Herään joka yö itkien.

Ensinnäkin ihanaa, että sinulla on ollut hyvä ja läheinen suhde äidin kanssa. Vuosi noin rakkaan ja läheisen kuolemasta on vielä lyhyt aika. On myös hyvä, että koet surua ja kaipuuta. Olisi mahdollista, että menetys olisi turruttanut ja tehnyt sinusta tunteettoman ja jäänyt torjuttuna alitajuntaan.
On ihan normaalia ja tervettä surra, kaivata ja olla välitä toivotonkin kun rakas kuolee.
Hyvä on että sinulla on ystäviä ja muita sukulaisia. Sinun kannttaa voimiesi mukaan puhua heille tuntemuksistasi. Eivät he voi ymmärtää, jos et kerro heillä. Suru ottaa aikansa. Se on vain kumma että ajan myötä se alkaa hellittää, toislla pikkuhiljaa ja toisilla voi vain yllättäen alkaa huomata, että linnut laulavat, ei ihan niin jatkuvasti tule mieleen ja alkaa tulla otetta elämään.
Varmaan äidilläsi on nyt siellä hyvä olla. itse olen uskovainen, että tiedän että kuolema ei ole lopullinen ero. Kuitenkin täällä ajassa se on lopullinen ero ja on joskus julmaa hyväksyä.
Sinun kannattaisi varmaan käsitellä suruasi toisten läheisten menettäneiden kanssa.
Itselläni äidin kuolemasta on jo yli kymmenen vuottta. Ei äiti koskaan unohdu, mutta kaipauksen kanssa oppii elämään. Ja ainakin muistot ovat aina lähellä.
Voimia ja lohtua sinulle!

Voi kun voisin ottaa sinut syliin !

Varmasti on kova paikka oman äidin kuolema. Minun äitini vielä elää, mutta isäni on jo kuollut. Näin hänestä alussa usein unia, joissa hän oli tavallisen elävä. Aamulla herättyä teki mieli itkeä, kun tajusi, ettei hän enää ikinä silitä minun hiuksia, enkä koskaan enää voi kuulla hänen sydämellistä nauruaan.

Nyt olen jo hyväksynyt isäni kuoleman. Näinhän se menee, ensin yleensä kuolevat vanhemmat ja sitten lapset. Se se vasta surullista olisi, jos se menisi toisin päin!

jees_man mene itse hoitoon jos et osaa puhua sureville ihmisille kiltisti