Haluaisin kuulla miten muut nuoret (itse olen yli 20v) ihmiset ajattelevat lapsena menetetystä vanhemmasta? Minun isäni kuoli ollessani lapsi, monta vuotta sitten. Toisaalta siihen on tottunut, toisaalta ei. On niin kurjaa kun ei ole perhettä niinkuin "kaikissa" elokuvissa ja tuttavien perheissä. Sitten minun on mahdotonta tunnustaa muille ettei minulla ole isää. Osa tuttavista ei edes tiedä. Kiertelen aina kaikenlaiset kysymykset, joskus saatan vain sanoa että vanhemmat ovat eronneet ja etten näe usein isääni. En tiedä tarkkaan miksi. En halua ihmisten sääliä kai. Ja tuntuu pahalta sanoa ääneen..? Olisipa enemmän ihmisiä ympärilläni.
Olisi kiva kuulla toisista samanlaisen historian omaavista....
Olisi kiva kuulla toisista samanlaisen historian omaavista....
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kirjoituksesi kosketti minua kovasti. Itselläni on isä, mutta syntyvällä lapsellani ei. Menetin rakkaani kuukausi sitten.He eivät koskaan tule tapaamaan toisiaan. Itse en ole koskaan nähnyt isovanhempiani, jo se tuntui pienenä pahalle. Nyt ymmärrän miltä vaavistani saattaa tuntua joskus myöhemmin. Olen yrittänyt haalia valokuvia, hauskoja muistoja, hänelle tärkeitä tavaroita, jotta saan joskus kerrottua vaavalleni miten hieno isä hänellä oli. Toivon, että niistä on jotakin apua. Tuska ja suru on suuri!
Toivon, että olosi helpottaa joku päivä. Yritä muistaa, että sinulla oli isä joka välitti sinusta ja rakasti sinua, älä heitä muistoja pois tai piilottele niitä. Anna hänen elää muistojesi kautta!
Itseasiassa olin sen verran pieni kun isä kuoli ettei muistoja oikeastaan kauheasti ole, en ehtinyt tuntemaan isää. Siksi varmaankin samanlainen tunne kun tulevalla lapsellasi... Mutta haluan sanoa ettei tämä ihan toivotonta ole, olen paljon ollut hymyilevä ja positiivinen paremman tulevaisuuden toivossa sekä uskossa elävä. Toisaalta ehkä parempi ettei tuntenut isää, ettei ikävöisi sillä tavalla kuin tunnettuja ihmisiä ikävöidään. Mutta sen sijaan on tyhjä olo, että iso asia puuttuu elämästä. Sanoin, että olen ollut hyvin positiivinenkin. Masennuskausi oli teinivuosina n.13-vuotiaana. Se että on rakastava äiti auttaa tietenkin hyvin paljon asiaa, ja sukulaisia.. Tärkeintä olisi siis se, ettei jää yksin. Minulla on hieman tätä ongelmaa valitettavasti. Kaikkea hyvää sinulle :) Aurinkoista kesää!
Minusta olisi kamala menettää äiti tai isä lapsena. Tosin isäni ja äitini erosivat kun olin 5-vuotias ja muutenkin kummankin mielenterveys horjuu, joten minulla ei virallisesti koskaan olekkaan ollut kunnon vanhempia.
Rajusti sanottu, mutta se on totuus. :(
Minulla on tuostakin asiasta kokemusta. Se on todella ikävää. Yritä siinä sitten kasvaa mallikelpoiseksi ihmiseksi :S Itse olen joltain osin onnistunut mainiosti, ja joltain aika huonosti. Kiva tietää että on "sielunveljiä" olemassa...
Luin kirjoituksesi ja meillä on varmaan paljon yhteistä. Laita meiliosoite niin kirjoitellaan ja voidaan atvata ja keskustella näistä asioista kahvikupposen kera!
Olisi kiva keskustella kanssasi. Laitathan sähköpostia osoitteeseen [email protected]
=)