Löysin vanhan runon. De puhukoon puolestaan:
Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk' aina ei esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä:
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
liki liikkuvi Jumalakin.
Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomita voi, ken ymmärtää.
Sävel selvittää, mikä salahan jää,
näin ihmiset toistansa lähemmän vie;
sen kautta vie Jumalan tie.
Oi, onnellinen, joka herättää
noin voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset, toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me yhdessä käydä vois?
Jos murtuis yks, muut tukena ois.
Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.
Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk' aina ei esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä:
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
liki liikkuvi Jumalakin.
Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomita voi, ken ymmärtää.
Sävel selvittää, mikä salahan jää,
näin ihmiset toistansa lähemmän vie;
sen kautta vie Jumalan tie.
Oi, onnellinen, joka herättää
noin voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset, toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me yhdessä käydä vois?
Jos murtuis yks, muut tukena ois.
Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Oi miten ihanan runon olet löytänytkin. Kaikinpuolin hieno ja tärkeä sanoma meille kaikille. Iso kiitos tästä sinulle.
Taitaa olla pätkä Eino Leinon Runosta "Hymyilevä Apollo".
Kyllä. Hymyilevä Apollo. Muutama säkeistö runon alkupuolelta, ei ihan alusta mutta alkupuolelta. Runosta ilmestyi pari, ellei kolmekin versiota? Minulla sattuu olemaan moniosainen Leinon kootut teokset 1920-luvulta, mutta se ei ole nyt tässä, joten turvaudun Hannu Mäkelän toimittamaan kokoelmaan "Eino Leino: Laulun lapsi". Siinä runo on käsittääkseni alkuperäisessä asussaan (1898).
Eino Leinon jokseenkin panteistinen/teosofinen elämänkäsitys, johon usein yhdistyi eroottista hurmioitumista, heijastuu halki runon.
"Yks vaan on taivas, yks Jumala vaan,
on jokaisella se sielussaan,
ja taivas on rauha täytetyn työn.
Se estävi aavehet yön."
Sinänsä kaunis runo ja varmastikin hyvistä pyrkimyksistä syntynyt, ilmentää ihmisen kaipausta ja etsintää, halua hyvään... Ikävä vain että Leino taisi jäädä ns. ikuiseksi etsijäksi, koskaan löytämättä Jumalan armoa? En tiedä, Jumala sen tietää. Totta kai toivon että hän olisi perillä taivaassa. Niin kuin toivon itsekin olevani kerran.
Pidän näistä säkeistöistä:
"Oi, antaos, Herra sa auringon,
mulle armosi kultaiset kielet,
niin soittaisin laulua sovinnon,
ett' yhtehen sais eri mielet.
Ei tuomitse se, joka ymmärtää.
Mut laulukin syömiä selittää
ja ihmiset toistansa lähemmä vie.
Sen kautta käy Jumalan tie."
"Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa."
"Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se, mikä siinä on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä!
Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,
käy kulkukin helpommaks."
Runossa on 33 säkeistöä. Säkeistössä 27 on hieno kohta
"Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi."
Tavallaan kaunista ja varmaan hyvään pyrkivää ajattelua mutta sisällöltään katteetonta.
Kristinusko ei ole idealismia vaan realismia. Eino Leinon runo edustaa idealismia, ei realismia. Hän oli vakaumukseltaan enemmän teosofi kuin kristitty.
Vapaan suunnan kristittynä näkemykseni ihmisen perinpohjaisesta pahuudesta ei ole yhtä totaalinen kuin luterilaisen kirkon, mielestäni ihmisessä on paljon hyvääkin. UT:n perusteella ymmärrän kuitenkin että ainoastaan Jumala on täydellisesti hyvä, jumalallista hyvyyttä ei ihmisestä ei löydy. Siis ihmisestä itsestään. Siksi tarvitsemme Jeesusta. Hän ei ole ainoastaan täydellinen esimerkki ja suunnan näyttäjä (jota hän teosofeille edustaa) vaan myöskin täydellinen sovitus ja täydellinen tie.
Ainoastaan Jumalan Pyhä Henki voi murtaa luontaisen kovuutemme ja itsekkyytemme. Silloin alamme nähdä mikä oikeasti on hyvää ja kaunista. Hengen hedelmään tarvitaan HENKI joka hedelmää tuottaa. Ihminen voi myös inhimillisesti kehittää samoja ominaisuuksia, mutta tällöin ne eivät ole Hengen hedelmää.
Totuudesta tinkivä suvaitsevaisuus ei ole kristillistä suvaitsevaisuutta, kuten totuudesta tinkivä lähimmäisenrakkauskaan ei ole kristillistä lähimmäisenrakkautta...
Kun pysytään evankeliumin totuudessa eikä lähdetä haahuilemaan teosofian ja humanismin poluille - niiden pyrkiessä esiintymään kristillisyytenä! - runossa on varmasti paljon ansiokasta, jonka äärellä voi hiljentyä miettimään omaa suhdetta Kristukseen ja lähimmäisiin:
>Oi, ihmiset, toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi!<
Kauniisti sanottu ja varmasti totta.
Kuin myös tämä - olen samaa mieltä:
>Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa! Niin suuri, suuri on maa.
Vain pessimisti ja lahkohenkinen voi löytää tästäkin niin kauniista ajatuksia herättävästä runosta jotain sairasta uskon ja filosofian kilpailua.
Ps. Kaikkea ei aina tarvitse lokeroida johonkin tiettyyn uskonnolliseen muottiin.
Tällaisia me olemme, ihmisiä, hyviä, pahoja, raadollisia, kultaisia, empaattisia, synkkämielisiä, rakkaudellisia ja kaikkea siltä väliltä.
Jokaisen olisi hyvä miettiä sitä, mitä huonoja ja hyviä luonteenpiirteitä juuri minulla on ja mitä minulla on muille annettavaa.
Oletko lukenut sen runon kokonaan? Et.
En ole lukenut. Pitäisikö lukea? Mutta tuossa aloittajan kirjoittamassa ei ollut mitään muuta kuin inhimillistä ja positiivisuutta. Siitä ei ole ainakaan minulla mitään pahaa sanottavaa, päinvastoin.
En tiedä Eino Leinon vakaumusta tai uskoa mutta oletan ettei hän ollut helluntailainen koska hyökkäsit hänen kirjoittamansa runon kimppuun.
Täällähän on valtava viha muita kuin helluntailaisia kohtaan, sen olen huomannut.
Edes muiden kirjoittamia runojakaan ei helluntailaiset hyväksy.
Onko juuri tosi että riitely ja kaiken arvostelu on se tärkein asia tällä foorumilla.
Aloittaja voisi ilmaista kirjoittiko hän tuon aloituksen vain ilahduttaakseen ja saadakseen meidät ajattelemaan vähän syvemmin asioita.
Näin minä tuon aistin. Mutta jos olen väärässä niin haluaisin tietää oliko kyse sitten tahallisesta riidankylvämisestä niin kun tämän palstan henki on.
Löysin sen netistä ja luin koko runon ja se oli tosi kaunista kerrontaa.
Tuollaista ei kirjoiteta muuta kuin syvästi tuntemalla.
Täytyy olla tosi likainen mielikuvitus tai uskonnollisesti rajoittunut, lahkohenkinen, niin kuin teillä on täällä tapana sanoa ja löytääkö joku tuosta politiikkaakin kun oikein kaivelee.
Yhteisvetona sanoisin että sain sellaisen vaikutelman että Leino on onnistunut hyvin kiteyttämään ihmisen olemuksen. Kaksin aina kaunihimpi ja yhdessä huolehtiminen niistä heikoimmista. Tuo sanoma on minun mieleeni ja nykyään varsinkin se on tosi tärkeä. Liian moni putoaa kelkasta kun kukaan ei välitä.
Löydän tuosta paljon syvällistä. Elämä ja kuolema joka meillä kaikilla on edessä sekä se olennaisin mikä siinä välillä on, nimittäin toisista välittäminen ihan aidosti eikä vain puheissa.
Tämä runohan on lähes Raamatullista.
kuka se sanoikaan että teapot on hyvä opettaja? Tarkoitti kai helluntaiuskon opetta? ja voihan se niin ollakin - minä kun en oikein ole vielä päässyt selville - mihin helluntailaiset oikeastaan uskovat.. Mutta tässä löi teapot kirveensä - jos ei ki´veen niin ainakin soraläjään - sillä jos teapotilla on noin tiukka pipo päässä että ei tajua tuon runon tarkoituksesta tuon enempää - niin ehkä olis aika vaihtaa pipoa.. Jos jokaisen viestin näillä palstoilla pitäisi sisältää sanningen eikä mitään muuta kuin sanningen .. silloin voimme lopettaa kirjoittelun tähän..
teapot puhuu "realismista" - tässä pikku osoitus realismista:
Matt. 7:
1 "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi;
2 sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.
3 Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi?
4 Taikka kuinka saatat sanoa veljellesi: 'Annas, minä otan rikan silmästäsi', ja katso, malka on omassa silmässäsi?
5 Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä.
---
Minä olen aina pitänyt tuosta runosta juuri sen inhimillisyyden tähden, muista kuinka äitini sitä nuorena ollessani lausui - kun joku meistä lapsista tunsi itsensä jostain syystä vaikkapa kavereiden taholta epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi..
Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen, vaikk' aina ei esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä:
miss' ihmiset tuntevat tuntehin, liki liikkuvi Jumalakin.
Se opetti näkemään asiat sovittelevammassa ilmapiirissä .. Siinä vähän ajateltavaa tiukka pipoisille ... :) ..
alex
Heips, Ev-Lutlainen! En minä hyökännyt tuon runon kimppuun, joka yllytin sinua lukemaan sen kokonaan. Ymmärsit väärin.
Pidän Leinon runoista. Oletko kuullut niitä Vesa-Matti Loirin tunteella tulkitsemina? Jos et, niin ainakin Spotify:lta löydät niitä varmaankin, ellei "juutuupilla ole".
Voi, suo anteeksi. Jotakin Loirin tulkitsemaa olen kuullut, pitääpä perehtyä tarkemmin.
On se kumma jos ei hengellisiä kysymyksiä käsittelevällä palstalla saa arvioida taiteellisten tuotosten hengellistä/moraalista sisältöä ja aatetaustaa. Ei tarvitse lokeroida, ei. Mitä sinä sitten olet tekemässä jos et lokeroimassa? Kun annat pessimistin ja lahkolaisen leiman.
Sinulla on ihan hyvä yleismaailmallinen neuvo. Jokaisen olisi hyvä miettiä sitä, mitä huonoja ja hyviä luonteenpiirteitä juuri minulla on ja mitä minulla on muille annettavaa. Hyvä. Samankaltaisen neuvon annoin viestissäni mutta palstan aiheen huomioon ottaen kristillisestä näkökulmasta:
Runossa on varmasti paljon ansiokasta, jonka äärellä voi hiljentyä miettimään omaa suhdetta Kristukseen ja lähimmäisiin.
Tosiasia kuitenkin on että tällaisia runoja on käytetty ja käytetään myös vääränlaisiin pyrkimyksiin kuten mm. teosofit ovat tehneet. Heille Leino lieneekin jonkinlainen ikoni. Tunteenomaisesti värittäen runoa voidaan käyttää pönkittämään vääränlaisia uskonnollisia oletuksia. Kyse ei ole mistään "sairaasta uskon ja filosofian kilpailusta" vaan kokreettisesta todellisuudesta. Olen saanut varsin läheltä seurata millaisiin lopputuloksiin teosofinen ajattelu ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä, jumalallisuudesta ja kehittymisestä johtaa. En yksinkertaisesti voi suhtautua tuollaiseen runoiluun - niin kaunista kuin se kieleltään onkin! - tunteelliselta pohjalta. Runon välittämä kuva ihmisen henkisyydestä ei ole totuudenmukainen.
Uskon hyvän voittoon mutta se ei ole ihmisen vaan Jumalan hyvyys. Hänen hyvyytensä tähden voin kärsimyksissäkin iloita. Jumalan rakkaus ei ole olosuhteiden ja tunne-elämysten mukaan häilyvää vaan pysyvä elämäntodellisuus Kristuksessa... Lahkohenkisyydestä sen verran että uskon kaikkien kristittyjen yhteyteen Herrassa. Pelastus ei ole helluntailaisuudessa eikä luterilaisuudessa eikä muussakaan tulkintamallissa. Pelastus on Jeesuksessa - ei missään Hänen ulkopuolellaan.
Uskova ihminen voi sitten kuulua esim. helluntailaisiin tai luterilaisiin, se on ok. Mutta jos hän ryhtyy sulkemaan toisia kristittyjä pelastuksen ulkopuolelle sellainen on lahkolaisuutta.
Mielestäni jokaisessa ihmisessä on hyvää. Olkoon sitten uskovainen tai ateisti. Jokaiselta ihmiseltä voi myös oppia jotakin.
Nimimerkistäsi päätellen olet luterilainen. Kun nyt olet nimittänyt minut lahkohenkiseksi voisitko kertoa mitä mieltä olet oman kirkkokuntasi opetuksesta että ihminen syntyy kelvottomana ja kadotuksenalaisena, lapsikasteessa hän saa syntisyytensä anteeksi ja pelastuu mutta siitä huolimatta on loppuun asti niin perinjuurin turmeltunut ja itsessään paha, että kaikki hyvä hänen elämässään on Jumalan vaikuttamaa, itse hän ei kykene mihinkään hyvään?
Tuo on luterilainen opetus, josta hiljattain keskustelin erään teidän kirkkonne papin kanssa, ja hän nimenomaan korosti että kyseessä ei ole hänen tulkintansa, vaan luterilainen oppi.
Ev-Lutiainen. En ole huomannut että tässä juuri olisi kenenkään kimppuun hyökätty. Itse ainakaan en hyökännyt Leinon enkä hänen runonsa kimppuun, olihan minulla siitä positiivistakin sanottavaa.
Mielestäni runossa on syvää ja koskettavaa inhimillisyyttä jonka äärellä on hyvä pysähtyä miettimään omaa suhdetta Jumalaan ja lähimmäisyyteen. Niin kuin sanoin. Mutta en voi enkä tahdo sivuuttaa runon hengellistä sisältöä. Runon sisältö ei ole totuudenmukainen.
Oma suhteeni ihmisen hyvyyteen/pahuuteen on käsittääkseni huomattavasti positiivisempi kuin luterilainen kanta, mutta minäkään en pidä ihmistä pohjimmiltaan hyvänä, koska sellainen hän ei ole. Jos ajattelisin toisella tavalla en voisi olla kristitty. Jeesus on tullut pelastamaan SYNTISIÄ. Hyvä ihminen ei tarvitse pelastusta.
Jokaisessa ihmisessä on ahneutta, raadollisuutta ja monenlaista vikaa. Jos ihminen olisi pohjimmiltaan hyvä, jumalallinen, se tarkoittaisi että hän voi ilman Jumalaakin oman sisimpänsä voimavaroista ammentaen kasvattaa itsestään vanhurskaan ihmisen. Sellainen ihminen ei tarvitse Kristusta.
Leino ei ole onnistunut runossaan kiteyttämään ihmisen olemusta. Runo luo vääriä odotuksia ja utopistia kuvitelmia. Jumala ei löydy ihmisen sielusta kuten runo väittää. Se on perustavanlaatuinen erehdys.
En ole helluntailainen. Kun luen runoja tai muuta kirjallisuutta en odota että kirjoittajan pitää olla kristitty tai että hänellä pitää olla samat käsitykset kuin minulla, mutta kristittynä luonnollisestikin peilaan sanoman sisältöä Raamatun ja Pyhän Hengen ilmoitusta vasten.
Minun mielestäni aloituksen runossa on ajattelun aihetta, kuten otsikko sanoo. Siinä on paljon hyvää ja kaunista. Mutta jos tuota hyvää ja kaunista käytetään väärän välikappaleena, niin kuin troijan hevonen kuljetti kaupunkiin vihollisen sotilaat jotka sitten sisältäkäsin valloittivat kaupungin, voi meitä.
Toivon että ymmärrät mitä tarkoitan.
Kristillisyydessä ja aivan erityisesti luterilaisessa kirkossa on meneillään trendi joka pyrkii maalaamaan humanismin (ihmislähtökohtaisen hyvän) kristilliseksi suvaitsevaisuudeksi ja lähimmäisenrakkaudeksi ja esittämään sellaisena. Tähän trendiin kuuluu että kaikkea Jeesuksen esimerkin mukaista hyvää sanotaan kristilliseksi. Sen mukaan ihminen joka toimii kauniisti ja hyvin (humaanisti) toimii kristillisesti. Kristillisyyden lähtökohta ja perusta eli syntien anteeksiantamus Jeesuksen veressä ja henkilökohtainen usko Häneen häivytetään taka-alalle. Ikäänkuin ihminen voisi kasvattaa itsestään kristityn. Raamatullinen totuus kuitenkin on: hyvän tekeminen, jos sen perusta ei ole Kristuksessa, ei ole kristillistä. Jeesuksen Kristuksen ulkopuolella ei ole mitään kristillistä.
Kaikki kristilliset hyveet kuten esim. lähimmäisen auttaminen, hädänalaisista huolehtiminen, kärsivän rinnalle asettuminen hänen uskoaan kyselemättä, jne., kuuluvat kristilliseen vaellukseen. Niiden kuuluisi toteutua kristittyjen elämässä ja ikävää jos eivät toteudu.
Mutta ihmisestä ei tule kristittyä elämällä hyveellistä ja avuliasta elämää. Se on mahdottomuus. Laji ei voi muuntua toiseksi lajiksi tekoja tekemällä. Kristityksi synnytään. Jumala synnyttää sisimpäämme uuden elämän kun uskomme Jeesukseen. On paljon ihmisiä jotka luulevat olevansa kristittyjä vaikka eivät koskaan ole kokeneet uskoontulemista. Heihin näennäishengellinen humanismi uppoaa kuin veitsi sulaan voihin.
KOROSTAN. Paraskin hyveellinen avulias ihminen on syntinen ja sellaisena menossa kadotukseen ellei kääntymistä tapahtu. Olisi väärin vaieta näin tärkeästä ja raamatullisesta tosiasiasta. Kaikki kristilliset kirkot ja seurakunnat uskovat näin. Se on kristinuskon perustotuuksia.
Siksi juuri liberaaliteologinen trendi on vaarallinen koska se pyrkii häivyttämään tai ainakin sivuuttamaan keskeisiä kristinuskon totuuksia ja näin altistaa seurakunnan teosofisille hörhöilyille ym. itsepelastustekniikoille. Perustuksen murentuessa kaatuu koko rakennus.
Kristittynä en voi elää tunnelmoinnissa ja utopioissa. Se ei olisi oikein Jumalaa eikä lähimmäisiäni, ei edes itseäni kohtaan.
Luetaan runoja ja nautitaan elämästä, opetellaan rakastamaan ja tekemään hyvää - ja muistetaan että pelastus on yksin Jeesuksessa Kristuksessa, ilman Häntä ihminen hukkuu.
Moitit lahkohenkiseksi ja itse käytät kuitenkin nimimerkkiä Ev-Lutlainen. Mikä sinä muu olet kuin lahkohenkinen?
tuota Leinon runoa Raamatun näkökulmasta niin heti ensimm jakeessahan Leinolla metsään menee, kun toteaa, että paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Sanassaan Jeesus itse sanoo ihmisiä pahoiksi.
>>Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja.....
Onko tuota pakko katsoa Raamatun näkökulmasta ja jos, niin miksi.
Se malka se malka - mitäs jos Leino tajus, että se pahuus on heikkoudesta (vajavaisuudesta) lähtöisin ?
ja että meissä ei olisi mitään hyvää - se tarkoittaisi että olemme lopullisesti erossa Jumalasta pelastumattmissa - että rakastaisimme syntejämme enemmän kuin Jumalaa.
Se on suorastaan hämmästyttävää, että muutamat arvostelevat ihmisten kirjoituksia kuin ne olisivat itsensä Jumalan kirjoittamia .
Kuinkas on niiden omien kirjoitusten kanssa ?
Eino Leino ei ollut mikään virheetön ihminen - päin vastoin - mutta täällä kun lukee näitä "tietävien kirjoituksia " niin alkaa väkisinkin ihmettelemään että mistä helluntailaisuudessa oikein on kysymys - onko tämän palstan helluntailaiset niitä oikeita helluntailaisia vai onko täällä paljon niitä jotka vain puskista huhuilevat omiaan ja antavat kuvan että juu - tällaisia me helluntailaiset ollaan..
Jos me vaadimme että olemme virheettömiä - niin silloin voi joka iikka meistä lopettaa kirjoittelun .. Eino Leino ei vaatinutr itseltään sellaista ..
alex ..
Runossa oli hyvää yleisinhimillistä moraalia ja positiivista asennetta elämän kiemuroihin..
Sen sijaan ihmetytti telologi teapotin lausunto: "Jumala on täydellisesti hyvä, jumalallista hyvyyttä ei ihmisestä ei löydy....."
Mitä on se, mitä Jumalasta ei löydy, mutta ihmisestä löytyy ja pitääkin löytyä ja joka ilmenee runossa.
UT:n Jumalasta ei löydy suvaisevuutta. Se on rasismin läpikylvämä.
Kun runo kylvää ihmisten veljeyden siementä, niin UT:n jumala syöksee ihmiskuntaa ikuiseen piinaan, pakottaa eläimelliseen alistumiseen, estää omaehtoisen ajattelun.
Sama jumala tappaa, murhaa, joukkomurhaa, nostaa kelmit johtajiksi (ainakin hellareissa), vihaa vääräuskoisia, vihaa tiedettä, vihaa ihmisyyttä.
Eino Leinolla oli muitakin hyviä runoja. Suosittelen helkavirsiä.
Ihminen on hyvän ja pahan sekoitus. Niitä voi sitten lähestyä vähän eri filosofisista näkökulmista.
Tämä on myös mielenkiintoinen runo Leinolta
-Laulajan laulu
En, enhän muuta ma tahdokaan
kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,
kun laulut mun helkkyvät rinnassain
ja pyrkivät pitkin kaulaa.
Mitä voin minä sille, jos maailma
vain mulle se virsinä helkkää,
jos rytmejä on ilot ihmisten
ja surut on sointua pelkkää.
Ja minkä mä taidan, jos elämä tää
vain mulle on suuri runo,
mihin saimme me Luojalta langat vaan
ja Luojalta käskyn: puno!
Me punomme kehdosta hautahan,
me punomme, puramme jälleen,
kunnes laulumme kuolema katkaisee
ja sen viemme me virittäjälleen.
Kuka viepi viisahan päätelmän,
kuka piirteli pilkkataulun,
kenen pivoss' on pieniä runoja vaan,
kenen kädessä sankarilaulu.
Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan
tai miehen mietelmä syvä,
runot kaikki Luojalle kelpaavat,
jos runo on muuten hyvä.
Ei huoli hän siitä, jos jossakin
ei yhtynyt tahto ja voima,
kun tahto vaan oli oikea
ja aattehen aateloima.-
minusta tämä sopii myös uskoville laulettavaksi.
Tää on kans hyvä tää Helkavirsien Mennyt manner
Kertoo Atlantiksen uppoamisesta.
Tuo oli tarina maasta
mainitusta, kukkivasta
keskellä meren sinisen,
alla täyden päiväntähden.
Päivä päältä hellitteli,
alla aaltoset vipasi,
viidat kasvoi, kansa nousi,
kansalle hyvät hedelmät,
luonto tyyni, turvallinen,
rauhan, rakkauden elämä.
Niinkuin ulpukka ulapan
keinui se kevähän saari,
uinui Luojansa suvessa,
luonnon laajan parmahilla.
Mutta alla musta piili,
ammotti alat pimeät.
Kertoivat tarinat kansan:
Tullessa heleän heimon
tälle maalle, manterelle,
saarelle suven suloisen,
pedot ilkeät elivät
vielä saaren viidakoissa,
peikot ahmatit asuivat
rotkoissa, lomissa louhten,
tahtoivat tapella, purra,
kaiken raadella rajusti.
Kyllä neuvoi kansan vanhin,
oikein valtias opetti:
"Pedot on kesytettävät,
peikot kiinni kytkettävät,
pedot kahleilla hyvyyden,
peikot lemmen liitoksilla,
ei menesty manner muuten,
rotu rohkea ylene."
Tuota ei totellut kansa,
ajoi ahmatit pakohon
luolihin salon sakean,
tienohisin tiettömihin;
siitä turmio tulikin.
Vuossadat vaelsi, nousi,
vaipui sankarit sukujen,
kuolivat kuninkahatkin,
pojat valtikan perivät,
oli aika onnen aika,
kausi kauniiden tekojen,
hyvyyden hymyileväisen,
päivän lasten laulavaisten.
Mutta korpien kohussa,
syys-öissä sydänpimeyden,
mylvivät keralla myrskyn
saaren ammoiset asujat,
vaativat vapauttansa
niinkuin tuima pohjatuuli.
Kansan vanhimmat varoitti:
"Tuolta se tulevi turma,
loppu heimonkin heleän."
Rotu rohkea hymyili:
"Teemme templin auringolle,
palvelemme Päivätärtä,
siinä on tuki ja turva
vasten valtoja pimeyden."
Templin päivälle tekivät
liepeelle kuningaslinnan,
kuulsi kullat, päilyi päärlyt,
alttarit alinomaiset,
kaikui kaunis kuorolaulu,
papit saatoissa samosi,
jalat nousi neitten nuorten,
kaikki kunniaa Jumalan,
rakkauden rajattomuutta.
Mutta rotkoista kumisi
kuoro toinen, korpi-rinta:
"Yö oli alussa, yöhön
kaikki kerran me palaamme,
aavan aukean sylihin,
synkimpähän, sankimpahan;
tääll' on vanhin saaren valta,
täällä valtikka pimeyden."
Kuuli kumman kuorolaulun
poika jo kuninkahankin,
tuota tutki taatoltansa:
"Mik' oli virsi viime-öinen,
jonka kuulin kuin unessa?"
Taatto murheinen murahti:
"Tuot' älä kuuntele enempi
kuoroa petojen kansan!"
Tuop' on kuuli toisna yönä
poika taas taruja korven:
"Tääll' on alku, tääll' on loppu,
täällä onnesi sinunkin
aarnihaudoissa halujen,
päällä lieto virvaliekki;
elon etsit arvoitusta,
olen arvoitus elosi."
Aamulla ani varahin
tutki poika taatoltansa:
"Mitä on salassa metsän,
saaren lempeän sisässä?"
Katsoi taatto kauhistuen:
"Ei sinne menoa meillä,
siell' ei laaksot päivän lasten!"
Yönä kolmanna kohisi
taas korpi tarua uutta:
"Tule kerran keski-yöllä
kahden kallion lomahan,
metsän synkimmän sylihin,
suon rajalle rannattoman,
löydät rimmen, löydät immen,
rintasi sinisen liekin."
Ei kysynyt enempi poika,
nousi kerran keski-yöllä,
liikahutti linnan uksen,
korven kammoihin katosi;
tuli tytti vastahansa,
soinnahti sorea ääni:
"Tullos taattoni kotihin,
korven kansan karkeloihin!"
Katsoi poika kauno-hiusta,
hius kuni palava hiili,
silmä etsi silmän toisen,
sielu kuin sininen liekki,
huuli painui huulosehen,
huuli kuin veri vetävä,
povi toisensa tapasi,
kaikki uppos unholahan.
Kuoro korpien kumisi:
"Jo meni merehen päivä,
päättyi auringon tarina,
päivä yötä suutelevi,
valo lempivi pimeyttä,
nyt on vuoro meidän vuoro,
kuoro kostonkin kovimman."
Ja se nousi korven kansa
niinkuin syysmyrsky merellä,
ja se voitti korven voima
niinkuin pilkkoinen pimeys,
nousivat sotahan peikot,
kaikki kaatui päivän lapset,
sortui kauneuden jumalat,
kuoli vallat valkeuden.
Ja ne ulvoi irti ilmat,
syysmyrskyt enemmän mylvi,
ja ne karjui auki aavat,
pärskyivät himojen pätsit,
ja se painui päivän manner
kostohon kova-osaisen,
alle aaltojen syvien,
vihan vinhan pyörtehisin.
Eik' ole enempi noussut
yöstä päivä, työstä riemu,
ilo kaunis ihmiskunnan,
Päivätär heleän heimon.
Jäi yksin tarina, tuosta
opin toiset ottanevat,
lapset aikojen etäisten,
kansat aamun kangastuvan;
näkevät näyn he oudon,
kuvan kumman taivahalla,
neiti korkea näyssä,
sulho kahta korkeampi,
kulkevat käsi kädessä
kaarta taivahan sinisen,
poika niinkuin päivän nousu,
impi kuin suvinen auer,
taluttavat toisiansa
kohti taivahan kupua,
sopusoinnun suuren maita,
yön ja päivän yhteyttä;
aina astuvat ylemmä,
häipyvät valohämyhyn.