Boris Jeltsin, rappioalkoholisti, oli Venäjän hallinnon heikoin lenkki. Heikoin hallitsija, mitä itänaapurissa (NL/ Venäjä) on koskaan ollut. Neukkulan aikaiset hallitsijat, siis kommunistisen puolueen puheenjohtajat (presidentillähän ei silloin ollut mitään valtaa) olivat teräksenlujia hallitsijoita, ja Jeltsinin jälkeisenä aikana Putin ja Medvedev ovat myös olleet hyvin tiukkoja.
Siinä siirtymävaiheessa Neuvostoliiton vaihtuessa Venäjään hallitsi Jeltsin, ylimenokauden presidentti, varsinainen välikausitakki. Hän oli hilpeä juoppo ja tunneihminen, mies, joka piti hauskanpidosta yli kaiken. Ei kovin viisas, vaan tunteidensa mukaan menevä. Toisaalta häntä ei voi siitä syyttää; Gorbatshovin aikaansaama äkillinen vapaus huumasi hänet. Neuvostoliiton ja kommunismin äkillinen romahtaminen sai Jeltsinin elämään kuin viimeistä päivää.
Samaan aikaan Suomessa oli presidenttinä Mauno Koivisto. Koivisto oli jo 1950-luvulla oppinut, että menestyäkseen suomalaisessa politiikassa poliitikon täytyi olla nöyrästi Moskovaan päin kumarteleva. Tästä tavasta ei Koivisto päässyt irti vanhanakaan, vaan kumarteli yhä itään, presidenttinäkin. Hän oli äärimmäisen varovainen, eikä koskaan ottanut esiin mitään kiusallisia kysymyksiä Suomen ja Neuvostoliiton/ Venäjän välillä.
Jeltsinin aikana olisi ollut kultainen tilaisuus ottaa esiin Karjalan, Sallan ja käsivarren palauttaminen Suomelle, kun koko Itä-Eurooppa vapautui kommunismin ikeestä, mutta Koivistolla ei koskaan ollut rohkeutta siihen. Hän olisi voinut jäädä historiaan presidenttinä, joka palautti Karjalan, mutta hän ei uskaltanut.
Jeltsiniltä olisi voinut ostaa Karjalan ja muut ryöstetyt alueet takaisin pullollisella hyvää, länsimaista vodkaa, esim. Koskenkorvaa, mutta Koivisto ei uskaltanut. Tilaisuus meni ohi, eikä tule koskaan takaisin.
Siinä siirtymävaiheessa Neuvostoliiton vaihtuessa Venäjään hallitsi Jeltsin, ylimenokauden presidentti, varsinainen välikausitakki. Hän oli hilpeä juoppo ja tunneihminen, mies, joka piti hauskanpidosta yli kaiken. Ei kovin viisas, vaan tunteidensa mukaan menevä. Toisaalta häntä ei voi siitä syyttää; Gorbatshovin aikaansaama äkillinen vapaus huumasi hänet. Neuvostoliiton ja kommunismin äkillinen romahtaminen sai Jeltsinin elämään kuin viimeistä päivää.
Samaan aikaan Suomessa oli presidenttinä Mauno Koivisto. Koivisto oli jo 1950-luvulla oppinut, että menestyäkseen suomalaisessa politiikassa poliitikon täytyi olla nöyrästi Moskovaan päin kumarteleva. Tästä tavasta ei Koivisto päässyt irti vanhanakaan, vaan kumarteli yhä itään, presidenttinäkin. Hän oli äärimmäisen varovainen, eikä koskaan ottanut esiin mitään kiusallisia kysymyksiä Suomen ja Neuvostoliiton/ Venäjän välillä.
Jeltsinin aikana olisi ollut kultainen tilaisuus ottaa esiin Karjalan, Sallan ja käsivarren palauttaminen Suomelle, kun koko Itä-Eurooppa vapautui kommunismin ikeestä, mutta Koivistolla ei koskaan ollut rohkeutta siihen. Hän olisi voinut jäädä historiaan presidenttinä, joka palautti Karjalan, mutta hän ei uskaltanut.
Jeltsiniltä olisi voinut ostaa Karjalan ja muut ryöstetyt alueet takaisin pullollisella hyvää, länsimaista vodkaa, esim. Koskenkorvaa, mutta Koivisto ei uskaltanut. Tilaisuus meni ohi, eikä tule koskaan takaisin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Onnittelen avajaa osuvasta kirjoituksesta, jossa Jeltsinin henkilö ja asema Venäjän historiassa on kuvattu täsmälleen oikein. Mitä taas Mauno Koivistoon tulee, nykysuomalaisten tulisi kiittää Koivistoa hänen varovaisuudestaan. Koiviston ansiosta Suomi vältti 1990-luvun alussa virheen, jonka Suomi teki v. 1920 keinotellessaan itselleen Tarton rauhansopimuksen. Toisin kuin 1920-luvun vaihteen aikainen Suomi, Koiviston Suomi ei yrittänyt käyttää Venäjän tilapäistä heikkoudentilaa hyväkseen. Koivisto, vanha Venäjän tuntija ja ymmärtäjä, tuskin koskaan uskoikaan, että Venäjä jäisi pysyvästi Jeltsinin aikaiseen alennustilaansa.
Jos Suomi olisi 1990-luvulla toiminut yhtä lyhytnäköisesti kuin v. 1920, Suomi olisi tällä hetkellä suurissa vaikeuksissa suhteissaan uudelleen suurvallaksi nousseeseen Venäjään aivan kuten Suomi joutui tosipaikan eteen 1930-luvun lopulla jälleen vahvistuneen ja varustautuneen Neuvostoliiton ilmaistessa tahtonsa neuvotella Suomena kanssa "konkreettisista poliittisista kysymyksistä" eli käytännössä Tarton sopimuksen tarkistamisesta. Kiitos Paasikiven ja Kekkosen aikana Suomeen juurtuneen ulkopoliittisen viisauden ei Suomi toista kertaa astunut samaan ahneuden ansaan kuin v. 1920.
Koiviston maltti oli siis oli kuin olikin valttia. Koiviston ulkopoliittisia saavutuksia ei pidä koskaan unohtaa, vaikka hän niin täydellisesti epäonnistuikin monessa muussa asiassa ja oli yksi yksi pääsyyllisiä Suomen 1990-luvun alun suureen lamaan.