Mietteitä

Satuin löytämään Netistä muutaman vuoden takaisen lehtijutun, jossa siteerattiin Leena Hietasen mielipiteitä Eestin neuvostomiehityksestä. Hietanen oli sanonut muun muassa, että ne eestiläiset ja suomalaiset, jotka kutsuvat neuvostoaikaa miehitykseksi, pyrkivät kiistämään Eestin venäläisväestön kansalaisoikeudet.

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi suomalainen Leena Hietanen on loputtoman huolissaan Eestin venäläisten asemasta. Eestiläiset ovat lähin sukulaiskansamme, johon meidän tulisi suhtautua äärimmäisen myönteisesti. Ymmärrän toki, että osa suomalaisista suhtautuu huvittuneesti eestin kieleen - tämä pätee varmaan myös toisinpäin, koska nämä kaksi kieltä ovat sekä samanlaisia että erilaisia. Huomattava osa Eestin venäläisistä puolestaan käyttäytyy tahallaan siten, kuin venäjää puhuvat olisivat Eestissä edelleen herrakansaa, enkä minä pidä sortopolitiikkana sitä, että heidän odotetaan sopeutuvan pääväestön kieleen ja kulttuuriin kuten muissakin maissa asuvien kielivähemmistöjen. Ymmärrän täysin, ettei kansalaisuutta myönnetä henkilöille, joilla ei ole aikomustakaan opetella kotimaansa kieltä.

Mitä miehitys-termiin tulee, en tätä nykyä nimitä neuvostoaikaa miksikään muuksi kuin miehitykseksi. Minun kielenkäytölläni ei ole mitään tekemistä Eestin venäläisvähemmistön oikeuksien kanssa, vaan se viittaa historiallisiin tosiasioihin, mm. siihen häpeään, että Eestin (kuten Latvian ja Liettuankin) oli itse pyydettävä liittymistä Neuvostoliittoon, vaikka tätä ennen järjestetyt vaalit olivat silkkaa farssia ja niitä, jotka kieltäytyivät äänestämästä liittymisen puolesta, uhattiin pitää suorastaan kansanvihollisina.

Kuulin ensi kerran kyydityksistä, kun opettajamme yliopiston eestinkurssilla mainitsi Siperiaan viedyistä eestiläisistä. Minulla on yhä tallella Imbi Pajun kesällä 2004 kirjoittama tätä aihetta käsittelevä lehtiteksti. Olen puhunut aiheesta paljon eestiläisen miesystäväni kanssa. Hän tosin sanoo usein, että Siperiassa on paljon muutakin kuin vankileirien jäänteitä. Kyydityksistä puhuminen on minulle osa kollektiivista myötätuntoa, jota tunnen monia muitakin kansoja kuin eestiläisiä kohtaan. Samasta syystä nimitän eestiläisiä, latvialaisia ja liettualaisia pikkukansoiksi, ja myötätunto on perimmäinen syy myös siihen, että puhun Eestistä enkä Virosta.

Tietenkään kukaan eestiläinen ei ole pyytänyt minua muistelemaan kyyditettyjä. Olen kuitenkin samaa mieltä kuin Sofi Oksanen ja Imbi Paju, että historian vääryyksiä tulee käsitellä, ennen kuin voidaan katsoa tulevaisuuteen - miehityksestä kärsineet ovat aivan liian kauan joutuneet kantamaan mielessään tietoa siitä, mitä heille on tehty.

Totta kai monet eestiläiset olivat tyytyväisiä elämäänsä Neuvostoliitossa. Ikäviä tosiasioita ei kuitenkaan pidä kenenkään kiistää.