Hevosen menetys

Lissun jalka sidottiin, ja lastasimme sen koppiin. Pääsimme lähtemään noin kello 22.00, ja saavuimme Hyvinkään hevossairaalaan vähän ennen yhtä yöllä. Lissu otettiin heti sisään, ja heti aluksi lääkäri sanoi jalan näyttävän tosi pahalta ja ennusteen olevan aika huono. Jalkaa kuitenkin tutkittiin, ensin painelemalla käsin, sitten ultraäänellä ja nivelnestenäytteellä. Tutkimuksista selvisi, että kaikki jalan jänteet olivat enemmän tai vähemmän poikki, ja lisäksi myös nivelpussissa oli reikiä. Lääkäri selitti, että jalka voitaisiin hoitaa erittäin vaikealla ja kalliilla leikkauksella, mutta siltikin selviytymisprosentti on 1% luokkaa, ja toipuminen kestäisi kuukausia, ja sen ajan Lissun olisi pitänyt seistä paikoillaan jalka kipsissä, eikä Lissu siltikään koskaan pystyisi edes kävelemään kunnolla, juoksemisesta puhumattakaan, joten päätimme, että Lissu nukutetaan ikiuneen. Olin jo kauan sitten päättänyt, että kun Lissu kuolee, haluan, että se teurastetaan, jottei sen ruumis menisi hukkaan. Nyt se ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä Lissulle oli tutkimuksia varten annettu kipulääkkeitä ja rauhoittavia, jotka estivät teurastuksen. Siispä päätimme, että se tuhkataan. Lissulle laitettiin kaulaan kanyyli, jonka jälkeen se vietiin rauhoitettuna pehmustettuun huoneeseen. Halasin sitä vielä monta kertaa, otin siitä niin monta valokuvaa kuin kerkesin ja hyvästelin sen. Olin itkenyt lähes koko sen ajan jonka sairaalassa vietimme, mutta tässä kohtaa itkin aivan hillittömästi, en voinut sille minkään. Ei ole helppoa päästää irti hevosesta , jonka on tuntenut 6 tunnin ikäisestä saakka, ja josta on näiden kahden yhteisen vuotemme aikana tullut tärkein ja rakkain ystäväni, ja tärkein hevonen, mikä minulla tulee koskaan olemaan. Lääkäri jätti minut kahden Lissun kanssa. Silittelin sitä vielä, ja itkin sen turkkiin, kunnes lääkäri tuli kysymään, että olenko jo valmis. Sanoin olevani valmis. Siirryin kauemmas, kun lääkäri kiinnitti ruiskun kanyyliin. Jouduin siirtymään ovien ulkopuolelle. Hetken kuluttua huoneesta kuului rysähdys. Lääkäri sanoi sen kuulostavan pahemmalta kuin mitä se oikeasti on. Ovet avattiin. Lissu makasi mahallaan seinää vasten ja näytti nukkuvan. Paikalla ollut hoitaja sanoi, että sen aivotoiminta oli jo loppunut, mutta sydän löi vielä. Silittelin Lissua taas ja itkin. Otin jälleen valokuvia. Hoitaja kysyi, haluanko Lissun häntäjouhia muistoksi. Pyysin saada kaksi palmikkoa jouhia. Hoitaja letitti ne ja leikkasi irti. Lääkäri kuunteli Lissun sydäntä, ja sanoi, ettei sydän lyö enää. Aloin jälleen itkeä. Halusin myös Lissun kengät muistoksi, joten Lissu kaadettiin kyljelleen kenkien irroitusta varten. Siinä kyljellään maatessaan se näytti siltä, kuin olisi katsonut suoraan minua silmiin. En tiedä oliko katse syyttävä, vai kiitollinen, mutta toivon, että se oli kiitollinen yhteisistä vuosistamme, ja tekemästäni vaikeasta päätöksestä. Jouduimme vielä täyttämään muutamia papereita, ennenkuin pääsimme lähtemään raskain sydämin kottin päin. Itkin vain osan matkasta, loppumatkasta minua ei enää itkettänyt. Arvelin sen johtuvan siitä, että olin hyvin väsynyt, mutta varmaankin myös Lissun sielu oli jossakin lähelläni lohduttamassa minua. Ymmärsin, että Lissun ruumis vietiin tuhkattavaksi tänä aamuna. Olen itkenyt koko päivän. Kaikkein pahinta on se, että Lissu oli vielä niin nuori, vasta 2-vuotias, sillä oli elämä edessä, mutta se päättyi alkuunsa näin surullisesti. Vaikka onnettomuus oli kokonaisuudessaan pelkkää epäonnisten tekijöiden summaa, minusta tuntuu että se oli minun vikani, ja olen syytellyt itseäni kaikesta mahdollisesta onnettomuuteen liittyen, vaikka ei sillä enää ole mitään väliä, kenen vika se oli, sillä tapahtunutta ei voi muuksi muuttaa, ja on aivan turhaa miettiä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Mutta ennemmin tai myöhemmin, elämä jatkuu.

tuskinpa olisit mitään voinut tehdä. Onnettomuuksia sattuu, myös rakkaille eläimille. Teit viisaan ratkaisun kun päästit Lissun kärsimästä. Jos olisit päätynyt kalliiseen hoitoon, olisi tuskainen hevonen vian ihmetellyt että miski ei saa liikkua ja miksi jalkaan sattuu ja sattuu...
Voimia sinulle, Aika parantaa surun, mutta muistot jää

meidän sakari meinattii viedä atrialle muttei ne ottanu sitä nii naapurista oiva tuli ampumaa sakarin.sitte iskä nosti sakari raktorilla isoon kuoppaa ja laittoi maata päälle.mä itkin hirveesti ja mulla on kuvia sakarista jos joku haluu.se oli viime kesänä ja nyt on uus hevonen reino.laittakaa osoitteita jos haluutte sakarin kuvii.