttui. Saivat nämä talonpojatkin sitten ansionsa mukaan. Edelleenkin he pitävät yhtä kapinallista suorastaan esikuvanaan, vaikka tämä siis toimi laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan Suomessa. Jaakko Ilkasta on tässä kohdin kyse.
Itse suhtaudun kyllä ymmärryksellä talonpoikaiskapinaan ja sen myötä ymmärrän johdonmukaisesti myös niitä syitä, jotka johtivat punaisten kapinaan. Molemmissa tapauksissa oli kyse kansannoususta sortovaltaa vastaan.