Tajusin rakastavani vasta vuoden päästä

Jos jollain vanhemmalla tai tilanteen kokeneella on neuvoja/vinkkejä, otan ne vastaan mielläni.

Olen 24-vuotias nainen ja luulen, että tapasin elämäni miehen, mutta en sitä silloin tajunnut, koska olin niin hukassa. Olen luonteeltani hyvin tunteikas ja muita huomioonottava. Tunteikkuuteni takia olen ollut elämässäni monesti hukassa ja pakko myöntää, että ärsyttävin piirteeni on äkkinäiset mielenmuutokseni.

Noin puolitoista vuotta sitten tapasin yllättäen miehen, joka kiinnostui minusta hyvin voimakkaasti. Muistan huomanneeni, että mies ei ollut aivan oma itsensä ja kertoi valkoisia valheita. Inhoan valehtelua ja provosoidun tästä todella pahasti. En osannut silloin pukea sanoiksi, mikä minua miehessä häiritsi. Jälkikäteen ajateltuna niin rationaalisesti, kun tulimme toimeen keskenäämme täydellisesti, minä tietoisesti panttasin rakkauttani ja mies alkoi minusta enemmän kertoa valheita.

Tajusin hetki sitten, että pikkusiskoni on perusluonteeltaan hyvin samanlainen kuin tämä mies. Hänkin on perusolemukseltaan hyvin viileä ja tiedän, että hänen suhteensa ovat kaatuneet siihen, koska miehet pitävät häntä kylmänä. Niin ihana kuin pikkusiskoni on, hän ei osaa ja ymmärrä tunne-elämää (itse myöntänyt). Hän kertoo ns. sosiaalisia valheita, koska pelkää satuttavansa ihmisiä kylmyydellään ja ainakin kuvittelee valheiden jotenkin auttavan tilannetta. Jostain kumman syystä tulemme pikkusiskoni kanssa erinomaisesti toimeen. Minä ruikutan hänellä ja hän osaa kuunnella. Hän on sanonut, että tuon väriä hänen elämäänsä.

Tämä mies oli oikeastaan perusolemukseltaan samanlainen kuin pikkusiskoni, mutta ulkoisesti näytämme miehen kanssa hyvinkin samanlaiselta. Hänen ulkomuotonsa on minua kylmempi, mutta muuten muistutamme toisiamme. Pidän miestä maailman komeimpana miehenä, koska hänessä tuntuu olevan kaikki kohdallaan valehtelua lukuunottamatta. Minua hävettää vuoden takaiset kiistat, jossa oikeastaan vain syyttelin miestä. Taisin vain olla vihainen hänelle valehtelustaan ja jossain määrin kykenemätön rakastamaan (inhosin silloin itseäni). En kehtaa ottaa häneen yhteyttä ja käskin hänen aikoinaan kadota elämästäni. Kuulostaa varmaan ulkopuolisesta hyvin hurjalta, mutta järkevästi ajateltuna, taisin olla vain niin provosoitunut hänen valehtelustaan.

Muistan hänen aina hokeneen minulle, että kaikki tunteet on tehty käytettäväksi ja hän pitää tunteiden vaihtelusta. En silloin tajunnut, että hän puhui koko ajan minusta. Lisäksi hän kehui minua valtavasti, minkä ansiosta sain vihdoinkin itseluottamukseni takaisin, vaikka epäilin hänen koko ajan valehtelevan. Tiedän, että hän on lopullisesti väsynyt minuun eikä varmaan halua nähdä minua enää. En silti voi olla vasta nyt vuoden päästä olla tajuamatta kuinka paljon häntä rakastan. Luulen, että opin rakastamaan hänta vasta, kun aloin rakastaa itseäni.

Meressä on miljoonia kaloja, mutta onko siellä toista hänenlaista?