Liian tiukka äiti ja välinpitämätön

Ihanaa kun kirjoitit! Itse olen äiti vm-68 ja minulla pyörii täsmälleen samoja ajatuksia mielessä.
Itse en ole oikein osannut sanoiksi pukea ajatuksiani tänne palstalle,koska tunnen itseni niin huonoksi,etten kestäisi jos joku arvostelisi minua.Olen erittäin haavoittuvainen tällä hetkellä,johtunee osin myös varhaisvaihdevuosista.

Oletko muuten keskustellut asiasta lastesi kanssa?
Minä olen keskustellut lapseni kanssa asiasta ja hän on sanonut minun olevan ihan paras äiti ja että hän on kiitollinen tiukasta kasvatuksestani,ettei hän joutunut huonoille teille.
Silti itse tunnen,että olen ollut kamalan kylmäkiskoinen ja etäinen tyyliin "menepäs nyt siitä omaan huoneeseesi" jne.jne.En ole jaksanut olla leikkisä enkä juuri koe olleeni kovinkaan äidillinen.
Olen aina rakastanut lastani omalla tavallani,mutta lapsirakkaaksi en voi itseäni tituleerata.

Itse odotan isoäitiyttä joskus tapahtuvaksi.Toivon,että olisin silloin lempeämpi.Jos en sittenkään osaa olla lämmin, niin toivon,että ainakin voin osoittaa omalle lapselleni rakkautta auttamalla hoitamaan hänen lapsiaan että hänen olisi helpompi jaksaa omaa äitiyttään ja siten olla omille lapsilleen lämmin äiti.

Olen kysynyt vanhemmalta,että millainen äiti olen ollut. En ole mielestäni saanut kovin tarkkaa vastausta.Lienee syy siinä,että olen ollut humalassa tätä kysyessäni, lisää huonoa mieltä tästäkin itselleni. Itse ainakin odotan,että josko joskus isovanhemmaksi pääsisi,olen varma,että tukahduttaisin sen käärön rakkauteen =)

Ei tässä auta muutakuin porskuttaa eteenpäin.

Se kyllä varmasti tuntuu pahalta jos alkoholin takia on sellaisia tunteita,että lapsi on jäänyt kakkoseksi.
Itse olen käyttänyt myös alkoholia ,tissutellen ,aina.Nyt jo aikuinen lapseni on nähnyt minut humalassa vain pari kertaa lapsuutensa aikana.Häntä ei ole kuulemma haitannut vaikka olen tissutellut.Itse hän ei alkoholista välitä.

Olen aina ollut paikalla kun lapsi on ollut kotona,vaikka sitten viinilasi kourassa ja ollut irrottelemassa vain silloin kun lapsi oli isällään.
Olen siitä onnellinen ettei lapsen ole koskaan tarvinnut olla yksin,mutta koen silti huonoa omatuntoa siitä,että vaikka olen ollut paikalla,en ole ollut kuitenkaan mielestäni kovinkaan läsnä.
Kyllähän me retkeiltiin ja samoiltiin aina silloin tällöin metsissä ja rannoilla,laulettiin ja askarreltiin,mutta se tuntui minusta vähän pakkopullalta.Lapseni ei ole kuitenkaan koskaan sanonut että olisin ollut poissaoleva hänen mielestään.Ehkä hän ei sitten kokenut sellaista tunnetta,ihmettelen jos ei ole tuntenut.

Ehkäpä sinä ap ja minä saamme tulevaisuudessa ottaa vähän takaisin sitä huonoa omatuntoa ja toimia vähän toisin lastenlastemme kanssa.

Suosittelen kuitenkin asian läpikäymistä lastesi kanssa.Se varmasti vapauttaa puolin ja toisin.

Kun olivat nuorempia,en ottanut ikinä kotona alkoholia,vaan silloin kun olivat isällään. Joskus harvoin olen ottanut kotona sen muutaman(kun siis olivat nuorempia) mutta en koskaan ns.liikaa. Tarkoitin,että olen vanhemmlata lapselta humassa kysynyt,millainen äiti olen ollut. Mutta joo,luulen,että ei me olla ainoita"huonoja äitejä"...taitaa olla tämä ikä,kun alkaa kyseealaistamaan omaa äiteiyttään,kun lapset alkaa jo olla isoja. Poissaoleva on kyllä aikoa oikein kuvailtu...aika monesti olen ohittanut vain jollain hymähdyksellä lapsen kertoman asian... :( en jaksanut olla innostunut,kun hän on ollut... :( muistelen,ettei meillä kotonakaan,kun olin itse lapsi,halailtu ollenkaan. Äitini oli ja kyllä on edelleen kovin lämmin ihminen..isä taas ei ollut,paitsi nyt vanhemmiten hänkin on saanut lämpöä itseensä. Kiitos itsellesi "toinen kireä" kun jaat ajatuksiasi kanssani,helpottaa oloa :)

Oletteko koskaan miettineet omaa äitisuhdettanne, ja sitä kautta yrittäneet ymmärtää itseänne? Millainen lapsuus teillä itsellänne oli ja millaisia vanhempanne olivat?

Vasta sitten kun tuntee oman historiansa pystyy antamaan anteeksi itselleen ja myös omille vanhemmilleen, koska eivät hekään ole olleet täydellisiä. On vaikea antaa sitä mitä ei ole itse saanut.

Lapsiltaan voi aina pyytää anteeksi, mutta suosittelen, että ensiksi tutustutte itseenne ja siihen sisällä olevaan lapseen, joka mahdollisesti on tullut väärin kohdelluksi ja ymmärretyksi omien vanhempiensa osalta. Voi olla rankkaa ja surullistakin, mutta itkut on itkettävä, vaikka sitten viisikymppisenä.

Tuota omaa äiti/isä suhdettani olenkin tässä pitkään mietiskellyt ja kyllä..sitä ei voi antaa,mitä ei ole itse saanut. Isäni oli kovinkin ankara,äiti ei niinkään,mutta ei silti halittu tms.

Kiitos helmililja kirjoituksestasi.

Minä olen myös pohtinut lapsuuttani todella paljon.Itse asiassa äitini pani minut ajattelemaan asioita ehkä liikaakin kun hän sanoi n.vuosi sitten minulle,että hänen olisi pitänyt olla aikoinaan enemmän minun kanssani kun olin teini-ikäinen.
Olin aivan hämmentynyt,että mitenkä niin?Äiti sitten sanoi,että hän (65-v) on miettinyt,että olen varmaankin tuntenut olevani yksinäinen uusperheessä,jossa oli ankara isäpuoli ja johon syntyi 12- ja15-vuotta nuoremmat pienet sisarpuolet.
Sanoin äidille,etten koskaan ole ajatellut olleeni yksinäinen,koska olen ymmärtänyt ,että pienten hoito vie voimia ja että itse tunsin olevani tarpeeksi vanha tajuamaan sen ja siten huolehtinut omista asioistani.Olin teininä myös iloinen siitä,ettei kukaan ollut koko ajan niskaan hönkimässä tyyliin "miten meni koulussa,onko nälkä,tuliko paljon läksyjä jne."

Mutta kun äiti-pieni otti tuon asian esille(vähän harmittaakin)niin olen takertunut pohtimaan aivan liikaakin äiti-lapsi-suhteita ja se aiheuttaa minulle liikaakin kipuja.
Ja tosiaankin,kuten helmililja sanoi,nyt ollaan oman sisäisen lapsen ytimessä ja nyt kyllä äidin otettua asian esille olen oikeasti surrut sitä,että olin nuorena perheessä yksinäinen.En haluaisi vatkata omaa lapsuuttani ja sen mahdollisia puutteita yhtään mutta minkäs teet kun nyt kaikki peilautuu sitten oman lapsen kautta ja ihan väkisellä työntyy mieleen.

Täytyy vaan todeta,että näköjään kaikki vaikuttaa kaikkeen,sukupolvesta toiseen.

Yhdestä asiasta olen tosi onnellinen:äitini on oppinut kymmenkunta vuotta sitten halaamaan,minä opetin :)

Asenteetkin ovat muuttuvaisia.

Muutamia vuosikymmeniä sitten lasten sylissäpito oli "hemmottelua", samoin kiittäminen ja kannustaminen. Kasvatus oli ohjeita, kieltoja ja käskyjä. Ohjeita piti noudattaa tai...
Monella tämän päivän ikäihmisellä on näillä eväillä kasvaneet vanhemmat. Vaikea on tehdä täyskäännöstä omassa perheessä, varsinkin jos se tiukka mummu on lähituntumassa yhä.
Lapsen parastahan silloinkin ajateltiin. Näille tiukkiksille on varmasti ollut hyvinkin vaikeaa nähdä lasten vapauttaminen leikkeihin ja itseilmaisuun pienestä pitäen.
Ehkäpä salaa ovat olleet iloisia siitä, että ei ole tarvinnut olla samanlainen kuin lapsuudenkodin vanhemmat, mutta pieni pelko varmaan on ollut, että jospa tämä "vapaa kasvatus" pilaa lapset kokonaan.

Toisaalta, kun nämä tiukkisten lapset olivat keskenään leikeissään, ei heitä paimennettu eikä varoiteltu loukkaantumisen mahdollisuuksista. Itsestään selvänä pidettiin, että lapsi ymmärtää, että puusta voi pudota tai vene voi kaatua. Eivät aikuiset tulleet mukaan pulkkamäkeen tai metsäreisuille. Jos jotain sattui, edellytettiin, että lapset hoitavat asian ja hakevat apua tarvittaessa.

Nyt lapsilla on edelleen paljon esteitä ja määräyksiä, hänen oman turvallisuutensa takia. Pitää olla kypärät ja polvisuojukset, veneissä pelastusliivit, metsässä retkivarusteet. Lapset eivät oikeastaan ole enää niin vapaita kuin pari sukupolvea sitten. "Vapaa kasvatus" on täynnä huolehtimista ja vartiointia. Kouluunkin annetaan palautetta, mikä ennen olisi ollut aivan mahdoton ajatus.

Trendi on nyt tämä. Maailma muuttuu, Eskoni.

>olettaa että menneen voisi korjata.
voin sanoa että omat vanhemmat antoivat vähän enemmän huomiota kuin sinä tarinasi perusteella ja puoliksi vihaan heitä koska eivät valmistaneet minua elämää varten kunnolla. en edes oikeastaan kutsuisi heitä vanhemmikseni, mutta he ovat minut elättäneet lapsuuteni joten olen sen ainakin heille velkaa. olen maininnut heille useasti päin naamaa kuinka surkeita vanhempia he ovat olleet. En välitä heistä juuri ollenkaan. Ottaen huomioon että olet vielä huonompi vanhempi niin lapsiasi tuskin kiinnostaa sinun elämäsi

En muista ikinä istuneeni äidin tai isän sylissä. Eikä sellaisia kuviakaan löydy, paotsi vauvana otettuja. Itsellä nyt 2v tytär ja todella hankala saada pakotettua itseni leikkimään hänen kanssaan. Rakas pieni on todella suloinen. Pidän kyllä paljon sylissä.

Muuten hyvä mutta lasten iän verran myöhässä! KAtumukset eikä toden taju silloin kun se on ajankohtainen tule uudeksi ja muuksi vertaistuella eikä muullakaan vaan totuudella itsensä kanssa.

Tuo tauti on liikkeellä ollut jo pitkään ja se itsekkyys siirtyy sukupolvelta toiselle ja voi suurimmalta osalta kysyä eikö kenestäkään ole sen katkaisijaksi? SE on tehtäv itse ja ajallaan.

Isänä tein tuon ratkaisun aikoinaan toisin traagisten tapahtumien seurauksena mutta oli selvä valinta tehtävä lapset vai joku muu? Valintani oli lapset ja en todella kadu vaan valintani on johtnut isä-lapsi suhteiden kuntoisuuteen.

Äidillä valitettavasti on kertomasi "trauma" elettävänä oman äitinsä kanssa ja siirti sen lapsiinkin joten paikkaus on ollut tehtävä kahden vanhemman edestä.

Mietin hyvin paljon sitä biologisen siteen "voimattomuutta " äiteihin suhteessa lapsiin? Oletin sen olevan paljon vahvempi ja siten siirtävän pois itsekyyden. Anteeksianto ja sen edellyttäminen lapsilta on naivia sillä he kasvavat esimerkkiydestä ja heillä on joko 100 luottamus tai sitten ei. Itse en uskaltanut vaarantaa moista luottamusta.

oma äitini oli menettänyt äitinsä pienenä (luonnollinen kuolema), eikä oikein osannut olla meille lapsille äiti. Vaikka olemmekin ihan hyvissä väleissä, niin lapsuudenkokemuksia ei voi vaihtaa paremmiksi. Oletko varma, että lapsillesi on kehittynyt hyvä itsetunto? Itselleni ei ja se on kasvatuksen syy.

Älä kysy humalassa lapselta mitään ellei se ole humalassa. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin kännissä oleva äiti joka tule kyselemään.

Aloittaja, kun selvästikin tunnet katumusta, voisitko pyytää lapsiltasi anteeksi? Kertoa, kuinka tunnet. Menneitä ei voi "paikata". Oma äitini ei koskaan osoittanut hellyyttä, oli melko kylmä ihmisenä, jne., eikä hän koskaan anteeksi pyytänyt. Tosin silti olen anteeksi antanut, mutta pysyvät arvet/haavat jäivät.

SKYRIM !!!!

se on just tuota kun vaihdevuodet alkaa olla päällä....

Ite pelaan oblivionia vieläkin. joo itekki oon assassin, 40lvl, on se dark brotherhood kampanja kyllä pelaamisen arvoinen.

pelaatko morrowindiä?

Itse olen tällä hetkellä 23-vuotias ja välit äitiini eivät ole mitkään parhaat. Voin rehellisesti sanoa, että olen veljeni kanssa kasvattanut itse itseni. Äitini ei piitanut yhtään menemisistäni sen aikan, kun asuin kotona. Muutin kotoa pois osittain omasta tahdostani, osittain pois heitettynä isäpuoleni toimesta - tähänkään asiaan äiti ei milläänlailla puuttunut. Isäni kuoli, kun olin 10-vuotias.

Jos et pysty kasvattamaan lastasi, ja olla hänelle vanhempi ja esikuva, miksi hankkia lapsia? Omalle lapselle pitää ja täytyy puhua kaikista asioista, vaikka ne olisivatkin vaikeita ja olla tukena vaikeina aikoina. Juttelu on avain kaikkeen, jota itse en ole siis saanut koskaan tukea. Näillä asioilla voinee osittain selittää, miksi yhteiskuntamme voi pahoin ja maassamme on suuret itsemurhatilasto, koska vanhemmat eivät välitä.

Monet ihmiset, jotka oikeasti tuntevat minut ihmettelevät, miten minusta tulikin suht.normaali ihminen, vaikka tilanne olikin, mitä oli. Vaikka teinivuodet vei alkoholi ja typeryydet, yliopistoon asti ollaan selvitty, ja toivottavasti joskus sieltä pois.

Eniten maailmassa kuitenkin toivon, että minulla olisi perhe ollut tai tulisi olemaan tulevaisuudessa. Tämä ajatus perheestä on oikeastaan ainut asia, joka saa minut jaksamaan tässä maailmassa.

Äiti on äiti ja isä on isä. Ne on lapsen ainoat vanhemmat (yleensä) joten ne on tärkeimmät ja rakkaimmat ihmiset lapsen elämässä. Heidän tehtävä on kasvattaa lapsi pärjäämään maailmassa parhaalla mahdollisella tavallaan. Ei lapsella ole vertailukohtaa siitä miten joku toinen toimisi siinä tehtävässä hänen kanssaan. Sanoit että et ole leikkinyt lapsesi kanssa, en leikkinyt minäkään, sillä en ole lapseni leikkikaveri olen hänen äitinsä. Nykyisin tuntuu olevan vallalla käsitys että lapsen kasvattaminen on kokopäiväistä leikkimistä ja lattialla konttaamista. Minun tehtävä oli elättää hänet, suoda hänelle mahdollisuus tutustua toisiin lapsiin joiden kanssa hän leikki ja suoda hänelle mahdollisuus harrastuksiin ja opiskeluun sekä aikanaan oikeus omaan elämään. Tämän prosessin aikana hän oppi tuntemaan minut ja sen mitkä ovat minun arvoni maailmassa, kun hän lähti omaan elämään hän päätti itse mitkä ovat hänen arvonsa ja tapansa, se on hänen oikeutensa, eikä minun enää kuulunut puuttua hänen tekemisiinsä (mikä on vanhemmille se vaikein asia, olla puuttumatta) Toki olen mielissäni, että tärkeimmät arvoni hän on myös omaksunut, mutta ei todellakaan kaikkia, eikä se ole ollut tarkoituskaan, sillä en halunnut toista itseäni, vaan itsenäisen ihmisen joka pärjää tässä muuttuvassa maailmassa. Hyvin hän on pärjännyt, on oma asunto, puoliso ja lapsia, jotka ovat hänelle äärettömän tärkeitä. Mummuna saan hoitaa heitä ja tavata tarpeeksi usein, mikä taas on minulle äärimmäisen tärkeätä. En mieti sitä olinko hyvä vai huono äiti, olin hänen ainoa ja siksi hänelle paras äiti. Se miksi olen puhunut koko ajan "minä" muodossa, johtuu siitä että olin yksinhuoltaja.

Sinulle kireä äiti sanon: luota tekemääsi työhön, aikanaan korjaat siitä sadon.

Koskaan ei ole liian möhäistä pyytää lapsiltaan anteeksi ja osoittaa nyt hellyyttä ja välittämistä. Vaikka he torjuisivat sen, saattaa asialla olla heille suuri eheyttävä merkitys, esim. omanarvontunnon kannalta tai omalle vanhemmuudelleen. Hienoa, että heräsit ja toivottavasti osoitat hellyytesi nyt. Lapsesi suhtautuvat sinuun edelleen äitinään.

Kireä äiti vm-65, ymmärrän tuskaasi. Oma äitini kuoli 3v sitten vain 62vuotiaana ja meidän suhteemme oli aina etäinen, en koskaan ollut äidin sylissä, hän huoleti minusta hyvin mutta ilman lämpöä ja rakkauden ilmaisua. Vasta viime metreillä hän sanoi aina rakastaneensa mutta että sen sanominen oli ollut liian vaikeaa.
Mun oli vaikeaa olla läsnä omille lapsilleni, olen yhtä lailla ollut "kärttyinen", en ole kyennyt leikkimään heidän kanssaan jne mutta: olen rakastanut ja kertonut sen heille, usein. Olen halannut, pusinut vielä nyt isompinakin. Ja olen myös pyytänyt heiltä anteeksi omaa kyvyttömyyttäni, sitä etten kyennyt olemaan "parempi äiti" ja kuinka se ei ollut koskaan heistä johtuvaa vaan mun omista jutuista, möröistäni. He ovat sanoneet etteivät tunteneet niin, mutta asiasta puhuminen on helpottanut mua ja uskon sen myös lähentäneen meitä. Juttele rohkeasti lapsillesi, kerro heille mistä on kyse, ole rehellinen ja aito. Ja ilmaise heille rakkauttasi nyt. Ennen kuin on liian myöhäistä.
Jos olisin itse saanut käydä vastaavan keskustelun oman äitini kanssa nuorena aikuisena, olisimme kyenneet nauttimaan siitä ajasta mikä meillä oli aivan eri tavalla..
Voimia, et ole ainut syyllisyydestä kärsivä. Ole armollinen itsellesi, teit mihin kykenit, niillä eväillä mitä sulla silloin oli.

Niin ..ei ole myöhäistä ottaa asiaa puheeksi..Lapset voivat taas ajatella asian aivan eri tavalla mutta kysymällä sitä heiltä-saat selville.Minä en hirveästi pienenä äidin sylissä ollut enkä i isänkään koska he olivat sen aikakauden kasvatteja että ei heitäkään jatkuvasti sylitelty..Mummin sylissä kyllä istuttiin..Paljon oli lapsia ja vanhemmilla paljon työtä mutta silti vaistosimme että meitä rakastettiin...) Itse olen saman ikäinen ja olen pitänyt paljon lapsia sylissä ja hellitellyt..Se on niin luonteista minulle,,Nyt vieläkin jo teinit antaa silittää päätään mutta vain 2 sekuntia...:)

Niin,minulla on kaksi ystävää,toinen "miniä" ja toinen lapsuuden ystävä kummatkin mummojen kasvatteja,ja yhteiskunnan.Kun itsekkyys ja viina vie lapsi/lapset kärsii.Lapsi koettaa vaan selvitä ja ihmettelee miksi äiti ei rakasta,miks sille on oma ura ja ravintolat ja ystävät tärkeemät kun oma lapsi.Nyt aikuisena olen koettanut kantaa miniän traumaa,kun on nyt turvallinen perhe ympärillä tulee takaumat.Lapsuudenystäväni selvisi joskin turvattomuutta ja ikuista rakkautta etsi ja lopuksi löysikin.Minut on kasvattanut isä,-ja turvattomuudesta kärsin minäkin,pitkään.Äitini oli nuori kun minut teki ja kuvaan astui miehet,bailaaminen,minä jäin,jäin jopa heitteille.Kunnes pääsin Isäni tykö joka sittemmin loi myös uraansa ja jälleen putosin.Annan äidilleni anteeksi koska omien lapsieni kautta tajusin että se oli pentu,olin joissakin asioissa kypsempi kuin se.En tiedä katuuko äitini,mutta olen antanut hänelle anteeksi itseni tähden sillä hän ei kyennyt.ON hyvä jos nyt ymmärrätte ja etsitte läheisyyttä lapsiinne jos he eivät anna anteeksi sekin on ymmärettävä,toivotaan kuitenkin että välinne paranevat.

vai luoja sut voi armahtaa! toivottavasti mahd.nopeasti. oisit lapset jättänyt muiden tehtäväksi jos parempaa et pystynyt

Mun ex miettii varmaan ihan samaa nyt kun lapset ovat minulla,saipahan tilaisuutensa.

tarina tuttu niin suloinen,,vaaditaan repeämään joka suuntaan,juoppo mies jota on pakko hyysätä ainaki anopin mielestä.synnytin18 ja 19 v kaksi poikaa ja mokasin koska oma pää ei enää jaksanu,antoi muttei saanut.huostaanotto ja sama kävi-98 syntyneelle pojalle,syytettiin jo siinä vaiheessa ku pikkunen pääsi maailmaan.eli ei aina vika ole äidissä vaan suku voi se kaikista pahin olla t,ei koskaan ylpeä teoistaan

Tuo on aika yleistä Suomessa kun molemmat vanhemmat ovat kautta aikojen tehneet pitkää päivää. Silloin se arkiaika jää vain niiden kotihommien ja ruokien tekemiseen ja itse äitinä olemiseen (=läsnäolo, lasten kanssa leikkiminen, kasvattaminen, sylissä pitäminen yms.) ei enää jää aikaa. Tommy Hellsten sanoi, että vanhemmuus on niin vaativa tehtävä, että se vaatisi sitä, että toinen vanhemmista (käytännössä usein äiti) jää kotiin päätehtävänään vanhemmuus.
Molemmat vanhempani olivat töissä ja isä teki pitkää päivää yrittäjänä ja äiti oli päivät töissä ja illat hoiti kotityöt yksin, en muista että äiti olisi ikinä leikkinyt tai juuri pitänyt minua sylissä :-(. Läheisemmät välit minulla oli mummoihin, jotka minua usein hoitivatkin. Ihan hyvät välit meillä nykyisin on äidin kanssa ja hän välillä hoitaa nyt omia lapsiani. Itse tosin olen valinnut tietoisesti toisenlaisen elämän: olen kotiäitinä. Monet "uraäidit" sanovat, että he tekevät kahta työtä hoitaessaan työn, kodin ja lapset. Mutta jääkö lapsille yhtään läsnäoloaikaa illalla kun silloinhan ne kotityöt pitäs tehdä? Tai sitten jos ollaan vaan lasten kanssa, niin koti jää hoitamatta ja ruoat tekemättä? Fakta on se, että aikaa on rajallisesti ja kaikkeen ei pysty. Itse koin jonkinlaisen kriisin kun omat lapseni syntyivät kun tajusin oman lapsuuteni. Itse asiassa en koe saaneeni mitään hyviä henkisiä lähtökohtia elämääni: rahaa oli, mutta minulla oli suuri läheisyydenkaipuu, huono itsetunto enkä kokenut olevani rakastettu. Oireilin eri tavoin myös nuoruudessa. Lapsetkin tiedostavat vanhempieni valinnan: niin jaat aikasi kuin sydämesi. Jos olet aina töissä, niin silloin se on tärkeämpi arvo sinulle kuin aika lapsen kanssa. Näistähän ei saa puhua julkisesti, mutta olen oikeasti tätä mieltä. Ainoa mitä voit tehdä jälkikäteen, on puhua asiasta suoraan lastesi kanssa, pyytää anteeksi ja antaa sitä aikaa nyt! Mennyttä et saa takaisin, mutta saat rauhan kun keskustelet suoraan asiasta lastesi kanssa, jotta he eivät siirrä samaa omiin lapsiinsa.

Kerro tuntemuksistasi rehellisesti lapsillesi. JOs kasvotusten on liian v aikeaa, kirjoita lapsillesi kirjeet. Ole rehellinen ja harmittele, ja pyydä että he antaisivat vielä mahdollisuuden korjata tilanne. Älä odota mitään, mutta olet ainakin yrittänyt korjata tilannetta.

Äläkä luovuta, niin kuin itsessäsi huomaat, joskus aika tekee tehtävänsä ja kylmä sydänkin pehmenee:)

Mielestäni on hienoa, että ihminen huomaa tehneensä virheitä ja haluaa korjata niitä!

Naapurini ei vietä aikaa yhtään lasten kanssa! aina lomalle ja lapset mummolle! no, katuu se vielä joskus xD

Martti Paloheimon kirja, Suomalaisen lapsuuden haavat. Löytyy kirjastosta. Kirja käsittelee kotivammaisuutta, joka on seurausta vanhempien välinpitämättömyydestä ja kaltoinkohtelusta lapsiaan kohtaan ja mitkä jäljet se jättää lapseen. Kannattaa lukea ettei iäkkäiden vanhempien ja aikuistuneiden lasten loppuelämä kulu itsepetoksessa.

Olen myös ollut tiukka äiti ja kasvattanut säännöillä, mutta olen pitänyt sylissä, halinut ja pussannut poikaani. Rakastanut häntä enemmän kuin miestäni ja enemmän kuin ketään muuta maailmassa.

Olen ollut muutaman vuoden osa-aikaisesti töissäkin kun hän oli pieni, koska halusin olla läsnä ja halusin että pojallani on turvallista.

Tosin en ole leikkinyt hirveästi hänen kanssaan, enkä puuhastellut lastenjuttuja, kun sitten siivosin ja leivoin ja laitoin ruokaa tms ... tosin poikani oppi ainakin siistiksi ja siivouksen salat, kun oli mukana näissä touhuissa.
Ruuanlaitosta tosin ei kiinnostunut ;). Leipomisenkin lopetti jo kymppi vee.

Tunnen poikani ja välit ovat läheiset vieläkin, tosin avioliitto kaatui mutta mitä väliä ... nyt minulla on aikaa taas harrastaa omiani, mutta poikaa on ikävä. Hän on asunut omillaan jo 19 vuotiaasta.Tiedä miten sainkin noin itsenäosen lapsen ?!

Tuntuu vain siltä että poika voisi enemmän välittää minusta ja kysyä esim. tarvitseeko luoda lunta tai ajaa nurtsia kun tulee käymään. Pyydän kyllä joskus apua mutta enemmän se olen minä joka häntä auttaa. Hän voisi käydä useamminkin, niinkuin jotkut kavereideni lapset.

Olen ajatellut jotta elämä kutsuu häntä kaikkine mielenkiintoisine juttuineen, niinkuin minuakin aikoinaan ja onhan minulla nytkin paljon ystäviä ja voin tehdä ihan mitä ikinä lystään ... mutta se ikävä aina välillä ... no sitten kutsun itseni hänelle kylään, jos hän ai pääse tulemaan ja menen kaikine tulijaisineni ja näyttää siltä että olen tervetullut vaikka välillä vähän vielä neuvonkin 21 vuotiasta ;))

OLen saanut ihanan tyttärenkin. Poijallani on pikku avokki ja niin mahdottoman söde nuori nainen kuin ikinä voi olla.

Kaikilla omat tavat ;).

Melkein kaikki katuu jotain lastensa kasvatuksessaan kun se on ohi. ;))

Kiitos keskustelun aloittajalle ja kaikille muillekin teidän omakohtaisista kokemuksista. Olen itse kärsinyt ns. rakkaudettomasta lapsuudesta ja nyt yli nelikymppisenä nuo traumat ovat pikku hiljaa hellittäneet ja voisin uskoa olevani ehjä ihminen. Valitettavasti vaan aika saattaa loppua kesken eli mahdollisesti en enää omia lapsia saa, mutta en olisi ollut aikaisemmin valmis kun pelkäsin sitä, että nuo traumat olisivat vaikuttaneet omaan tapaani olla lasten kanssa, juuri olemalla poissaoleva, etäinen kuten äitini oli.

Surullista oli lukea, että olet valmis halimaan ja "korvaamaan" tekemättä jättämät tuleviin lapsenlapsiin, mutta et vieläkään lapsiisi.

se että he ovat aikuisia eivät tarkoita sitä, ettätkö voisi nyt ruveta paremmaksi äidiksi ja alkaa välittämään ja halaamaan.

Kyllä minun äitin "ei niin helppo" lapsuus näkyi omassa lapsuudessa. Mutta ei minun ole syytä valittaa. Kaikilla ei ole äitiä joten asiat voisi olla paljon huonommin. Oma elämä on kuitenkin pääasia ja varsinainen kasvatus on tullut oikeasti peruskoulusta eikä äitiltä ja isältä. Ei tuollaista kannata enää miettiä. Se kannattaa miettiä ennen lapsentekoa, että onko minusta hyväksi vanhemmaksi.

Pelasta nyt vain se mikä on pelastettavissa. Elä tätä hetkeä ja unohda menneiden
haikailu. Uskon etä toimit niin hyvin kuin sinulle oli siinä elämäntilanteessa
mahdollista. Älä syyllistä itseäsi. Täydellisiä vanhempia ei ole.
Puhu lastesi kanssa ja vietä heidän kanssaan aikaa jos mahdollista.
Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä hyviä muistoja. Sinulla on koko loppu-
elämä aikaa.

Täällä kirjoittaa "välinpitämättömien" vanhempien lapsi.
Olen 17 vuotias tyttö ja molemmat vanhempani ovat olleet koko lapsuus- ja nuoruusaikani kovin välinpitämättömiä. Kyllä, he kuuntelevat jos on tärkeää asiaa, neuvovat, jos en osaa tehdä läksyjä, huolehtivat kaikista perustarpeistani yms. Mutta yhtäkään kertaa en muista, kun jompikumpi olisi leikkinyt kanssani. En yhtäkään kertaa kun mut olisi viety puistoon, en kertaa jolloin olisin äidin kanssa käynyt lenkillä, en yhtäkään tavallista arkipäivää, jolloin oltaisiin syöty koko perhe yhdessä samaan aikaan. Niin kauan kuin muistan, olen kaivannut perheen yhteistä aikaa, kaipaan yhä. Uskon, että vanhempien välinpitämättömyys oli osasyy masennukseen, johon sairastuin jo 12 vuotiaana, ja joka päättyi psykiatrin ja lääkkeiden avulla 15 ikävuoden paikkeilla.

Siitä kaikesta huolimatta, pidän vanhempiani hyvinä vanhempina. Arvostan heitä ja tiedän että olen rakastettu ja maailman tärkein asia heille. Silti haaveilen, että olisi vietetty lapsuusaikanani enemmän yhteistä aikaa, oltaisiin oltu läheisempiä.

Olen tutustunut uuteen suomalaisen kirjoittamaan elämänfilosofiaan Alkuajatus - Elämän pieni käsikirja (Hannu 2010). Kirjan mukaan kopioimme lapsuudesta lähtien ajatuksia ympäristöltämme, ja nämä ajatukset määrittelevät meille vahvasti minkälaisia meidän tulisi olla, ja mitä meidän elämässämme tulisi tehdä, jotta täyttäisimme kunkin ajan ja ympäristön vaatimukset "kunnollisesta" ihmisestä. Ulkoiset ajatukset asettuvat mieleen ulkoisiksi tahdoiksi ohjaamaan elämänvalintoja, jonka takia oma tahto vajoaakin osittain tai kokonaan tiedottomuuteen. Tämä ajatustapa siirtyy eteenpäin juuri kasvatuksessa, ja hyvin moni kokee varmasti ristiriitaa asian suhteen, kun pääsevät katsomaan asiaa hieman sivusta, eli kun lapset ovat kasvaneet isoiksi. Sinun on turha potea syyllisyyttä, sillä teit vain kuten sinulle opetettiin. Voit vielä ymmärtää enemmän, ja korjata mahdollisia virheitäsi, jos vain ymmärrät mitä ne virheet olivat.

Kirjasta löytyvän tiedon varassa oppii tarkastelemaan ajatuksia mielessään. Kun ajatus paljastuu, siitä tulee tietoiseksi, jolloin sen voi valita pois. Sitä ennen se vaikuttaa toimintaan tiedottomuudesta, eikä henkilö välttämättä huomaa sitä lainkaan. Tätä työtä tehdessä tietoisuus itsestä ja omasta tahdosta kasvaa, ja sitä mukaan valinnat siirtyvät kohti omaa tahtoa.

Todella mielenkiintoinen, ja ennen kaikkea toimiva filosofia, kannattaa tutustua! Lisää sivulla www.alkuajatus.org

Ole loistava mummo mahdollisille lapsenlapsille. Olen kokenut saman tyhjyyden ja syyllisyyden tunteen kun en ole pystynyt olemaan sellainen äiti kun olisin halunnut olla. Nyt olen heidän mukaansa maailman paras mummo :)

Menneille et voi mitään, mutta tulevaisuudelle voit.

Moi! Kuule,sie olet maailman rakkain äiti sun lapsillesi! Ihan varmasti olet rakastanut lapsiasi tarpeeksi,susta vaan tuntuu,ettet ole ollut läsnä:) Jo se,että lapset on puhtaissa vaatteissa ruokittuina on rakkautta,ei se leikkiminen ole sääntö.Kuinkahan moni äiti loppupeleissä kauheasti leikkii lastensa kanssa,en minä ainakaan ole hirveästi leikkinyt omieni kanssa.Silloin ensimmäisen kanssahan sitä touhusi ja hössötti,sitten otti seuraavan kanssa jo lunkimmin! Eikä se ole myöhäistä koskaan rutistaa lapsiaan! Seuraavan kerran kun näet heidät,halaat oikein sydämesi kyllyydestä ja sanot,että rakastat ihan kauheasti heitä:) Yllätä muksusi! Ja pian sulla lapsenlapsia,niitä saa sit pussailla vaikka kuinka paljon!!

Tärkeintä ei ole se, välittävätkö lapsesi sinusta, vaan se rakastatko sinä lapsiasi!!!
Älä piiskaa itseäsi, et voi mennyttä muuttaa, mutta voit nyt osallistua ja auttaa lapsiasi tarpeen mukaan. Opettele keskustelemaan heidän kanssaa (tiedän miten vaikeaa se on, mutta kannattaa yrittää) ja kerro tuntosi heille. Äitejä on ihan kaiken laisia, ei vaan hyviä ja huonoja. Olet varmaan monessa asiassa hyvä äiti, sinun lapsillasi sentään on sinut ja oli ruokaa ja vaatteita :).
Itselläni on jo aikuisia lapsia ja pienikin vielä kotona, en ole ollut mielestäni riittävän hyvä, enkä ole sitä vieläkään, mutta parhaani olen yrittänyt ja niin kai sinäkin silloin.
Ajattelen usein, että tekisin asioita toisin jos voisin palata ajassa taaksepäin, mutta kuka tietää miten menis.
Aikuiset lapsetkin tarvivat tunnetta, että heidän tarpeet on tärkeitä vanhemmille ja koskaan ei ole liian myöhäistä "ottaa lapsi syliin". Halauksia!!!

mitä luulette paljonko 100vuotta sitten äidit leikkivät lastensa kanssa? Mun äiti ei ole ikinä leikkinyt mun kanssa, enkä itse ymmärrä miksi olisi edes pitänyt? Olin kyllä kotiaskareissa mukana ja rakastettu... Itsekkään tuskin jaksan leikkiä omien lasteni kanssa kun he kasvavat, mutta muuta puuhastelua tietenkin tehdään yhdessä ja luetaan kirjoja. Ei aikuisten tarvitse leikkiä jos se ei tunnu luentevalta! Eikä kannata pakottaa itseään leikkimään, olen itse sitä mieltä..

Piere lujaa tai hiljaa

Äitinä olet tehnyt parhaasi ja se riitää...älä itseäs soimaa...lapsesi kyllä ymmärtävät..voisit sanoa että tykkäät heistä ja antakaa anteeksi että en ole jaksanu olla parempi....sinä yrität ja se on suoritus....oman äitini syliin en ole päässy en isänkään ,mutta omani ovat henki ja elämä ja meillä halitaan....en tiedä mistä saan voimaa...he ovat tärkeintä elämässä....sinunkin sinun ....kaikkea hyvää ja mummona ootkin sit paras....minäkin yritän aikanaan...kaikkee hyvää ja voimahalii sinne!

"Myönnän,olen ollut aikoinani tosi itsekäs ja laittanut omat tarpeet lasten edelle!!! Mutta en siinä mielessä,että olisivat olleet ruuatta taikka likasissa vaatteissa...vaan,en ole jaksanut/viitsinyt leikkiä,olla lähellä taikka olla äidillinen."

Olit siis itsekäs.
Laiska
Ja saamaton....


" Nyt,kun 50v alkaa häämöttää...olen alkanut katumaan omaa itsekyyttäni. Kuinka voisin paikata tilanteen?"

Kyllä täältä tietoa löytyy(yeah right).
Et kai taas sysää vastuuta muille?

Etkö muka kykene tekemään ITSE mitään?


Oletko varma, että "katumisesi" ei johdu vanhuuden pelostasi?

" Kun näen pieniä lapsia,ovat he tosi suloisia,,,mutta en muista,että olisin omiani kauheesti halinut taikka pitänyt sylissä . Itkettää. Harmittaa. Kai he varmaan minusta ovat välittäneet? "

Älä nyt sössötä.

Olet mokannut.
Olet ollut 'nyky nainen' jo aikoja sitten.
Olet ollut aikaasi edellä:-)

Itsesääli ja narsismi paljastuu erityisen hyvin tuosta :" Kai he varmaan minusta ovat välittäneet? " -lauseesta.

Liity kansalaisjärjestöihin jotka ylläpitävät tai jopa parantavat aikaansaannoksia.
Maailma leviää käsiin hallitsemattomasti kaltaistesi seurauksena. Lapsi tarvitsee rakkautta ja esikuvia ollakseen tasapainoinen. Sori! Hauskaa tämänkin sivilisaation tuhoa.

Oma suhde vanhempiini on jäänyt etäiseksi. Olen 19-vuotias. En muista koskaan olleen huippuhyviä hetkiä, mutta muistan sitäkin paremmin saamani tiuskaisut ja komennukset omaan huoneeseen. Välillä, kun äitini on hyvällä tuulella, ajattelen hänen olleen hyvä äiti. Mutta kun olen itse surullisella tuulella, mietin, ovatko vanhempani koskaan oikeasti rakastaneet minua. Varmaankin ovat, omalla tavallaan. Silti tuntuu surulliselta ja siltä, että lapsuudessa on jäänyt jotakin lämpöä kokematta. Mutta jospa se siitä, koska olen oppinut eläytymään toisten ihmisten asemaan ja koetan paljon miettiä, että mitä äitini on tuntenut ja kokenut minua kasvattaessaan. Olen perheemme keskimmäinen lapsi, ja monesti kokenut olevani väliinputoaja. En kuitenkaan vihaa vanhempiani, enkä syyttele mistään.

Yleisesti ottaen, olet niin tai näin, aina olet väärinpäin.

Toiset lapset pitää suukoista ja halaamisesta, toiset ei.
Eivät edes muista, vaikka aina olivat suukottelun jälkiä olleet aina pois pyyhkimässä.

Olet raitis, hyvä lasten kannalta, muttei ihmisten kanssa seurustelun kannalta.

Ei se niin ole, että kodin esimerkki on se johtotähti lapsellesi.
Lapselle muovautuu luonne, ties kuinka monen sukupolven takaa, etkä mitenkään ymmärrä, miten esim lapsesi voi tuolla lailla käyttäytyä?

Sukupolvien välinen aika oli lyhyempi, itsekin muisti sukulaisistaan luonteenpiirteitä, ikäviäkin.
Joku osaa kertoa mummun tai papan olleen juuri samanlaisia.
Minkäs teet?

Elämä on yhteensattumien summa.

Riittää kun jokainen tekee parhaansa,sen mihin pystyy.
Turhaa on verrata toisten elämään, meillä kaikilla on omamme.

Ennen oli sikäli paremmin,ettei vaihdevuodet kolkuttaneet ovella lasten syntyessä.
Parikymppisestä kolmekymppiseen kun sai lapset, jaksoi paljon paremmin tehdä kaikkea ja lasten kanssa touhuilla.

Lapset tuli aiemmin 5-60 luvulla . Siis tosiaan tuli, sitten tuli e-pillerit ja systeemi muuttui.

En voisi kuvitella alkavani saamaan ensimmäisiä lapsiani neljänkympin kynnyksellä,vaikka sama tilanne oli äideillämme viimeisiä lapsiaan saadessaan.
Loppukatras saikin sitten vähiten huomiota osakseen.

Sitä olisi mielettömän väsynyt kaikkiin koliikkeihin ja yövalvomisiin.
Nykyisten sukupolvien väli on tuplaantunut.
Lapsilla on tosi iäkkäitä isovanhempia, ei niistä ole hoitajiksi, kuten ennenvanhaan.

Tuloksiin tyytyväinen, olkaa tekin.

Jokainen elää niin kuin parhaaksi näkee. Useat ihmiset hankkivat lapsia "ollakseen normaaleja" eli saadakseen muun yhteiskunnan hyväksynnän jotta ihmistä ei katsota outona.

Sinä olet sentään laittanut ruoat lapsille ja pessyt pyykit. Oma äitini jätti ruoanlaiton usein väliin. Saimme lämmintä ruokaa kotona kenties 2 kertaa viikossa. Koulussa onneksi sai ruokaa. Kotona tuli syötyä kenties leipää. Ihminen tosin tottuu niukkaan ruokavalioon kun siihen tottuu. Olen kyllä koko elämäni ajan saanut kuulla kommentteja laihuudestani, mutta sille nyt ei voi mitään. Äitini piti ystäviään tärkeämpinä kuin meitä lapsia. Hänellä ei ollut aikaa auttaa meitä lapsia koulutehtävissä, ei silloin kun piti ystävättären kanssa juoruta eikä muulloinkaan. Äiti sen sijaan keksi valheita millä hän puhui ystävättärilleen meistä lapsista kaikenlaista pahaa ja selitteli sitä että hän ei ole ikinä kasvattanut meitä tällaisiksi. Sinänsä äiti ei ollut kasvattanut meitä sellaisiksi. Hän ei vaan ollut kasvattanut meitä, mutta sen sijaan hän oli kyllä pelotellut kaikenlaisilla turhilla asioilla ja puhunut valheita.

Voit joka tapauksessa lohduttaa itseäsi ettet ollut yhtä huono äiti mitä monilla muilla. Toisaalta en tiedä miksi tässä elämässä pitäisi saada tai antaa lohdusta. Jokainen meistä kuolee yleensä 100 vuoden sisällä eikä millään ole ollut mitään merkitystä.

Puhu heille suoraan ja peittelemättä, mitä tunnet. Kaikki menee hyvin niin tekiessäsi. Itku tulee varmasti mutta niin tulee lapsillesikin. Minun äitini toimi samoin kuin sinä, myöhemmin ei kehdannut puhua mutta rivien välistä syyllisti ja/tai kehui (!) kokoajan itseään (molemmat tavat itsesuojelua häpeältä).

Aikuisena otin itse asian puheeksi äitini kanssa ja sanoin, että hän on aina ollut minulle tärkein ja rakastan häntä kaikesta huolimatta; oli vaikeaa sanoa mutta tein sen silti ja ihmettelinkin, miten hienosti hän otti sen. Meillä on nyt hyvin asiat ja voimme puhua kaikesta salailematta. Huumorikin helpottaa näissä asioissa mutta vasta sitten, kun asiat on tunnustettu rehellisesti ja sydämen tuska tuotu päivänvaloon. Ole rohkea.

Ei Äidin tarvitsekaan leikkiä, vaan tarjota perusturva ja olla vanhempi. Läheisyyttä täytyy toki antaa. Tuohan on yleisemmin isien ongelma, että isovanhempi-iässä aletaan katua sitä, että ura meni lasten edelle näiden pikkulapsi-iässä. Ei voi mitään.

Mutsi sai meidät aivan liian aikaisin. Syy taisi olla: koska kaikilla muillakin.
Nainen oli kylmä kuin kivi ja näki vain oman napansa. Ruokaa, vaatetta ja kattopäällä. Sen piti riittää. Kohtelu oli "kuka täällä puhuu"?

Veljeni oli herkkä kuin lehti ja suri itsensä hengiltä.
Minä...en osaa solmia kestävää suhdetta...mutta osaan käydä töissä ja hoitaa kodin, kuten on opetettu. Näen mikä meni vikaan ja yritän korjata omaa käytöstäni.

Katsokaa ympärillenne. Porukat on sekaisin. SEKAISIN! Kukaan ei elä vedestä ja leivästä. Jos teette lapset:, parasta mitä voit antaa on oma aikasi, syli, viisaat neuvot ja oikea kuri. RAKKAUTTA, hyvänen aika. Kuka muistaa vielä mitä se tarkoittaa??!! Tää koskee sitten sekä isää että äitiä.

40-lukulaiset saa painua muualle neuvoineen. Kasvatitte tänne rahan ahneita narsisteja enemmän kuin mikään muu sukupolvi. Teidän aikanne oli erilainen. Tänään on tässä ja täällä tarvitaan inhimillisiä arvoja enemmän kuin koskaan.

AP: PAIKATA? Miten paikata kylmäksi tai tyhjäksi kasvatettu sydämen kohta?
Mene ja pyydä anteeksi. Kysy mitä voit tehdä.

ps. luulen että oma äitini ei tule koskaan tuohon kohtaan.

Hei
Minä kuuskytluvulla syntynyt äiti olin ns. uhrautuva äiti. Lapseni rakastavat minua edelleen, mutta - itse olen viettänyt rakkaudettomia yksinäisiä vuosia lasten kanssa.
Olen yh:na antanut rakkauteni ja rahani lapsilleni, kun he olivat pieniä. Itseltäni olen kieltänyt kaiken ja nyt viiskymppisenä ei ole rahaa, ei uraa, ei miestä, tunnen itseni hylkiöksi, sillä silloin kuin olisi pitänyt mennä ja luoda uraa valitsin lapset. Olenko onnellisempi kuin joku toinen? En, vain katkera. En voi matkustella kun ei ole rahaa, vain pätkätöitä. Ei kunnon ammattia. En pysty käymään vähillä rahoillani esim. kampaajalla tai kosmetologilla. Olen ylipainoinen, en jaksa huolehtia itsestäni ja kaikki mitä haluaisin harrastaa, maksaa. Niinpä lihon ja katselen tv:tä.
Lapset tekevät opiskelujensa ohella töitä, jotta voivat pitää yllä isänsä antamaa elintasoa. He pääsevät ulkomaille ja Lappiin laskettelemaan.
Ovathan he kultaisia; Voisitko pestä vaatteeni? Silitätkö paitani? Ja äitihän tekee ilman paikkaa.
En voi sanoa olevani onnellinen. Ai muuten lapseni eivät ole koskaan olleet kunnallisessa päivähoidossa, kun he olivat pieniä ja olin töissä, meillä oli hoitaja kotona. Kun ero tuli lapset olivat jo kouluiässä.
Opiskelut keskeytin, koska eksäni sanoi pystyvänsä elättämään meidät ja olihan hän hyvätuloinen, mutta avioeron jälkeen en ole elintasosta nauttinut.

Tässä on yksi näkökulma asioihin, en tiedä mikä olisi parasta. Varmasti joku kultainen keskitie pitäisi löytyä, sillä ei minunkaan elämä tunnu hyvältä eikä oikealta.

olla täydellinen ,sellaista ei ole, tuskin mitään niin paljon syyllistetään kuin äitiä jos lapsilla huonommin menee ,mutta kun heillä menee hyvin sitten he ovat suvun menestyjiä Kukaan ei voita äitiä lasten sydämmissä ,vaikka yrittäisikin jokainen äiti joka on kasvattanut lapsen ansaitsee ruusun .mutta kateus suvunkin naisten keskellä on suuri ei sovi vähätellä isoäidinkään kiintymystä lapsenlapsiin .ollaan vain tyytyväisiä niihin vuosiin jolloin työn ohessa hoidettiin lapset ja nautitaan siitä mitä nyt on rukoillaan ja tuetaan niitä lapsia joilla menee huonommin

Minäkin olin pitkään yksinhuoltaja. Erosimme kun lapset olivat 9- ja 11 vuotiaat.
Elätin heidät siivoojan palkallani.
Tunnistan itseni aloittajan kirjoituksesta siinä että en ole koskaan ollut mikään leikkitäti. Kuuntelin kyllä mitä lapsilla oli asiaa ja keskustelin heidän kanssaan mutta leikkiä ja askartelua emme harrastaneet koskaan.
Lapset olivat pienenä tarhassa, lähdin töihin nuoremman ollessa 1 v 3 kk:n ikäinen.
Nyt ovat aikuisia, tyttö asuu yksin ja käy töissä. Poika opiskelee AMK:ssa ja asuu avossa.
Poikaan minulla oli jotenkin mutkattomampi, läheisempi suhde silloin kun he olivat pieniä. Ymmärsimme toisiamma jo melkein pelkästä ilmeestä.
Nyt kun ovat aikuisia tytär on tullut läheisemmäksi. Tapaamme useammin ja hän käy luonani saunomassa ja yökylässä lähes joka viikonloppu. Hän asui pari vuotta eri kaupungissa ja meni kuukausiakin ettei nähty vaikka soittelimmekin usein. Nyt hän kai haluaa ottaa takaisin sitä aikaa.
Itse olen nyt työkyvyttömyyseläkkeellä ja nautin elämästä. Rahaa ei ole paljon mutta saan olla ja elellä oman mieleni mukaan. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään enkä enää kanna huonoa omaatuntoa siitä että en leikkinyt heidän kanssaan. Mummoutta odotan tietysti mutta olen jo asennoitunut siihen niin että en mene hössäämään esim. miniän harmiksi. Jos tyttäreni saisi vauvan se voisi sitten olla eri asia. Poikaa on joskus ikävä mutta annan hänen elää omaa nuoren miehen elämäänsä. Hänellä on nyt omat ruuhkavuotensa aluillaan mutta hän tietää että minä olen taustalla jos hän joskus tarvitsee apua tai kuuntelijaa.
Eletään tätä hetkeä sillä seuraavaa ei saata enää olla!

"Ihminen on aikuinen sillon, kun on voinut antaa anteeksi omille vanhemmilleen."

en minäkään juuri lasteni kanssa varsinaisesti leiki, teemme yhdessä normaaleja muita arkielämän juttuja, käydään kalassa ja korjataan fillarit jne. halauksia he kyl saavat ja antavat mielellään. emme ole rikkaita, meillä on ed liitostani kolme lasta ja neljäs eli ensimmäinen yhteinen tulossa. syvästi liikuttaa vieläkin muistella, mitä nyt 12v poikani sanoi minulle reilu vuosi sitten ollessamme Turussa käymässä.. "äiti, ehkä me ollaan köyhiä, mutta ainakin meillä on pirun hauskaa"

Hmm, vaikea aihe. Olen nyt 33 vuotias. Kun me oltiin pieniä niin äiti oli melkein koko ajan pahalla tuulella ja äkäinen. Isä oli tosi vähän kotona. Tämä on päällimmäinen muistoni. Minusta tuntuu vieläkin että äitini ei ns. tykkää minusta vaikka oikeasti varmaan tykkääkin. Rakkautta en ole koskaan tuntenut saavani, siis rakkaus on ollut tyyliin sitä että on huudettu ja asetettu sääntöjä ja sanottu sen olevan rakkautta ja huudettu siksi että "rakastamme sinua ja haluamme sinun parastasi, säännöt ja rajat ovat rakkautta". Mutta en muista että olisin koskaan ollut esim sylissä tai minua olisi halattu. Kun oltiin nuoria niin hän sanoi toivovansa että me muutetaan jo pois. Kaikki koulu ym olisi pitänyt tehdä niin kuin hän sanoi, harrastaa mitä hän oli päättänyt (olimme siskon kanssa pakotettuna musiikkiopistossa 5 vuotta vaikka vihasimme sitä). Olisi pitänyt mennä yliopistoon että olisi kelvannut ym. Mikään ei riittänyt. Jos sai kokeesta vaikka ysin niin sanottiin että onhan tuossa vara parantaa.

Minä itse olisin varmaan ollut samanlainen äiti mutta mieheni ansiosta olen itse saanut rakkautta ja oppinut antamaan sitä myös omille lapsilleni. Siis ihan sillä tasolla että halataan ja sanotaan lapselle usein että olet rakas tai tärkeä. Vaikka huutaisin niin sen jälkeen aina sitten halataan ja pussaillaan. Oma äiti on sellainen mököttäjä tyyppi että vihastuessaan jatkoi sitä vihan pitoa ikuisuuden, mikä tuntui lapsena todella pitkältä ajalta. Vaikka tiedän että äidilläni oli vaikeaa koska isäni oli paljon poissa, silti kaikki antipatiat suuntautuvat vieläkin äitiin koska häneen liittyy niin paljon negatiivisia muistoja. Isästä muistot ovat lähinnä neutraaleja ja toisinaan hyviäkin.

Mutta vaikka järjellä nyt aikuisena ymmärrän jollain tasolla äidin käytöksen niin siltikään paha mieli ei poistu. Ei se auta mitään että hän on nyt omille lapsilleni rakastava mummo. Olisi pitänyt olla minuakin kohtaan silloin kuin olin lapsi! Mulla tulee olemaan ikuisesti paha mieli tämän asian takia koska mulla on lapsuudestani sellainen olo että olin vaan tiellä, en kelvannut enkä koskaan ollut sellainen kuin olisi pitänyt olla. Joskus huomaan itsesssäni samoja piirteitä kuin äidissäni ja minusta se tuntuu kamalalta. Mikään ei olisi kauheampaa kuin omia lapsiani kohtaan sellainen kuin oma äitini oli minua kohtaan.

Myöhäistä on vasta silloin kun toinen osapuoli makaa haudassa. Eli liikettä niveliin!

Lapset rakastavat vanhempiaan ehdoitta. Ihmiset on ihmisiä ja ihmiset loukkaavat toisiaan väkisinkin. Anteeksipyytämisen ja antamisen taito on kuitenki tärkeimpiä taitoja tässä elämässä.

Tsemppiä! Vielä ei ole myöhäistä!

Terveisin 20-v äitin- ja isintyttö

Niinpä, itse en ole enkä ole ikääni mennessä nähnyt täydellistä äitiä tai isää. Kaikki me vanhemmat painimme samojen asioiden kanssa, hermot menee halusit tai et. Vanhemmuudessa tarvittaisiin todellisia teräshermoja, 24/7 valmiina leikkimään, siivoamaan, ruokkimaan, pesemään pyykkiä, käymään kaupassa, saada rahat riittämään, ommeltava, olla aktiivinen vanheimpainilloissa, harrastuksissa, tehdä omt palkkatyönsä jn e aina pirteällä naamalla ja kaikin puolin freesinä. Äiti/isä ei saa koskaan väsyä. Niin kauan kun henki pihisee, on ainainen huoli. Ei tarvitse kenenkään kirjoittaa "mitäs teitte kakaroita", ei ei se niin mene, se vain kuuluu vanhemmuuteen (elämään) kaikkinensa iloinensa, huolinensa, suruinensa. Toki olen nähnyt näitä täydellisyyksiä, mutta kun on oppinut tuntemaan, mikä sieltä takaa sitten paljastuukaan.. Joten älä murehdi, tuokin kuuluu siihen huonommuuden tunteeseen, kun huomaa että ei ole enää lastensa elämässä. Pitää vain hyväksyä se, että lainaahan ne...

Teissä muutamissa kirjoittajissa on se vika, että yleistätte liikaa.

Esim nimim ..26.04.2012 08.07.
Ei kaikki 40-luvun äidit menneet hulluina rahan perässä töihin 60-luvun loppupuolella.
Silloin oli sellainen tapa, kaikki töihin.

Jutta Zilliacus paistatteli lehtien palstoilla väittäen äitien, jotka hoitivat lapsiaan kotona olevan siivelläeläjiä.
Siitäkin huolimatta minä ja sisarukseni hoidimme lapsemme kotona.

Älä tyttö yleistä.

Kyllä silloin olisi helpommalla päässyt, kun olisi mennyt kodin ulkopuolelle töihin.
Kukaan ei olisi sitä paheksunut.
Miten perustelet sen, ettei 40-lukulaisella,lapsiaan kasvattaneella ollut inhimillisiä arvoja?
Ainakin niillä äideillä oli , jotka hoitivat lapsensa itse.
Painostus tänäpäivänä on, että pitäisi jäädä kotiin ja pitää pitkä äitiysloma, jos on ollut työelämässä.
Miksi?
Eivät kaikki viihdy lastensa kanssa kotona.
Väkisin ollaan kotona, sitten lapset ruikuttaa täällä palstoilla, ettei rakastettu.

Aina on ollut vanhempia, jotka eivät välitä lapsistaan, miten se olisi nyt erilaista?
Minä olen korjannut omalta osaltani lasten kanssa olemista, ei parane paljoa syytellä.
Ajat, tavat ja ihanteet olivat erilaisia vuosikymmeniä sitten.

Itsellä tulee tästä sellainen olo ettei vieläkään osata (ja uskalleta) oikeasti keskustella vanhempana ja lapsena. Yksi ajattelee yhtä ja toinen toista, ja kaikilla on paha olla eikä kukaan tiedä miten asiat saisi korjattua. Pitäisi uskaltaa puhua suoraan, jos joku loukkaantuu, ei se tilannetta ainakaan huononna, ainakaan pitkällä aikavälillä. Sen jälkeen on mahdollista muuttaa sitä mitä haluaa muuttaa.

Vaikka vaikeaa se tietysti on. Itsellä sama tilanne. Vanhemmilla aina omat jutut ajaneet muun edelle, eikä aikaa vieläkään tunnu löytyvän, edes lapsenlapsille.

Itse olen nyt aikuisena monet itkut itkenyt juuri tuosta mistä ap kirjoittaa, mutta lapsen näkökulmasta. En ole uskaltanut äidilleni tätä sanoa, kuin puolittain. Toinen ottaa sen niin helposti syyttelynä. Itsellä on alkanut helpottaa ja olen hyväksynyt että äitini on hyvä ja rakas äiti sellaisenaan, ja lapsuuttani en voi muuttaa. Viileähköille väleille en voi enää mitään. Nyt voi vain yrittää korjata paremmaksi sitä mitä on olemassa.

Toisaalta, koska olen ajatellut asiaa paljon jo nyt omien lasten ollessa pieniä, itsellä on todella vahva tahto ja halu tehdä asiat toisin. Leikin paljon lasten kanssa, sylittelen ja halittelen. En halua että he jäävät mistään sellaisesta paitsi jota voin heille antaa! Enkä koe että olisin joutunut luopumaan kovin paljosta sen takia. Tietysti oma aika on kortilla ja väsymys tuppaa toisinaan iskemään päälle. Mutta itsepä olen lapseni päättänyt hankkia! Tiukat säännöt meillä on ja osallistumista arkiaskareisiin vaaditaan, mutta meillä myös puhutaan, kuunnellaan ja osallistutaan paljon toistemme juttuihin. Toivon että tällaiset välit säilyvät myös aikuisina.

Niille ketkä ovat "uhranneet" elämänsä lapsille, sanoisin että ainakin teillä on lapset nyt aikuisenakin! Ei tarvitse ihan yksin olla. Omilla vanhemmillani tilanne tuppaa olemaan se että ei niitä lapsia paljon näy, eikä lapsenlapsia, ja edelleen on sitten se rakas työ, joka tekee vain ahdistuneeksi.

Jos on tiukkaa ja nykytilanne harmittaa, miksei lähtisi opiskelemaan, vaikka puolitosissaan ja omaan tahtiin, omaksi iloksi? Ei kai tilanne enää siitä kovin paljon tiukemmaksi muutu, tai ainakaan lopullisesti? Uuden ammatin myötä saa jotain uutta elämään, jossei sitten samalla paremmat tulotkin?

Mietityttää vaan, onko tämä vain tietyn sukupolven trauma? Jos ongelmaketju jatkuu ja tätä siirretään sukupolvelta toiselle, mieleen tulee vain yksi keino: muutto ulkomaille. Eri kulttuurissa kasvaa eri arvopohjalta ponnistavia lapsia.

Trolli joltain katkeralta lapselta. Ei me uranaiset ainakaan jakseta itsekä lasten perään. Olkoon maailmalla.

Tämä on hyvä viestiketju siinä mielessä, että tästä voi moni "nykyäiti" saada vinkkejä, miten voi kohdata omat lapsensa. Vaikka osalla lapsista (myös minulla) on ollut heikosti läsnäoleva äiti, voi kierrettä yrittää omalta osalta katkaista. Vaikka leikkiminen tai halaaminen ei tuntuisi luontevalta, kannattaa kuitenkin ainakin yrittää. On se aina parempi, kuin ei mitään! Asian voi aloittaa juuri nyt! Lapsi kyllä varmasti osaa arvostaa jo yritystäkin ja osaa jo siirtää sen mallin omille lapsille. Koskaan ei ole liian myöhäistä luoda kontaktia lapsiinsa. Vaikka vanhemmalla iällä.

Harva tuota tunnustaa silti suurin osa vanhemmista on juuri tuonlaisia ja lapsettomia haukutaan itsekkäiksi.

Mitä tuota itkeskelet kun mennyttä ei voi enään muuttaa. Samanlainen äiti minullakin on ollut mutta hän on muuttunut iän myötä lempeämmäksi. Niin saakelin ankara ja etäinen hän oli nuorena eikä tunteita ollut sopiva näyttää. Se kamala esittäminen oli siihen aikaan kai muoti- ilmiö. Toisille ihmisille piti esittää ja tulihan se sama esittäminen kotioloihinkin. Köyhä koti ja ulospäin piti esittää varakasta. Se esittäminen vei voimavarat sellaiselta tärkeimmltä kuin tunteiden näyttämiseltä.

Tuota perhemallia juuri toistetaan sukupolvesta toiseen niin helposti varsinkin jos nuorena aletaan perhettä perustamaan ja kyllä sitä toistaa vanhemalla iälläkin perheen perustaneet niin ettei se ole mikään sääntö. Raha auttaa kummasti jos edes avustaa rahallisesti niin kummasti se tuska unohtuu, jos ei ole ollut läsnä eikä edes edes rahaa ole syytää lasten perheisiin niin on surkeimmassa asemassa kun tulee avuttomaksi vanhukseksi.

Ei tuo ole ollut välttämättä sinun omaa itsekkyyttäsi vaan olet toistanut omilta vanhemmiltasi saanutta mallia etkä ole osannut muuttaa sitä suopeammaksi. Anna anteeksi itsellesi. Kauhein on sellainen ihminen joka ei kadu mitään ja tuo on jo muutosta kun katuu mutta menneitä ei voi itkemälläkään enään muuttaa. Suurin osa ihmisistä varmasti tekisi toisin asioita jos olisi ollut toinen järki päässä silloin tekojensa hetkellä. Voit olla huoletta sillä suurin osa vanhemmista laittaa omat tarpeensa lasten edelle yhä edelleenkin. Elämänkokemus saa näkökyvynkin ihan toisenlaiseksi mitä se nuorena siis alle 25v mielletään nuoreksi virallisesti mutta se on ihan yksilöllistä missä tahdissa ihminen kehittyy henkisesti ja kaikillahan sitä henkistä kehittymistä ei tule koskaan.

Anna anteeksi itsellesi sillä et olisi sen järjen mukaan mitä silloin olisi ollut muutoin toimiakkaan. On turhaa kantaa sellaista taakkaa mihinkä ei voi enään nykyään vaikuttaakkaan.

Oma äitini oli hyvä äiti, mutta enemmän kiinnostunut siivoamisesta ja kukkien hoidosta kuin minusta. Olin aina sairas lapsi ja aina jotain pielessä ja aika ymmärrettävästi äidiltäni meni hermot ja hän halusi pakoon jonnekin, hänen tapauksessaan keittiöön ja takapihan puutarhaan. Jos kävelimme niin äitini hermot paloivat siinä kun jalkavammaisena en kävellyt tarpeeksi lujaa, muistan itku silmässä huutaneeni äidille ja veljelle jotka kävelivät kaukana edessäni että odottakaa, älkää jättäkö!

Rakastan äitiäni, mutta olen enemmän isän tyttö. Äitini kanssa jopa tulee kilpailua kun veljeni ovat paikalla koska äitni haluaa dominoida keskustelua. Äitini on hellä isoäiti.

Oho..onpas tämä aihe kirvoittanut pitkän ketjun.Kiitos kirjoittajille...monessa kirjoituksessa paljonkin asiaa! Pitkälle samoja ajatuksia monen kanssa.

En ole kuitenkaan ollut ihan täys tyranni ja natsi,en suinkaan. Oma riittämättömyys ja se n tiedostaminen..se se on.


Mutta mistä voi tietää etukäteen,että onko itse hyvä vai huono vanhempi?! Ja siis sen perustella joko hankkia tai olla hankkimatta lapsia?

Pian on äitienpäivä.... Oma äiti kuollut. Oli jo vanha, mutta äiti oli kummiskin.
Minä 56 v. 2 lasta. Molemmat ihan erilaisia luonteiltaan minua kohtaan. Eiköhän se ole näin että pienet lapset rakastavat äitiään ja isiään jos ne ovat kutakuinkin jees. Sitten aikuiseksi tullessaan suurilla lapsilla on omat huolet. Jokainen valitsee tiensä.

Kulkaas nyt hyvät äidit. Syyllisyys on tunne joka vaivaa lähes jokaista äitiä ja lähes koko ajan. Ja yleensä turhaan.

Sitä varten on ihanat isoäidit, mummit..ukit aina olleet jotka ovat nähneet asiat jo toisesta perspektiivistä ja heitä onntarvittu. joskus omat lapset ovat siitä kateellisia lapsilleen, koska eivät saaneet sellaista aikanaa, mutta se on inhilillistä, niin se vain usein menee ruuhkavuosina, kohtalon tovereita on paljon! Kannattaa näyttää ja jutella lapsien kanssa asiasta, koskaan ei ole myöhäistä antaa empatiaa lapsilleenkaan, he odottavat sitä kuin kukka vettä ja ovat siitä kiitollisia ja se eheyttää monta kolhua meissä molemmin puolin. Kaipaamme vanhemoiemme rakkautta ja kiintymyksen osoituksia, hyväksyntää vielä vanhoinakin ja etsimme kojaavia kokemuksia muualta jos emme niitä heiltä saa.

Elin lapsuuteni vailla rakastavaa äiti suhdetta köyhyydessä ilman lämpimiä vaatteita töitä sain tehdä jotka kuuluivat vanhemmilleni en esimerkiksi muista että äiti olis pitänyt minua ikinä sylissään tai kosketellut minua ja aina antoi ymmärtää että olin rumin lapsista koskaan en voinut puhua ongelmistani mitään ei itkeä pahaa oloa muistan kun olisin halunnut nuken kun muillakin kavereillani oli niin äitini sanoi mitä sinä karva v,,,u nukella teet olin noin kahdeksan vuotias lapsi eli en saanut olla lapsi minulta riistettiin lapsuus,kyllä tälläinen on jäljen jättänyt elämääni,kaiken yritin korvata omille lapsilleni,heiltä ei puuttunut mitään,ei rakkautta,mutta ne ei tarvinnut mun rakkautta siinä määrin kun olin valmis antamaan olin ihan hulluuteen asti tarkka kotiin tulo ajasta ja ilmoittamis velvoitteesta jos tuli viive kotiin tuloon mun piti aina tietää minne menivät ja kenen kanssa liikkuvat en luottanut lapsiini.tämäkin aika on ohi ja kummatkin on kunnon kansalaisia eli olin aivan ylihuolehtivainen koska minusta itsestä ei koskaan välitetty äitini on jo mullan alla ja olen niin pahoillani että minulla ei ollut koskaa rohkeutta ottaa kipeitä asiota esille,lapsiani kun katson kaksi niin täydellistä ihmistä ja hyvän itsetunnon omaavia lapsia olen jossain osa alueella onnistunut mutta muuten en tunne itseäni hyväksi äidiksi en tiedä mistä se johtuu.

Kukaan meistä ei ole tosiaankaan täydellinen. Murroiästä eteenpäin oleva aikuistuva lapsi ei sitä kuitenkaan vielä tiedä, ja on siksi usein vaativa ja syyttävä äitiään kohtaan. Ajan kanssa ja elämään kuuluvien normaalien kolausten jälkeen suhteet voivat parantua. Kaikki tekevät kasvatusvirheitä, eikä niistä pidä syyllistyä. Lapsethan ovat vain lainassa ja omaa elämää voi jatkaa senkin jälkeen kun he ovat omillaan.

Jos oma elämä aikuiselta lapselta ei ala luonnistua ja hän jatkaa kiukutteluaan viisivuotiaan tavalla, niin sitä ei tarvitse hyväksyä. Jos niitä rajoja ei ole osannut aikoinaan laittaa, niin on lapsen edunkin kannalta parempi, että asettaa edes aikuisena rajat, mitä sitää ja mitä ei. Useimpi kuitenkin on yrittänyt parastaan ja sen mitä on osannut.

Ap:lle:

Tunnepuolen puutteita lastesi lapsuudessa et voi korvata millään. Jos ja varmasti kun varhainen turvallinen kiintymyssuhde on jäänyt syntymättä, asian (joka vaikuttaa koko lastesi elämään).

Korkeintaan voit korvata lastesi psykoterapian, ja sen varmasti teetkin - sikäli kun he enää siitäkään hyötyvät tai ottavat minkäänlaista surkeaa, syyllisyydentuntoista apua sinulta vastaan.

"Korjaan tämän isoäitinä", "kirjoitan kuinka heita kuitenkin rakastin ja rakastan" ym.: ei se sinua auta. Sillä itsellesihän apua haet, jonkinlaista synninpäästöä.

Lapsesi voivat "antaa sinulle anteeksi", mutta sitä mitä he ja myös sinä olette menettäneet, ei korvaa mikään.

Höpinä siitä, ettei "koskaan ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta", on palturia.

Jos lapsilta puuttuu turvallinen kiinnittyminen, heiltä puuttuu sen myötä kaikki.

Huom. Tuossakin ajattelet vain itseäsi, sitä miten voisit vapautua pahasta olostasi.

Liian myöhäistä lastesi kannalta.

Olen 65 v. ja itse kärsinyt aivan kamalasti omista roikkuvista vanhemmistani. Vielä viisikymppisenä sain 90 vuotiaalta ohjeita kuinka pitää elää ja älä tee sitä ja tätä. Vanhempani kaatoivat minuun kaiken pahanolonsa ja syyllisyytensä ja kun he tulivat vanhemmiksi niin tilanne muuttui aina vaan kamalammaksi.

No itse tietysti olen yrittänyt juuri päinvastaista, koska tiedän mikä helvetti on olla naimisissa koko ikänsä omien vanhempiensa kanssa. Arvosteleminen oli tietystikin kielettyä ja jos uskalsi sanoa jotain vastaan, sai huutoryöpyn ja ihmettelyt osakseen. Pyhimysten kanssa on raskasta elää.

Nyt kun en käy aikuisten lasteni kodissa räyhäämässä ja arvostelemassa, niin nämä syyttävät minua välinpitämättömäksi. Tosin mummilan vaikutus on mitä ilmeinen heihinkin. Teet niin tai näin, niin aina menee väärin päin.

Tuli mieleen että kannattaa laittaa hakemus tukihenkilöstä.

http://www.pelastakaalapset.fi/toiminta/lastensuojelutyo/tukihenkilotoiminta/

Tuo on ilmaista, eikä tarkoita että täytyisi olla missään suunnattomassa ahdingossa tai kurjuudessa. Täällä keskustelevista monet ovat, samoin kuin minä itse, siinä tilanteessa, että tukihenkilö voisi tuoda helpotusta ahdistavaan tai pahaa mieltä tuottavaan tilanteeseen. Tuo perustuu ennalta ehkäisevään työhön. Jos lapsella esim. on vähäiset kontaktit isovanhempiin tai vanhempien on vaikea saada omaa aikaa ja lastenhoitoapua, voi tukihenkilö auttaa. Perheitä on paljon jonossa, ja tämä on paljon yleisempää nykyään kuin luulisi.

Itse laitoin aikoinaan hakemuksen tuota kautta. Meillä lapset näkevät isovanhempiaan aina välillä, mutta tuota kautta saa esim. 1-2 kertaa kuukaudessa kaivattua tukea ja helpotusta arjen pyörittämiseen lapsiperheessä.

Sain vinkin aikoinaan neuvolasta, kun mainitsin viileät suhteet isovanhempiin ja oman ajan vähyyden ja jaksamisen. Ei tarkoita että olisi huono äiti, jos haluaa välillä pienen hengähdystauon, lapsille "varavaarin" tai "varamummun" tai vaikka seuraa lasten kanssa ulkoiluun ja harrastamiseen, ja samalla keskustelukumppanin lapsiperheen arjen asioihin, jos sellaista ei omien vanhempien suunnalta ole saatavissa. Tukihenkilöt ovat eri-ikäisiä, osa omia lastenlapsia vailla, osa perheellisiä.

Perustuu mielestäni jollain tapaa samaan ajatukseen kuin entisaikojen pikkukylien sosiaalinen verkosto.

Mun vanhempani olivat uraohjuksia, äiti töissä, isä niin ikään (enimmäkseen ulkomailla).

Julkisivu oli mitä söpöin, taloudellisesti kaikki hyvällä mallilla, ja vaikka me lapset oireilimme monin tavoin, koulunkäynti sujui ainakin minulta vallan loistavasti.

Tosiasiassa olimme superonnettomia. Se mikä puuttui, oli lämmin ja ihan tavallinen läsnäolo. Emme oisi tarvinneet hienoja ulkomaantuliaisia tai viimeisenpäällevaatteita vaan rakastavat vanhemmat, joille olisimme kelvanneet sellaisinaan.

Muistan olleemme pieniä ollessamme viettämässä kesää jossain maalaistalossa. Siellä oli karjakko, joka oli tuhti tavallinen työihminen, ihanan lämmin. Hän antoi olla mukana pikkupuuhissa ja hätisteli meitä lapsia pehmoisen hyväntuulisesti ierti hameenhelmoistaan.

Ajattelin silloin (ja viattomuuksissani kysyinkin sitä äidiltäni): miksei meillä voi olla tällaista? Hän suuttui kovasti, enkä minä, 4 vee, ymmärtänyt mistään mitään.

Meillä oli vaihtelevasti kotiapulaisia, jotka luultavasti pelastivat meidät elävien kirjoihin. Suurin osa oli tervejärkisiä nuoria malaistyttöjä, tottuneita hoitamaan pikkuväkeä normaaliin lämpimään malliin. Ilman heitä meistä lapsista olisi tullut seinähulluja.

Äitini, joka ei välittänyt meistä kenestäkään (4 lasta), oli hyvin mustasukkainen apulaisille ja ilmaisi sen myös. Pienelle lapselle hirveän hankala paikka.

Raha oli kaikki kaikessa vanhemmilleni, ja se, että lapset "tuovat vanhemmilleen kunniaa". Ts. saavat hyviä arvosanoja, eivät näy eivätkä kuulu sen kummemmin jne.

Jälkeenpäin olen tavallaan ymmärtänytkin vanhempiani; heillä ei itselläänkään, kaikesta muodollisesta sivistyksestä ja varallisuudesta huolimatta ollut nuoruudessaan helppoa.

Anteeksiantoon asti en ole päässyt. Olemme kaikki heidän lapsensa kärsineet myöhemmin lapsuudenkodin kylmästä tunneilmapiiristä aika lailla, ja pitkät terapiat on käynyt jokainen.

Miten se voikin olla aina niin, että sitä kaipaa mitä ei ole. Vanhemmat tietysti yrittävät parhaansa, mutta ovat itse oman kasvatuksensa vankeja. Mikään psykologisointi ei tilannetta paranna, joskus pahentaa ja ohjaa ihmistä tulkitsemaan asioita väärin.

Itsellä oli ja lapsuudenkodissa kulissit pystyssä ja jos tosiasiat huonosta tunneilmastosta uhkasivat paljastua, kulisseja pönkitettiin rahan voimalla, kuria lisäämällä ja mitätöimällä.

Suomalainen kasvatus on ihmeellistä. Se perustuu solvaamiseen ja halventamiseen ja näin luullaan, että itsetunto jotenkin vahvistuu ja lapsesta tulee vahva, eikä se valita. Kovuus vaivaa koko yhteiskuntaa, onhan se osiensa summa ja peilaa monen kotitaustaa.

Anteeksiannon kanssa minäkin olen kamppaillut ja luulen, että hetki lähestyy kovaa vauhtia. Nyt ole vihannut ilmeisesti tarpeeksi ja jotenkin nään, että se ei enää kannata, koska teen vaan oman elämäni surkeaksi. Tosiasiat lapsuudesta pysyvät kuitenkin ennallaan, mutta vihan voi antaa mennä.

Olin todella pitkään sitä mieltä, etten koskaan hanki lapsia, koska en pidä lapsista. Olen jopa poistunut bussista sen takia, että kyydissä oli itkevä lapsi... Pyörsin kuitenkin ajatukseni ja nyt minulla on kaksi lasta ja tiedän olevani tiukka ja välinpitämätön äiti heille. Vaadin lapsiltani kohtuuttomia asioita heidän ikäänsä nähden, en jaksa kuunnella heidän pulinoitaan, leikkimään minusta ei ole. Huolehdin, että heillä on puhdasta vaatetta ja ruokaa tarjolla, mutta siinäpä se äitiyteni onkin. Esikoinen on vasta kouluun menossa ja juuri totesi, että äiti tahtoisi varmaan mieluiten olla yksin. Päivän paras hetki on, kun saan sulkea päiväkodin oven takanani tai kun saan lapset illalla nukkumaan. Ikävintä on, etten enää pysty pitämään tunteitani vain sisälläni, vaan sanon välillä jopa ääneen lapsille, että elämäni on kärsimystä. Niin ei tietystikään missään nimessä saisi sanoa herkille lapsille, mutta se vain väkisin tulee suustani, vaikka kuinka tiedän sen olevan väärin. Olen alkanut myös tiuskimaan lapsille julkisilla paikoilla, mikä tietysti hävettää suunnattomasti, mutta sitäkään en saa itsestäni poiskitkettyä. Välillä tuntuu, että voisin erota miehestäni sen takia, ettei tarvitsisi elää lapsiperheessä, koska lapset luonnollisesti jäisivät isälle ja kävisivät luonani vain joka toinen viikonloppu.
Tilanne alkaa olemaan sietämätön, koska pelkään pilaavani kaksi ihanaa ihmisenalkua omalla käytökselläni, mutta en todellakaan tiedä mitä tehdä. Päätän n 7 kertaa viikossa olevani huomenna parempi äiti, mutta sitä päivää ei ole vielä tullut...