Puolison

Tästä on jo aikaa, kun menetin äitini. Mieheni oli mieleltään sairas. Uhkasi tappaa ensin mut, Ajatteli,että,pelastan lapset! Sit aikoi tappaa vanhimman tyttäreni,ettei hän nosta äläkkää ja pelasta 2 nuorinta lastani! Onneksi hän oli niin pöljä,että lähtiessään hyvästeli meidät.! Soitin hänen veljelleen, joka poisti lukkopesät aseista,eli niillä ei voi tappaa.Olemme tietenkin eronneet, mutta puolen vuoden kuluttua menetin äitini(tuki ja turva). Tunnen tuskasi,itken tätä kirjoittaessani. Äitini oli vasta 57 vuotias! Ikävöin häntä joka päivä, vaikka hän kuoli aivoverenvuotoon v.2000.pyri ajatteleman miehestäsi, niitä kauniita hetkiä,kävele luonnossa ja tietäen kuitenkin, ettei hän koskaan poistu elämästäsi. Sinulla tulee olemaan pitkä ja raskas taival, mutta SINÄ selviät!!! Surun kestoa on ulkopuolisen vaikea arvioida,mutta minä olen selvinnyt uudelle kumppanilleni kertomalla ja itkemällä. Muista KYYNELEET on sielun puhdists vettä!! Lähetän sinulle valtavasti voimia ja ISON HALIN!!!! VOIMIA SINULLE!

Tervetuloa nuorten leskien verkkoyhtiesöön. Siellä on runsaasti tietoa ka keskustelua asiasta http://www.nuoretlesket.fi/

Toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja ajattelevat että elämän pitää jatkua, jotkut surevat pitempään ja ottavat rauhallisemmin, sitten on niitä jotka muodostavat surusta ikäänkuin harrastuksen eivätkä halua päästä koskaan siitä irti.

Itse kuuluin niihin jotka ottivat itseä niskasta kiinni ja lähdin liikkeelle, tuleen ei saa jäädä makaamaan.
Menetin puolisoni 38 vuotiaana.
Liikkeelle lähteminen ei meinaa sitä että unohtaisit puolisosi, vielä parin vuoden päästä näin puolisostani unia, mutta pahin suru jäi kun pääsin liikkeelle.

Mieheni kuoli yllättäin viime syksynä, syyskuussa. Itse olen myös nuori leski, 34 v. Tuo ikävä, suru ja tuska ei edelleenkään ole helpottanut... Arki tuo tavanomaiset asiat tehtäviksi, työssäkäynti pitää ajatukset edes hetkellisesti jossain muussa. Kaikki mahdolliset avut myös saaneena, voin kertoa, etten ole varma lieneeko niistä ollut hyötyä... Voisinko huonommin jos en olisi apua saanut, tuskin tästä paljon alaspäin on menoa... Jokaikinen hetki on täynnä kaipausta, ja viiltävää tuskaa. Pahinta on tuo kulmantakaa tuleva tuska, joka pääsee aina yllättämään.

Et tullut yhtään viisaammaksi tästä, pahoittelen. Mutta itse olen jo luovuttanut "toipumisen" suhteen, ja elän päivän kerrallaan tämän ikävän kanssa...

Sinulla on kaikki vasta alussa, eikä siihen voi antaa mitään aikamäärää jokainen on surussakin oma yksilö. Itse aloin toteuttaa sellaisia unelmia ja haaveita joita olin aina halunnut tehdä, matka jonnekkin käynti kylpylässä, lapseni järjestivät myös elämyksiä. Sitä alkoi huomata että elämällä on sittenkin paljon annettavaa vaikka on menettänyt myös paljon. Se normaali arjen pyöritys on hyvä tapa mennä eteenpäin, vaikka tuntuu raskaalta ja ylivoimaiseltakin. Olin silloin 47 vuotias ja nyt joulukuussa tulee 9 vuotta miehen kuolemasta, onhan se ikävä aina mutta sen kanssa pystyy elämään, Voimia ja jaksamista Sinulle

Itse menetin kihlattuni 28 vuoden iässä melko traagisissa merkeissä (ms-tauti ja itsemurha). Seuraava vuosi elämästäni oli melko tuskallista. Meneillään olevat opinnot keskeytyivät ja mitään ei pystynyt tekemään, kun ei pystynyt keskittymään mihinkään. Unirytmitkin heittelivät aika lailla, kun unta sai joskus odottaa tuntikausia. Kävin purkamassa ajatuksiani säännöllisesti ja pikkuhiljaa arkirutiinien opettelu tuotti tulosta. Puolentoista vuoden päästä alkoi jo olla helpompaa ja (ajattelua vaativien) töidenkin teko jo onnistui. Kahden vuoden päästä kuluneesta lähdin opiskelemaan toista alaa. Uuden ihmisen rinnalleni löysin kahden ja puolen vuoden päästä menetyksestä. Toki tuossa välissäkin oli muutamia yrityksia, mutta kyllä tuo vaatii aikansa moisen tapahtuman jälkeen.

Olen pahoillani menetyksestäsi, ja toivon sinulle voimia. Tuska on varmasti aika ajoin vielä kova pidemmänkin aikaa, mutta pikkuhiljaa se muuttuu alakuloisten ajatusten kautta kaihoisaksi muisteluksi.

En ota kantaa surevien kategorisointiin, mutta jokainen tapaus on erilainen ja jokaisella se ottaa oman aikansa. Kaikki ei ole aina niin mustavalkoista.

Mieheni kuoli vuosi sitten. Eräänä kertana taas haudalla itketti niin valtavasti. Yht´` äkkiä kuulin mieheni äänen joka sanoi " älä nyt rasita itseäni kun minulla on hyvä olla". Tämän jälkeen ikävän tuska on helpottanut. Miksi itkisimme vainajaa jos hänellä on hyvä olla? Hän näkee meidät - näin uskon. Hänellä on paha mieli jos me liikaa suremme! Maailmassa on paljon selvittämättömiä asioita - myös tämä kuoleman jälkeinen elämä...

Ilmeisesti on pyhäin häväistystä tässä yhteydessä puhua omasta eron tuskastaan.
Olen kokenut vain avioeron, jota en ikinä olis halunnut tapahtuvan.
Siitä on aikaa nyt liki 10v ja nyt kyllä pärjään.Mutta viiden vuoden prosessi se oli.

Minun mieheni kuoli kuukauden sairastettuaan 53 vuotiaana. Olihan se isku. Olin aina kuvitellut itseni vahvemmaksi. Lapsemme oli silloin 14 vuotias, siis murrosiässä. Verkostokaan ei ollut minulla kovin kehuttava, mutta olin vielä työelämässä ja sen ja arjen pyörittäminen kotona oli pelastukseni, luulisin. Sain puoli vuotta mielialalääkitystä ja rauhoittavaa lääkitystä, mutta en jaksanut alkaa käydä psykoterapiassa. Hakeuduin enemmän kuin ennen muiden ihmisten pariin ja se oli mielestäni suuri apu. Pari vuotta meni kuin sumussa, päivästä toiseen laahustaen, tehden välttämättömät työt. Minulla aamut olivat kaikkein vaikeimmat kun herätessä tajusi kauhean asian. Illalla menin aikaiseen nukkumaan ja silloin tuntui hyvältä kun sai nukahtaa pois tietoisuudesta. Juurikaan unettomuutta en kärsinyt, koska olin rasittanut päivän aikana itseäni ihan tarkoituksella. Kun neljä vuotta oli kulunut, suivaannuin itseeni ja aloin etsiä miesystävää. Se löytyikin ja pikku hiljaa, kun oli muuta ajateltavaa, aloin tuntea pieniä onnen hetkiäkin elämässäni. Tärkein asia minulle oli kun hyväksyin tapahtuneen ja ikäänkuin alistuin siihen tosiasiaan, että näin on käynyt. Vasta vuosien jälkeen minä saatoin muistella miestäni ja mukavia hetkiämme rauhassa ja se tuntuu hyvältä vielä nytkin kun kuolemasta on kulunut 14 vuotta ja jatkan yksineläen taivaltani. Lyhyesti; pari vuotta minulla meni kovassa surussa, sitten aloin hyväksyä tosiasiat ja saatoin elää tapahtuneen kanssa ilman tuskallista kärsimistä. Luulisin, että nuoremmat selviävät nopeammin kun elämän syke ympärillä on niin voimakasta. Se vie mukanaan kun antaa viedä, enemmän tappelematta vastaan. Toivon että jaksat siihen saakka kunnes hyväksyt tosiasiat. Luulisin sen olevan tärkein pointti tässä surullisessa prosessissa.

Hei!

Tapasin itse elämäni rakkauden ollessani vain 13 vuotias. Reilu kymmenen vuotta ensitapaamisemme jälkeen hän kuoli hyvin äkillisesti. Nyt tuosta kaikesta on kulunut jo yli kaksitoistavuotta. Minulla on uusi mies ja lapsi. Silti yhä edelleenkin näen exästäni unia ja ajoittain kaipaan kovastikin, mietin sitä, kuinka yhteinen taipaleemme olisi voinut jatkua. En silti enää itke ja elämä jatkuu. Silti hän oli ja on yhä elämäni rakkaus.....

Tsemppiä ja haleja sinulle, kyllä elämä vielä jatkuu.....

Pikkuhiljaa helpottaa. Pari vuotta siinä menee. Sitä ennen on ylä ja alamäkiä... Juhlapyhät, etenkin Joulu on varmaankin vähän hankalaa aikaa. Mutta ajan kuluminen kyllä helpottaa - hitaasti mutta varmasti.

Hei
menetin mieheni 7 kk sitten. Lapset ja arjen rutiinit auttavat surussani. Olen tietoisesti ajatellut asian, niin, että hän onneksi pääsi pois nopeasti, eikä jäänyt koneiden varaan. Ikävöin, ja suru yllättää äkisti jonkin asian tai tapahtuman tuodessa hänet mieleeni. Annan itselleni luvan itkeä ja itkenkin. Kyyneleet vuotavat suruani kauemmaksi.

Olen tehnyt listan haaveistani, jotka haluaisin toteuttaa ja olen lähtenyt kotoa liikkeelle. Eräs haave on jo onnistuneesti toteutettu ja kävin yksin Lapissa hiihtelemässä. Olin onnellinen, että tein sen matkan, sillä huomasin pystyväni siihenkin ilman häntä.

Tsemppiä, älä jää yksin kodin vangiksi, äläkä tee surusta loppuelämäsi tärkeintä asiaa. Uskon, että poismenneet haluisivat oikeasti meidän jäljelle jääneiden jatkavan elämäämme .

Kaikki on yksilöllistä; on ihmisiä, jotka eivät pääse koskaan surustaan irti, mutta heitä on kuitenkin harvassa. Kyllä ikävä jää, mutta yhdet juhlapäivät ja etenkin joulun se vaatii, eli vuosi pari menee helposti surressa. Musertava ikävä saattaa iskeä aivan yllättäen, mutta ne tilanteet harvenevat pikkuhiljaa. Aika parantaa. Joku on sanonut, että elämä on kuin räsymaton kutomista; väliin tulee tummempia raitoja.

Menetin mieheni 2002, sain mielenterveysseuralta silloin hyvää apua ja olen muutaman kerran vielä viime vuonnakin käynyt psykologilla mm. tästä asiasta juttelemassa. Olin suurinpiirtein ikäisesi tuolloin.

Tänä kesänä tulee 10 vuotta hänen kuolemastaan ja vaikka olen sen jälkeen mennyt jo uusiin naimisiinkin, on edelleen edesmennyt mieheni usein mielessä ja tässä kuussa ollut hääpäivämme sai minut jälleen itkemään.

Tuska laantuu vuosien myötä, mutta ei lopu koskaan.

Ikävä ja jälleenäkemisen toive sitten kun oma aikani tulee on kova. Jos voisin palaisin aikaan kun hän vielä eli.

Sinulle jaksamista ja virtuaalinen hali!

Juuri tuli neljä kuukautta täyteen rakkaani kuolemasta. Tuona päivänä murhe iski kovemmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Ei taida tänä vuonna vielä juuri helpottua. Lisänä on vielä itsesyytöksiä miksen nähnyt ja puuttunut ajoissa, kuitenkin jotain merkkejä terveyden rapistumisesta oli. Luotin kutenkin terveydenhuoltoon, että siellä osataan katsoa että potilas on turvassa. Ei ollut...
Ihmisten seura on hyvä harhautus surun keskellä. Uskoisin että samalla pystyy myös kasvamaan ihmisenä ja murtautumaan ulos vanhan parisuhteen luomista odotuksista ja käytännöistä. Katsomaan mitä muuta elämällä on tarjottavana.
Olen viisikymppinen mies ja olin yhdessä rakkaani kanssa 13 vuotta. On hän kyllä kuitenkin koko ajan kovasti läsnä.

jokaisella on päivä.Milloin poitsumme täältä!Oli nuori tai vanhempi henkilö kysymyksessä!Siihen me ei voi kukaan vaikuttaa.Vaikka se on ikävää menettää hyvä ystävä tai puoliso.Siihen on meidän kuinkin tyyttyvä.Vaikka se olis kuinka murheelista! Elämä on jatkuu siittä huolimatta.

Ensimmäinen vuosi on pahin. Toisena vuonna vähän helpottaa. Mutta ikävä ei lopu koskaan. Se vain ikäänkuin jää jonnekin taa ja elämä sittenkin voittaa.

Ajattele asiaa niin, että mitenkä haluaisit toisen surevan, jos itse olisit kuollut? Emmekö me kuitenkin toivo, että jälkeenjäävä jatkaisi elämää silti, vaikka rakas kumppani onkin poissa.

Vaikka et etsi uutta kumppania, mutta jos vastaan tulee henkilö jonka kanssa on hyvä olla niin älä missään nimessä ajattele mitä muut sanovat.
Toimi omaksi parhaaksi, tee niinkuin hyvältä tuntuu.

Läheisyyden kaipuu voi olla joskus kova eikä siitä tarvitse kärsiä.

Minäkin olin 36 v.kun mieheni kuoli. Sanon kokomuksesta ensimmäinen vuosi on raskain, varsinkin kaikki juhla pyhät, joulut ym.,kun muistaa millaista oli viime jouluna tai juhannuksena. Sitten toisena vuotena ei ole enää entiseen verrattavaa. Itselläni meni kaksi vuotta, mutta toinen vuosi oli jo helpompi. Niinkuin sanoit aika parantaa ja minullakin oli kaksi lasta, ajattelin niiden vuoksi minun täytyy jaksaa ja kun oli työ.
Illalla väsyneenä nukahti lapset vieressäni ja puhuimme paljon, kuka vaan jaksoi kuunnella.

Itse olin 40v, kun menetin mieheni. Yhteistä taivalta oli 20vuotta takana. Apua en halunnut, kun tunsin, että minä olen se henkilö, joka palikat laittaa päässään järjestykseen. Tuska helpottaa siinä vaiheessa, kun uskallat jo alkaa näkeen virheitä puolisossasi.

Tässä todellista lohtua Sinulle, Raamattu lupaa että me tulemme vielä näkemään omat rakkaamme jotka ovat nukahteet pois. Katso siis Johannes (5:28,29). "Älkää ihmetelkö tätä sillä tulee hetki, jolloin kaikki muistohaudoissa olevat kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin....." Kehotan Sinua lämpimästi hakemaan lohtua Raamatusta, joka on Jumalan todellista sanaa meille ihmisille.

Mieheni kuolemasta on nyt 3 vuotta 9 kuukautta ja 5 päivää.

Mieheni sairastui yllättäen keväällä 2005, diagnoosi ja kuolemantuomio tulivat keväällä 2007 ja siitä alkoivat pitkät jäähyväiset ja surutyö.

Mieheni kuoli alkukesästä 2008. Kaksi seuraavaa vuotta olivat todella vaikeat, kun takana oli 30 ihanaa yhteistä vuotta. Ikimaailmassa en olisi voinut edes kuvitella elämää ilman miestäni. Olisin halunnut päästä mieheni mukaan.

Vaikea mustan ja näköalattoman surun vaihe kesti noin 1,5 2 vuotta.

Sitten oivalsin että on ihan itsestäni kiinni, millaiseksi haluan loppuelämäni rakentaa. En halua katkeroitua enkä tehdä surusta alttaria. Ei mene päivääkään, ettenkö miestäni muistaisi, mutta itkuisen ikävän päiviä on enää aniharvoin.

Nykyään osaan taas jo ihan oikeasti nauttiakin siitä, että olen vielä terve, että minulla on oma koti, vene ja kesämökki, voin itse päättää päivieni sisällöstä ja vaihteluksi ja mielen virkistykseksi vähän matkustellakin.

Olen jo 65-vuotias, joten en haikaile uutta kumppania. Olen koti-ihminen, joten yksin on ihan hyvä. Enkä sentään ihan yksin ole, seuranani on ihana irlanninsetteri, uskollinen talonvahti, seuralainen ja lenkkikaveri.

Otan osaa suruusi. Heti aluksi lohdutan Sinua sillä, että uusi elämä on sinulla vielä edessäsi. Minä olin vaimoni saattohoitajana noin vuosi sitten 50 vuoden yhteisen taipaleen jälkeen. Menetyksen kanssa on helpompi elää, kun on ensin kohdannut ilman puolisoa sellaiset kuin joulun, juhannuksen ja muut juhlapäivät, kuten synttärit. Kaipuu tuskin koskaan lakkaa, nytkin näppis kastuu kyynelistä, vaikka vuosi on kulunut Hänen poismenostaan.

Parasta terapiaa on, kun puhut ystävien kanssa asiasta ja itkette siten yhdessä hetken ja se on sitten siinä siltä erää. Minua ainakin auttoi hiljaisien hetkien vietto vaimoni muistolle ja lyhyt muistelo aina kokouksien alussa, kun eka kerta hänen poismenonsa jälkeen tavattiin.

Jaksamista Sinulle, vuoden päästä et enää itke joka ilta ikävissäsi.