Seurakunta koostuu n.sadasta ihmisestä. Kun tapasin saarnaajan, n.15 vuotta sitten hän kuului helluntaiseurakuntaan. Sitten hän perusti uuden yhdyskunnan, ja n.10 vuotta sitten tämän, jossa käy monia entisiä helluntaiseurakunnan jäseniä. Sekä muita kiinnostuneita.
Ovat niin toistensa lumoissa etteivät huomanneet erästä kummallista epäkohtaan tämän perustajan tunnin mittaisesta saarnasta, nimittäin hän ei koko aikana puhunut sanaakaan Jumalasta.
Hän puhui aiheesta kateus, varmaankin koska olettaa monen olevan kateellinen hänelle. Hänen ystävänsä nauroivat hänen jutuilleen, kun hän, hyvin inhimillisesti kertoi tilanteita joissa itse oli ollut kateellinen jollekin.
Ainoa mitä uskosta sanoi oli jotta arvatkaapa miltä tuntuu kun kaikki luulevat että hän on tosi innostunut uskosta, kun syvällä sisimmässään häntä vain harmittaa aamuinen riita vaimonsa kanssa.
Sekin on inhimillistä, ei siinä mitään.
Minä olen ateisti. Olen sanonut haluavani tulla uskoon. Ehkä siksi odotin että saarnaaja tuttuun tapaaan opettaa meitä miten kuuluu uskossa elää ja olla, mutta ei. Ei sanaakaan Jumalasta.
Eipä se olisi mitään muuttanut vaikka olisikin sanonut. Mutta ei sanaakaan.
Sitten kuulin kuinka ystäväni joka oli hyppässy siskoni miehen kanssa sänkyyn, oli liittynyt tuohon seurakuntaan. Tuo ystäväni ei tosin ole enää ystäväni sillä sanoin hänelle ettei tehnyt oikein. Hän pisti välit poikki.
Minulla, etsijällä, on nyt sellainen kuva seurakunnasta että se ei parhaimmillaankaan ole kuin ystäväkerho, jossa pärjätään ulkoisilla meriiteillä.
Sanoin aidossa uskossa olevalle eräälle perheenäidille näistä asioista ja hän vain hymähti. Ehkä hän oli vähän surullinen.
Tuosta synnintekijäkaverista sanoi että minun kuuluu antaa anteeksi, aivan kuin minä olisin ollut se joka teki väärin.
Missäs uskiksen moraali? Ja on kumma ettei saarnoissakaan enää ole jumalasta.
Ovat niin toistensa lumoissa etteivät huomanneet erästä kummallista epäkohtaan tämän perustajan tunnin mittaisesta saarnasta, nimittäin hän ei koko aikana puhunut sanaakaan Jumalasta.
Hän puhui aiheesta kateus, varmaankin koska olettaa monen olevan kateellinen hänelle. Hänen ystävänsä nauroivat hänen jutuilleen, kun hän, hyvin inhimillisesti kertoi tilanteita joissa itse oli ollut kateellinen jollekin.
Ainoa mitä uskosta sanoi oli jotta arvatkaapa miltä tuntuu kun kaikki luulevat että hän on tosi innostunut uskosta, kun syvällä sisimmässään häntä vain harmittaa aamuinen riita vaimonsa kanssa.
Sekin on inhimillistä, ei siinä mitään.
Minä olen ateisti. Olen sanonut haluavani tulla uskoon. Ehkä siksi odotin että saarnaaja tuttuun tapaaan opettaa meitä miten kuuluu uskossa elää ja olla, mutta ei. Ei sanaakaan Jumalasta.
Eipä se olisi mitään muuttanut vaikka olisikin sanonut. Mutta ei sanaakaan.
Sitten kuulin kuinka ystäväni joka oli hyppässy siskoni miehen kanssa sänkyyn, oli liittynyt tuohon seurakuntaan. Tuo ystäväni ei tosin ole enää ystäväni sillä sanoin hänelle ettei tehnyt oikein. Hän pisti välit poikki.
Minulla, etsijällä, on nyt sellainen kuva seurakunnasta että se ei parhaimmillaankaan ole kuin ystäväkerho, jossa pärjätään ulkoisilla meriiteillä.
Sanoin aidossa uskossa olevalle eräälle perheenäidille näistä asioista ja hän vain hymähti. Ehkä hän oli vähän surullinen.
Tuosta synnintekijäkaverista sanoi että minun kuuluu antaa anteeksi, aivan kuin minä olisin ollut se joka teki väärin.
Missäs uskiksen moraali? Ja on kumma ettei saarnoissakaan enää ole jumalasta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
"Minä olen ateisti. Olen sanonut haluavani tulla uskoon."
Et sinä mikään ateisti ole kun kiistät sen moneen kertaan vistissäsi.
Jutustasi päätellen olet se, olikos se nyt auroraporealis.
moi vaan peku.
Olisi tosi kiva uskoa, vaan kun ei pysty.
Etsin Jumalaa, vaikka hellariystävieni saarnoista, mutta en vain löydä. En vain yksinkertaisesti löydä.
Ateistin määritelmä on muuttunut sinun käsittelyssäsi. Minulla ei ole Jumalaa, en pysty uskomaan vaikka haluaisin.
Silloin olen ateisti kun en usko.