En enää tiedä onko elämä ollenkaan kannattavaa.
Kun asetan ikuisen levon haudan pohjalla toiseen vaakakuppiin ja elämän toiseen, vaaka kallistuu sinne ikuisen levon puolelle.
Nykyisin jokaikininen sekunti on kuin askel kuumilla hiilillä. Elämästäni on tullut kummallista tarpomista ilman ainoatakaan hengähdystaukoa. Pääni sisällä on jatkuva ajatusten myrsky. Olen kokoajan kireällä kuin viulunkieli. En ole viettänyt sekuntiakaan lomaa vuosikausiin. Nukuin hyvät yöunet viimeksi joskus varhaisteininä. Sitä mitä sängyssä öisin teen ei vuosiin ole voinut kutsua nukkumiseksi. Se on jotain outoa kukkumista unen ja valveillaolon välillä. Herään joka päivä zombina ja yritän keksiä jonkun syyn olla poistumatta kotoa ulko-oven sijaan parvekkeen kaiteen kautta.
Ajatus, että tätä samaa olisi luvassa vielä monta vuosikymmentä, tekee haudan levon erittäin houkuttelevaksi vaihtoehdoksi.
No, mitä sitten asialle voisi tehdä?
Onglmahan on siinä, että kaikilla tarjolla olevilla ratkaisuilla tuntuu olevan liian iso hinta; paljon isompi hinta kuin sillä, että päätyisi haudan pohjalle. Ymmärrän, että tämä saattaa vaikuttaa kaistapäiseltä. Miten millään muulla ratkaisulla voisi olla isompi hinta kuin koko elämän päättämisellä?
Katsokaas, se että eläisin eräänlaista kompromissielämää tietäen vetäväni vain tarkoin laskelmoitua roolia, on pahempi kohtalo kuin pehmustettu poikamiesboksi vaikkapa Hietaniemen hautausmaalla. En tiedä ymmärtääkö kukaan logiikkaa tämän takana, mutta omasta puolesta voin sanoa elämäni ajautuneen siihen pisteeseen, että tässä ajatusrakennelmassa on paljon perää.
Elämässä on yksinkertaisesti liikaa asioita, jotka tekevät siitä kannattamattoman kaltaiselleni ihmisille. Yksinäisyyspalstalla kun ollaan niin otetaan esimerkiksi seuran löytäminen.
Olen liikkunut reilut parikymmentä vuotta kestäneen elämäni aikana monissa, monissa porukoissa ja kaikissa havainnut erään erittäin räikeän yhtäläisyyden: kaikissa porukoissa sosiaalinen vuorovaikutus noudattaa hyvin tarkasti määriteltyä kaavoja. Puheenaiheet ja aktiviteetit on rajattu hyvin tarkasti tiettyihin sosiaalisesti hyväksyttyihin kategorioihin. Suomessa tämä tarkoittaa hyvin usein aktiviteeteissa ryyppäämistä ja puheenaiheissa tarinointia ryyppäämisestä. Jos sinulla on hiemankin ajatusta korvien välissä ja haluat laittaa näitä ajatuksiasi kuuluville, saa useimmiten osakseen kummastuneita katseita ja hiljaisuutta. Ihmiset tuijottavat kuin olisit kesken teatteriesityksen päättänyt poiketa käsikirjoituksessa annetuista vuorosainoista.
Kaveriporukoihin sulautuminen on aina vaatinut minulta pienen itsemuran. Olen joutunut sammuttaman ison osan todellisesta minästäni sopiakseni joukkoon. Takaraivossani olen kuitenkin tiedostanut vetäväni roolia. Olen usein miettinyt tunteeko kaikki ihmiset näin. Vetääkö kaikki näissä kaveripukoissa yhtä isoa roolia? Onko muut ihmiset vain parempia hiljentämään sen sisäisen kritiikin äänen, joka vaatii lopettamaan esittämisen? Onko heillä ollenkaan sellaista ääntä?
Toinen vaihtoehto on tietysti se, että muut ovat todella sellaisia kuin he porukoissa ulospäin näyttäytyvät, ja minä olen vain friikki, joka ei sovi oikein minnekään.
Kaikki mikä pätee kaverisuhteisiin voidaan soveltaa lähes suoraan parisuhteisiin.
Tyttöystävän löytäminen jos jokin vaatisi suuren hinnan. Jos et ole tiettyjen kaavojen piirrustusten mukainen, etkä ole opetellut ulkoa oikeaa käsikirjoitusta, on tyttöystävän löytyminen yhtä todennäköistä kuin lottovoitto. Voisin tietysti tehdä kaikki tarvittavat toimenpiteet maksimoidakseni mahdollisuut. Voisin alkaa bodaamaan, räpsimään kuvia six-päckistä deittisivustoille, alkaa juoksemaan baareissa, muokata ajatusmaailmani, käyttäytymismallini ja kiinnostuksenkohteeni oikeanlaisiksi. Siihen vielä tekorusketus ja pesti jostain tosi-tv sarjasta niin johan riittäisi naisia ja elämä olisi niin vitun upeeta.
Mutta jälleen kerran tämä olisi liian suuri hinta pelkästä parisuhteesta tai yhden illan seikkailuista. En pystyisi elää sen tiedon kanssa, että elämäni ja niin sanottu onneni perustuisi tarkasti laskelmoituun rooliin. Se olisi vain keinotekoista onnea, ei aitoa onnea.
Paljon mielummin menisin hyvin pehmustettuun arkkuun nukkumaan.
Usein tulee mietittyä olenko liian huono tälle maailmalle vai onko tämä maailma liian huono minulle.
Kun asetan ikuisen levon haudan pohjalla toiseen vaakakuppiin ja elämän toiseen, vaaka kallistuu sinne ikuisen levon puolelle.
Nykyisin jokaikininen sekunti on kuin askel kuumilla hiilillä. Elämästäni on tullut kummallista tarpomista ilman ainoatakaan hengähdystaukoa. Pääni sisällä on jatkuva ajatusten myrsky. Olen kokoajan kireällä kuin viulunkieli. En ole viettänyt sekuntiakaan lomaa vuosikausiin. Nukuin hyvät yöunet viimeksi joskus varhaisteininä. Sitä mitä sängyssä öisin teen ei vuosiin ole voinut kutsua nukkumiseksi. Se on jotain outoa kukkumista unen ja valveillaolon välillä. Herään joka päivä zombina ja yritän keksiä jonkun syyn olla poistumatta kotoa ulko-oven sijaan parvekkeen kaiteen kautta.
Ajatus, että tätä samaa olisi luvassa vielä monta vuosikymmentä, tekee haudan levon erittäin houkuttelevaksi vaihtoehdoksi.
No, mitä sitten asialle voisi tehdä?
Onglmahan on siinä, että kaikilla tarjolla olevilla ratkaisuilla tuntuu olevan liian iso hinta; paljon isompi hinta kuin sillä, että päätyisi haudan pohjalle. Ymmärrän, että tämä saattaa vaikuttaa kaistapäiseltä. Miten millään muulla ratkaisulla voisi olla isompi hinta kuin koko elämän päättämisellä?
Katsokaas, se että eläisin eräänlaista kompromissielämää tietäen vetäväni vain tarkoin laskelmoitua roolia, on pahempi kohtalo kuin pehmustettu poikamiesboksi vaikkapa Hietaniemen hautausmaalla. En tiedä ymmärtääkö kukaan logiikkaa tämän takana, mutta omasta puolesta voin sanoa elämäni ajautuneen siihen pisteeseen, että tässä ajatusrakennelmassa on paljon perää.
Elämässä on yksinkertaisesti liikaa asioita, jotka tekevät siitä kannattamattoman kaltaiselleni ihmisille. Yksinäisyyspalstalla kun ollaan niin otetaan esimerkiksi seuran löytäminen.
Olen liikkunut reilut parikymmentä vuotta kestäneen elämäni aikana monissa, monissa porukoissa ja kaikissa havainnut erään erittäin räikeän yhtäläisyyden: kaikissa porukoissa sosiaalinen vuorovaikutus noudattaa hyvin tarkasti määriteltyä kaavoja. Puheenaiheet ja aktiviteetit on rajattu hyvin tarkasti tiettyihin sosiaalisesti hyväksyttyihin kategorioihin. Suomessa tämä tarkoittaa hyvin usein aktiviteeteissa ryyppäämistä ja puheenaiheissa tarinointia ryyppäämisestä. Jos sinulla on hiemankin ajatusta korvien välissä ja haluat laittaa näitä ajatuksiasi kuuluville, saa useimmiten osakseen kummastuneita katseita ja hiljaisuutta. Ihmiset tuijottavat kuin olisit kesken teatteriesityksen päättänyt poiketa käsikirjoituksessa annetuista vuorosainoista.
Kaveriporukoihin sulautuminen on aina vaatinut minulta pienen itsemuran. Olen joutunut sammuttaman ison osan todellisesta minästäni sopiakseni joukkoon. Takaraivossani olen kuitenkin tiedostanut vetäväni roolia. Olen usein miettinyt tunteeko kaikki ihmiset näin. Vetääkö kaikki näissä kaveripukoissa yhtä isoa roolia? Onko muut ihmiset vain parempia hiljentämään sen sisäisen kritiikin äänen, joka vaatii lopettamaan esittämisen? Onko heillä ollenkaan sellaista ääntä?
Toinen vaihtoehto on tietysti se, että muut ovat todella sellaisia kuin he porukoissa ulospäin näyttäytyvät, ja minä olen vain friikki, joka ei sovi oikein minnekään.
Kaikki mikä pätee kaverisuhteisiin voidaan soveltaa lähes suoraan parisuhteisiin.
Tyttöystävän löytäminen jos jokin vaatisi suuren hinnan. Jos et ole tiettyjen kaavojen piirrustusten mukainen, etkä ole opetellut ulkoa oikeaa käsikirjoitusta, on tyttöystävän löytyminen yhtä todennäköistä kuin lottovoitto. Voisin tietysti tehdä kaikki tarvittavat toimenpiteet maksimoidakseni mahdollisuut. Voisin alkaa bodaamaan, räpsimään kuvia six-päckistä deittisivustoille, alkaa juoksemaan baareissa, muokata ajatusmaailmani, käyttäytymismallini ja kiinnostuksenkohteeni oikeanlaisiksi. Siihen vielä tekorusketus ja pesti jostain tosi-tv sarjasta niin johan riittäisi naisia ja elämä olisi niin vitun upeeta.
Mutta jälleen kerran tämä olisi liian suuri hinta pelkästä parisuhteesta tai yhden illan seikkailuista. En pystyisi elää sen tiedon kanssa, että elämäni ja niin sanottu onneni perustuisi tarkasti laskelmoituun rooliin. Se olisi vain keinotekoista onnea, ei aitoa onnea.
Paljon mielummin menisin hyvin pehmustettuun arkkuun nukkumaan.
Usein tulee mietittyä olenko liian huono tälle maailmalle vai onko tämä maailma liian huono minulle.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Miten tämä liittyy feminismiin?
Kun nyt sinulle on kaikki mahdollista, rupea urheilijaksi. Hiihto on oikein sopiva laji. Keskity siihen, että pääset räkä poskella maaliin ja unohda turha pohtiminen. Harjoittele ja runkkaa, sitten mitalien myötä alkaa naisiakin löytyä kiusaksi asti.
Arkkuun ehdit kyllä myöhemminkin ja sinne pääset ihan varmasti.
"Tyttöystävän löytäminen jos jokin vaatisi suuren hinnan. Jos et ole tiettyjen kaavojen piirrustusten mukainen, etkä ole opetellut ulkoa oikeaa käsikirjoitusta, on tyttöystävän löytyminen yhtä todennäköistä kuin lottovoitto. Voisin tietysti tehdä kaikki tarvittavat toimenpiteet maksimoidakseni mahdollisuut. Voisin alkaa bodaamaan, räpsimään kuvia six-päckistä deittisivustoille, alkaa juoksemaan baareissa, muokata ajatusmaailmani, käyttäytymismallini ja kiinnostuksenkohteeni oikeanlaisiksi. Siihen vielä tekorusketus ja pesti jostain tosi-tv sarjasta niin johan riittäisi naisia ja elämä olisi niin ***** upeeta."
Menepä kerran tuonne ulkoilmaan ja katsele ihan todellista maailmaa, vaikka jonkun marketin eteen. Kuinka moni siellä perheelle ruokaa ostavista pariskunnista näyttää misseiltä, malleilta tai urheilijoilta? Kuinka monella on tekorusketus? Niinpä, lähes kaikki ovat täysin tavallisen näköisiä ja kokoisia. Silti he ovat löytäneet parin ja perustaneet perheen.
Ei sinun tärvitse olla mikään ihmemies. Mutta sinun pitää olla jossain määrin sopeutuvainen, kiinnostunut myös muista ja niin kuuntelemaan toista kuin myös aukaisemaan itsesi toiselle. Eikä kannata jumiutua joihinkin yksiin ainoisiin totuuksiin ja laukoa niitä kaikille. Sanalla sanoen, ole tavallinen normaali ihminen.