Kauanko kestää että toipuu syrjäytymisestä? Toipuuko siitä koskaan? Auttaako pois muutto?
Tässäpä hieman omaa taustaa:
Eli en vaan löytänyt töitä mistään vaikka kuinka halusin. Ja eräälle samaan kaveriporukkaan kuuluneelle kävi samoin. Ikää tuli ja työn saanti vaan vaikeutui.
Pian huomasimme viihtyvämme kaksistaan, erossa muusta porukasta jota olivat työllistyneet. Oltiin nuoria eikä illanvietoissa jaksanut kuulla enää sitä jatkuaa selitystä toisten työviikoista (muut siis vasta työelämänsä aloittaneita joten eivät siinä elämäntilanteessa muusta puhuneetkaan). Jossain vaiheessa hoksasivat alkaa ihmettelemään meidän työttömyyttä ja vitsailemaankin sillä kun eivät voineet tajuta miten arkaan paikkaan sellaiset vitsit osui.
No homma meni siihen ettei sitten enää tullut kutsujakaan minnekkään ja ei oikeen itsekkään ketään halunnut enää tavata paitsi muita työttömiä.
Tämän työttämän kaverin kans oli helppo jutella tilanteemme vaikeudesta ja jopa vitsailla siitä. Esim kun hoksasimme että olimme saaneet jo kammon käydä kaupassa, lietsoimme toisiimme lisää pelkoa jos oli tiedossa pakollinen kauppareissu:).
No nyt on sit työelämääkin jonkin verran takana ja tällä hetkellä opiskelen ja käyn töissä yhtäaikaa joten oravanpyörään on päästy takaisin eikä kaupassa käyntikään päänsärkyä enää aiheuta. Mutta että miten pääsis takasin kaveripiireihin kun alkaa jo entiset hyvätkin kaverit vaikuttaa tuntemattomilta? Miten toipua täydellisesti syrjäytymisestä.
En usko että syrjäytymiseni enää ulospäin näkyy. On menoja kodin ulkopuolella, uskallan jo jutella tuntemattomille ainakin ulospäin luonnolisen oloisesti jos tulevat juttelemaan. Silti joskus esim kaupassa tulee mieleen ne syrjäytyneet ajat jolloin saattoi jopa pelätä pyörtymistä kauppajonoon. Ei tuu enää tietenkään kovaa jännitystä mut sellane pieni.
Tyytyväinen olen tilanteeseni mitä se tällä hetkellä on kun muistelen vanhoja aikoja. Mutta siihen nuoruusvuosien supersosiaaliseen elämään on kuitenkin vielä matkaa.
Tais kova syrjäytyminen aikanaan jättää ikuisen arven.
Tässäpä hieman omaa taustaa:
Eli en vaan löytänyt töitä mistään vaikka kuinka halusin. Ja eräälle samaan kaveriporukkaan kuuluneelle kävi samoin. Ikää tuli ja työn saanti vaan vaikeutui.
Pian huomasimme viihtyvämme kaksistaan, erossa muusta porukasta jota olivat työllistyneet. Oltiin nuoria eikä illanvietoissa jaksanut kuulla enää sitä jatkuaa selitystä toisten työviikoista (muut siis vasta työelämänsä aloittaneita joten eivät siinä elämäntilanteessa muusta puhuneetkaan). Jossain vaiheessa hoksasivat alkaa ihmettelemään meidän työttömyyttä ja vitsailemaankin sillä kun eivät voineet tajuta miten arkaan paikkaan sellaiset vitsit osui.
No homma meni siihen ettei sitten enää tullut kutsujakaan minnekkään ja ei oikeen itsekkään ketään halunnut enää tavata paitsi muita työttömiä.
Tämän työttämän kaverin kans oli helppo jutella tilanteemme vaikeudesta ja jopa vitsailla siitä. Esim kun hoksasimme että olimme saaneet jo kammon käydä kaupassa, lietsoimme toisiimme lisää pelkoa jos oli tiedossa pakollinen kauppareissu:).
No nyt on sit työelämääkin jonkin verran takana ja tällä hetkellä opiskelen ja käyn töissä yhtäaikaa joten oravanpyörään on päästy takaisin eikä kaupassa käyntikään päänsärkyä enää aiheuta. Mutta että miten pääsis takasin kaveripiireihin kun alkaa jo entiset hyvätkin kaverit vaikuttaa tuntemattomilta? Miten toipua täydellisesti syrjäytymisestä.
En usko että syrjäytymiseni enää ulospäin näkyy. On menoja kodin ulkopuolella, uskallan jo jutella tuntemattomille ainakin ulospäin luonnolisen oloisesti jos tulevat juttelemaan. Silti joskus esim kaupassa tulee mieleen ne syrjäytyneet ajat jolloin saattoi jopa pelätä pyörtymistä kauppajonoon. Ei tuu enää tietenkään kovaa jännitystä mut sellane pieni.
Tyytyväinen olen tilanteeseni mitä se tällä hetkellä on kun muistelen vanhoja aikoja. Mutta siihen nuoruusvuosien supersosiaaliseen elämään on kuitenkin vielä matkaa.
Tais kova syrjäytyminen aikanaan jättää ikuisen arven.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sinulla syrjäytymien näyttää olevan jo taaksejäänyttä historiaa. Sinä olet päässyt jo siitä kuiville. Ota tuo jakso vain hyvänä kokemuksena ja nyt ymmärrät toisia. Jokaisen elämässä tapahtuu tallaisia takapakkeja; kenellä tytöttömyys, sairaus, avioero, konkurssi. Vaiheen läpikäyneenä on vain kokemusta rikkaampi.
Kannattaa vilkaista näitä kahta blogia, joissa on paljon hyviä vinkkejä ihmissuhdetaitojen kehittämiseen, joita kaikki voi kehittää paremmiksi:
http://jaanmurtajat.blogspot.com (myös kursseja)
http://elaparemmin.fi
Aihepiirejä esim. itsevarmuus, ensivaikutelma, keskustelunaloituksen, ystävyys ym.
Ovat auttaneet minua paljon ja toivottavasti auttavat sinuakin!
Toipuminen.... siitä toipuminen on hyvä asia jos pääsee vielä ihmisten ilmoille kuten terveet ruukkaa olla.
Silti mekim sairaat ollaan ihan yhtä hyviä ihmisiä kuin terveetkin.
Syrjäytyminen on iso ongelma yhteiskunnalle mutta periaatteessa asialle ei voi tehdä yhtikäs mitään koska kaikki syrjäytyneet eivät tule toipumaan jos on kyseessä paha sairaus.
Siihen ei paljoa auta Kansanedustajien saarnat sun muut nettikeskusteluiden saarnat.
Siihen ei ole mitään lääkettä varsinaisesti.
Ite popsin lääkkeitä mutta mitään suurta muutosta ei ole tullut paitsi että olen rauhallisempi nykyään enkä huutele.
Ihmisten ilmoille minusta ei ole koskaan ollut(jo pikkulapsena oli merkkejä että en ole sosiaalisin).
Väistämättä siis olen ajautunut tähän pisteeseen eikä sille tule muutosta varmaankaan mutta koskaan ei kannata sanoa ei.
Oishan se kiva jos mäkin oisin rohkeampi ja juttelisin enemmän ihmisten kanssa.
Aina olen ollut suuri tuppisuu... tuskin muutun koskaan ja on tyydyttävä vain tilanteeseen.
Mihinkään pakkotoimiin en usko eikä se ole reilua pakottaa ketään tiettyyn muottiin.
Kansanedustajat eivät monesti tajua meidän sairaiden ongelmia ja he vain selittävät että pitää saada työelämään nuoria vaikka väkisin mutta ei se ihan niinkään mene sillä moni meistä ei kykene.