Kannattaa lukea tämä hyvä teksti, jossa entinen ateisti kertoo uskoontulostaan ja kuinka hän sai onnen takaisin elämäänsä:
http://hyviauutisia.net/2012/03/19/ateistiteologin-tarina/
http://hyviauutisia.net/2012/03/19/ateistiteologin-tarina/
Ateistiteologin tarina
Jesus is my Lord
19102
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
En tainut menettää mitään, vaikken päässytkään koko sivulle. Firman netti blokkaa kaikki roskasivustot pois.
Minna Salon tarina
“Olin koko elämäni ollut hengellisesti virittynyt, vaikka kotona ei paljon uskosta puhuttu. Teini-iässä Jumala kutsui minua kuuluvammalla äänellä ja olinkin jonkin aikaa mukana seurakunnan nuorten toiminnassa. Mitä vanhemmaksi kasvoin, niin sitä haastavampia tilanteita elämä heitti eteen, ja sen sijaan että olisin niiden kautta lähentynyt Jumalaan, minä loittonin.
Päädyin yksinhuoltajaäidiksi, masennuin ja sairastuin sitkeään syömishäiriöön. Minulla ei ollut koulutusta, ei työpaikkaa. Kulutin liikaa alkoholia ja vietin aikaa baareissa, koska minulla ei ollut oikein ystäviäkään. Lisäksi äidilläni oli vakava sairaus, ja vaikka äiti koki hengellistä uudistumista ja kävi monissa karismaattisissa parannuskokouksissa, niin sairaus johti silti lopulta kuolemaan.
Kaiken tämän keskellä huusin Jumalan puoleen, että missä olet? Miksi et tee mitään? Miksi et muuta sitä ja tätä, paranna minun sairauttani tai äidin sairautta? Olin pettynyt, katkera, ja kapinallinen. (—) Jumala ei halua puuttua minun elämääni, eikä ehkä edes pystyisi. Mihin sellaista Jumalaa kukaan tarvitsee?
Pääsin yliopistoon opiskelemaan teologiaa (ja sinne olin todella halunnutkin, sen verran uskonnollinen olin kuitenkin) ja elämän ulkoiset puitteet alkoivat helpottua, mutta railo minun ja Jumalan välillä oli jo ehtinyt kasvaa suureksi. Henkilökohtaisten kokemusten lisäksi tulivat vielä tiedolliset epäilykset, kuten onko Raamattu todella Jumalan ilmoitusta ja mihin Jumalaa on todella tarvittu maailmankaikkeudessa, kun kaikki näyttää etenevän ihan loogisesti omalla painollaankin.
Alkuräjähdys, evoluutio, jne.. Viimeisenä niittinä oli Richard Dawkinsin kirjoittama ”Jumalharha”. Sen luettuani olin kuin suomut olisivat pudonneet silmiltäni; olin nähtävästi elänyt valheessa ja tunsin oloni petetyksi. Ei ole mitään Jumalaa, ei ole mitään elämän tarkoitusta, ei oikeudenmukaisuutta, ei ole sielua eikä elämää kuoleman jälkeen.
Syvästä pettymyksestä kumpusi myös valtava viha. Miten paljon olinkaan käyttänyt elämässäni aikaa surren syntejäni, ja aivan turhaan! Ateismin alkutaival oli kuin raikas vapauttava viima kasvoille. Millään mitä tekisin, ei olisi seuraamuksia muutoin kuin hetkellisesti tässä ajassa. Kaikki onni ja kärsimys olisivat lopulta yhtä yhdentekeviä, kun kaikki olevainen vain haihtuisi savuna ilmaan. Se tuntui minusta huojentavalta ajatukselta.
jatkuu-->
Sydämessäni tein kuitenkin myös surutyötä. Olin luopunut uskosta, joka oli ollut osa minuuttani. Öisin näin unia, joissa juoksin pimeässä, ja demonit kirkuivat ympärilläni. Kolkutin valaistun kirkon oveen, mutta kukaan ei enää avannut. Itkin ja rukoilin unissani, ja ainakin kerran valveillani, että Jeesus, jos olet kuitenkin olemassa, niin vedä mut takaisin.
Näytti siltä, että Jeesus ei vastannut rukoukseeni, sillä aikaa kului ja aloin keskittyä pelkästään maalliseen elämään. Ja kylläpä se oli mukavaa! Nyt minulla oli aviomies, pari tervettä lasta lisää, kaunis koti, työpaikka, eikä mitään huolta mistään. Muistin kuitenkin sen rukouksen, minkä olin rukoillut viimeisenä pyyntönäni, ja pidin sitä merkkinä siitä, että olin oikeassa. Jumalaa ei ole, koska hän ei ollut vastannut mun vilpittömään pyyntöön. (—)
Erosin kirkosta keväällä 2007 ja pilkkasin surutta uskovia, he olivat mielestäni typeriä ja lapsellisia, kun uskoivat oman mielikuvituksensa tuottamaan lohtuun. Vihasin uskontoa niin paljon, että äitini kuolinvuoteella sanoin, että ”mä en voi rukoilla sun puolesta, mä en usko enää Jumalaan”. Kielsin lapsiani osallistumasta päiväkodissa uskonnollisiin tilaisuuksiin ja olisin halunnut kouluikäisen tyttäreni myös vaihtavan uskonnonopetuksesta ET:hen, mutta hän kieltäytyi.
Paradoksaalisesti olin kuitenkin itse valmistunut teologian laitokselta uskonnonopettajaksi. Hain monenlaisia opettajan paikkoja, koska olisin kelpuuttanut kyllä jonkin muunkin kuin uskonnonopettajan tehtävän. Kuitenkin paikka, minkä lopulta sain, oli kiertävän katolisen uskonnon opettajan paikka.
Aloitin syksyllä 2010 työt toisaalta innoissani siitä, että olin päässyt kouluun töihin, mutta toisaalta minusta oli vastenmielistä puhua Jeesuksesta ja uskonnosta ylipäätään. Minun oli vaikea saada sanottua pienille oppilaille, että Jeesus rakastaa sinua, koska ajattelin, että se on pelkkää valhetta.
jatkuu-->
Lokakuussa aloin keskustella, tai toisinsanoen väitellä, uskovan ystäväni kanssa facebook-viestien kautta. Vaihdoimme ajatuksia innokkaasti, minä kyseenalaistin ja hän kertoi oman kantansa. Ystäväni lähetti minulle myös pari kirjaa luettavaksi. Jossain vaiheessa tuntui, että en päässyt Jumalasta pakoon muuta kuin kotona, töissä puhuin Hänestä ja kirjeenvaihtokin vei ajatuksistani suuren osan.
Ja vaikka omasta mielestäni väittelinkin valtavan terävästi, niin silti mieltäni jäivät kaihertamaan sellaiset kokemukset, joita uskovilla oli ja joita en ymmärtänyt. Aloin miettiä, saatoinko sitten olla väärässä? Voisiko universumissa kuitenkin olla jotain sellaista, joka ei ollut järjellä selitettävissä?
Toivoin, että voisin todistaa asian lopullisesti sekä itselleni, että ystävälleni. Aloin rukoilla päivittäin, ja joskus monta kertaa päivässä, että ”Jeesus, jos olet olemassa, niin tee se mulle selväksi niin, että minäkin ymmärrän”. En halunnut roikkua missään lapsellisessa mielikuvitusmaailmassa, vaan halusin sellaisia todisteita, että todellakin ymmärtäisin.
Osa minusta kaipasi niitä vilpittömästi, mutta osa minusta aikoi epäröimättä käyttää tätä lyömäaseena uskovia kohtaan. Suunnittelin, että kun olisin rukoillut vuoden, ja mitään ei olisi tapahtunut, niin voisin ilkkua vahingoniloisesti, että katsopa nyt, ei siitä sun jumalastasi ole mihinkään.
Viimeisenä niittinä tälle kokeilulle oli se, että päätin loppukeväästä osallistua hengelliseen tilaisuuteen helluntaiseurakuntaan. Jopa omaksikin yllätyksekseni menin alttarille rukoiltavaksi ja tietoisesti suostuin siihen, että Jeesus saa tulla minun elämääni. Mietin, että mitäpä haittaa siitäkään olisi. Jos ei ole mitään Jeesusta, niin ei ketään myöskään tule. Ja jos on, niin sittenpähän tiedän senkin.
jatkuu-->
Tunsin oloni itkuiseksi ja hämmentyneeksi, vaikka mitään ei oikeastaan ollut ulkoisesti muuttunut. Kotimatkalla muistan ajatelleeni, että taivaassa enkeleillä on nyt juhlat, ja että äitini saa vihdoin iloita puolestani. Hän oli kuitenkin rukoillut puolestani paljon ja joutui nukkumaan pois luullen, että se oli kaikki mennyt hukkaan. Ja ajattelin näin siitä huolimatta, että en ollut ollenkaan varma siitä, että mikään edes tulisi muuttumaan.
Elämä jatkoi samaa rataansa vielä muutaman kuukauden tuon tapahtuman jälkeen ja aloin jo miettiä, että ehkä mitään ei sittenkään tapahtunut. Sisäisesti olin kuitenkin pehmennyt Jeesukselle. Aloin opettaa koulussa iloiten uskontoa ja aloin rukoilla muutakin kuin kapinallista mantraani. Koin myös, että omatuntoni alkoi heräillä horroksestaan ja ensimmäinen asia, mistä se minulle huomautti, oli alkoholin käyttöni.
Heinäkuussa 2011 makasin illalla sängyssä ja purnasin Jumalalle siitä, että miksi juominen olisi muka haitaksi. (”Jeesuskin söi ja joi syntisten kanssa. Kaikki on minulle sallittua.”) Kesken sen väittelyn Pyhä Henki laskeutui humahduksena päälleni, enkä osannut sanoa muuta kuin ”Kiitos Jeesus!”. Tämä oli minulle todiste Jumalan suuresta armosta. Minun ei tarvinnut ensin puhdistautua ja sitten vasta tulla Jumalan eteen, hän kosketti minua syntisenä (ja kapinoivana!) ihmisenä, siksi että Hän rakastaa minua!
(—) Ensimmäinen kosketus Pyhän Hengen kanssa kelpasi minulle vastaukseksi siihen rukoukseen, että Jeesus oli nyt tehnyt itsensä tiettäväksi minulle. Luotin siihen, että jonain päivänä tulisin tietämään myös kaiken muun ”leveyden ja syvyyden”, ja vastaukset niihin asioihin, mitkä olivat erottaneet minut Jumalasta. Ja aivan hämmästyttävästi jokainen solmu aukesi vuorotellen ja kaikki viha suli pois.
Jännitin kovasti sitä, että joutuisin kertomaan tyttärelleni mielenmuutoksestani. Olinhan jo vuosia paasannut hänelle uskonnon hapatuksesta ja aivopesusta. Kun vihdoin sitten tsemppasin sen verran, että sain kakaistua, että ”mä olen muuten tullut uskoon”, niin tyttäreni vastasi: ”kiva, mä olenkin rukoillut sun puolestasi.” Silloin selvisi, että tyttöni oli käynyt jopa seurakunnassa minulta salaa. Kiitos Herralle, että hän piti huolta lapsestani silloinkin, kun minä olin täynnä kapinaa!
jatkoa-->
Eräs syksyn kohokohdista oli se, että sain kielillä puhumisen lahjan (—) uloshengityksen mukana alkoi virrata sanoja, joita en ymmärtänyt. Oma rukouskieli oli minulle ihan käsittämätön lahja! Olin kuullut toisten puhuvan kielillä, mutta en ollut koskaan ajatellut, että voisin saada sen itsekin.
Toinen syksyn kohokohdista oli se, että jo vuosia tukossa ollut nenäni ja poskionteloni paranivat rukouksessa. Olin joutunut nukkumaan joka yö vain toisella kyljellä ja käytin nenätippoja jatkuvasti, jotta ahdas sierain pysyisi auki. Nyt poskellani tuntui lämmin virta ja kuului oikein rusahdus, kun Jeesus palautti luustooni täydellisen luomistyönsä. (—)
Kiitos Jeesukselle tästä kaikesta! Kiitos myös esirukoilijoilleni, mummolle, äidille, ystävälleni ja tyttärelleni. Jos sinulla, joka tätä luet, on elämässäsi joku, kenen puolesta olet paljon rukoillut ja se ei näytä tuottavan tulosta, niin älä masennu. Rukous on voimallinen ase, ja et ehkä näe, mitä se on jo saanut aikaan hengen maailmassa. Jonain päivänä saat iloita myös hedelmästä, vaikkei se päivä olisikaan tämän maailman ajassa
--loppu--
Myötähävettävää hellaripaskaa.
Suomi24 säännöt myös tietääkseni kieltävät kokonaisten artikkelien tuuppaamisen suomi24 sivuille tekijänoikeussyistä. Sitaatit ja linkit on sallittuja.
No voihan Juutas sentään.......
Saiko hän myös kolmekymmentä hopearahaa ?
Tarkoitan siis verottomana bonuksena.
Eipä tuo kovin yllättävä tapaus ole. Masentunut, alkoholisoitunut anorektikko on juonut aivonsa siihen pisteeseen, että mielikuvituskaverille on käyttöä.
Lienee yleisin syy uskoon tuloon.
Kirjoituksen perusteella kyseinen ihminen ei ole koskaan elämänsä aikana ollut minkäänlainen ateisti, ei edes heikkoa ateismia edustava, vaan kaiken aikaa hyvin tyypillinen uskova ihminen. Muutenkin juttu on niin naurettavan lapsellista ja typerää hihhulilegendaa, että oikein sääliksi käy tuollaisten levittäjiä.
Ja katolisen uskon opettaja? Täällähän ties kuinka monta hihhulia on todistanut, miten katolinen kirkko on porttokirkko ja katolinen usko on kadotukseen johtavaa harhaoppia. Tuolla hyviauutisia -pellesivustolla taas puolustetaan oikeaa katolista uskoa ja paavin erehtymättömyyttä.
Yrittäisitte nyt edes päättää...
Minua on aina kummastuttanut mikä tällaisten tarinoiden taka-ajatus todella on. Minun kun on hieman hankala hyväksyä ajatusta siitä että uskonnolliset henkilöt jotka esittävät tällaisia todistuksia ateisteille, eivät tajuaisi että he saavat itsensä näyttävään jokseenkin naurettavilta.
Toki on täysin mahdollista ettei kyseisiä kirjoituksia ole koskaan tarkoitettu esitettävän ateisteille, vaan ainoastaan niille jotka omaavat jo aseman johon kyseinen esitys viittaa.
Siis siihen että uskonto korjaa kaikki ongelmat ja että kaikki ateistit ovat epätoivoisia.
Tämä epäilys johtunee lähinnä siitä että kun minä henkilökohtaisesti luen tällaisia todistuksia, niitä kun aika-ajoin sattuu eteen osumaan mikä ei muuten ole kovinkaan harvinaista, niin oma kokemukseni on sekoitus vaivautuneisuutta sekä jonkinasteista epätoivoista huvittuneisuutta.
Tosin tuo vaivautuneisuus saattaa johtua siitä että koen tilanteen huvittavana, nämä ihmiset kun ihan oikeasti ovat kärsineet ongelmista enkä todellakaan ole epäsympaattinen heidän ongelmiaan kohtaan.
Minä en varsinaisesti päädy luettuani tällaisia viestejä siihen lopputulokseen että: Jeesus pelastaa. Sen sijaan päädyn lähinnä siihen lopputulokseen että jotta joku voi uskoa Jeesukseen hänen on oltava masentunut, ahdistunut, loukattu, alistettu ja että hän kokee vähemmyydentuntoa, omantunnontuskia sekä kärsii jonkinlaisesta riippuvuudesta.
Toisin sanon jotta joku voi oikesti tulla uskoon; Kyseisen henkilön on oltava niin epätoivoinen että hän hyväksyy mitä tahansa mitä hänelle tyrkytetään.
Joten käytännössä tämänkaltaiset aloitukset sanovat minulle: Sinun tarvitsee vaipua pohjattomaan epätoivoon jotta voit hyväksyä Jeesuksen.
Uskonnot näyttäytyvät siis minulle tämän kaltaisten kertomusten valossa haaskalinnuilta jotka käyttävät hyväkseen ihmisen totaalista luhistumista voidakseen vahvistaa omaa asemaansa.
Jos siis satut olemaan joku uskonnollinen henkilö joka on onnistunut edes lukemaan tämän lyhyen viestin sen loppuun asti, tässä on pieni neuvo argumentoitiin oman asemasi puolesta.
Älä esitä mitään tämän aloituksen kaltaista kenellekään joka on itseasiassa vaivautunut pohtimaan ja keskustelemaan esitetystä asiata vähänkään pitempään, sillä saat sekä itsesi että edustamasi uskonnon näyttäytymään, no vähintäänkin, kyseiselle ateistille varsin negatiivisessa valossa.
Eipä vaikuttanut uskottavalta tarinalta.
Hyvä ja rohkaiseva todistus kirjoitus Jumalan hyvyydestä,evankeliumin muuttavasta voimasta sekä RUKOUKSEN voimasta. ISO kiitos Jeesus.
Mutta miksi aloituksen otsikossa puhuttiin jostain ateistista?
Tuo tarina on ilmiselvästi keksitty tiettyyn tarkoitukseen joka ei minulle ainakaan auennut. Että oikein Dawkinsin Jumalharhakin luettu. Ja sitten alettu iloiseksi ateistiksi ja taas Jumala kuiskutteli korvaan ja taas alettiin iloiseksi hörhöksi. Kyllä tällä palstalla aidot ateistit näkevät tuon tarinan läpi selittämättäkin, mutta kenelle tuo pitkä itkuvirsi oli oikein tarkoitettu. Mulla on ainakin sellainen käsitys että harvemmin tällaiset "hengellisesti virittyneet" hakeutuvat ateismin pariin. Itse en ole kokenut elämäni varrella yhtäainoaa tilannetta jossa jokin "korkeampi" voima olisi puhutellut. Minun kohdalla olisikin ollut outoa jos olisin hakeutunut hellareiden, lestojen yms. pariin.
a )Teini-iässä Jumala kutsui minua
b) Päädyin yksinhuoltajaäidiksi, masennuin ja sairastuin
c) Minulla ei ollut koulutusta, ei työpaikkaa. Kulutin liikaa alkoholia
d) äidilläni oli vakava sairaus, ja...johti silti lopulta kuolemaan
e) huusin Jumalan puoleen
f) Miksi [Jumala] et..paranna minun...tai äidin sairautta? Olin pettynyt, katkera
g) Pääsin...opiskelemaan teologiaa ja sinne olin todella halunnutkin
h) railo minun ja Jumalan välillä oli jo ehtinyt kasvaa suureksi
i) Ateismin alkutaival oli kuin raikas vapauttava viima kasvoille
j) Sydämessäni tein kuitenkin myös surutyötä
k) Olin luopunut uskosta, joka oli ollut osa minuuttani
l) Öisin näin unia, joissa juoksin pimeässä, ja demonit kirkuivat ympärilläni
m) Itkin ja rukoilin unissani
n) Muistin kuitenkin sen rukouksen...Jumalaa ei ole, koska hän ei ollut vastannut
o) Erosin kirkosta keväällä 2007 ja pilkkasin surutta uskovia
p) olin kuitenkin itse valmistunut teologian laitokselta uskonnonopettajaksi
q) Aloin rukoilla päivittäin
r) En halunnut roikkua missään lapsellisessa mielikuvitusmaailmassa
s) päätin loppukeväästä osallistua hengelliseen tilaisuuteen helluntaiseurakuntaan
t) Kiitos Jeesukselle tästä kaikesta!
Mielestäni Minna Salon tarina ei sisällä ateistista maailmankatsomusta missään vaiheessa. Mielumminkin hän ongelmiensa keskellä pakeni alkuperäistä vakaumustaan, mutta irti hän ei siitä päässyt ja hänelle parempi niin.
Mikäli Minnan katsottaisiin olleen välillä maailmankatsomukseltaan ateisti, niin niitä ateisteja olisi nytkin kirkko väärällään. Mutta kun ei ole.
Summa summarum rehellisen ja toden oloinen kertomus.
Sain kuvan henkilöstä joka on pikemminkin kiikkunut kahdena vaiheilla uskon ja epäuskon kanssa. Muttei ole uskaltanut luopua uskostaan.
"Olin luopunut uskosta, joka oli ollut osa minuuttani. Öisin näin unia, joissa juoksin pimeässä, ja demonit kirkuivat ympärilläni. Kolkutin valaistun kirkon oveen, mutta kukaan ei enää avannut. Itkin ja rukoilin unissani, ja ainakin kerran valveillani, että Jeesus, jos olet kuitenkin olemassa, niin vedä mut takaisin."
Oli luopunut uskostaan mutta demonit pelotti. Jep jep. ;d
Minna suuttui ja pui mielessään nyrkkiä Jumalalle.
Tajusi sitten heikommuutensa Jumalansa edessä ja antoi periksi.
Sama "henkien taisto" on varmaankin käyty ihmisen historiassa läpi miljoonia kertoja. Tosin suuttumuksen kohde on ennen ollut milloin Ra, milloin Thor tai joku muu tuhansista eri jumalista.
Voisiko tuollaisesta käytöksestä käyttää ilmaisua "haamunyrkkeily".