poika häpeää köyhiä vanhempiaan

Meillä oli ja on yhä pojan (nyt 13v.) kanssa samankaltaista ongelmaa.Hän aloitti vanhempiensa syyllistämisen siinä 9-10 vuotiaana. Ihmettelee aina äänekkäästi, miksi kavereilla on aina paljon rahaa, hienoja vaatteita, upeat asunnot, kaikenlaista hienoa elektroniikkaa yms. ja hänellä/meillä kaikki niin huonoa jne. Olemme työssäkäyviä vanhempia, mutta emme todellakaan anna pojalle 100e viikossa, niinkuin hän väittää ystäviensä saavan. Alussa pojan syyttäminen sattui, mutta nykyään annan juttujen mennä ohi korvien. Poika tietää kyllä, että kaikenlaista materiaalistakin tärkeämpää ovat välittävät vanhemmat ja että hän saa kyllä kaiken tarvittavan, mutta ei heti halutessaan.Lisäksi olen selittänyt pojalle, että perheitä on erilaisia; on eri asia jos perheessä on yksi lapsi tai jos siinä on kolme lasta, kuten meillä. Perheet eivät ole vertailukelpoisia taloudellisen tilanteensa suhteen ja tämän hän kyllä ymmärtää.

että pyytäisitte sen kaverin kylään ja keksisit jotain hauskaa mitä ei "rahalla saa" tai mihin ei varakkuus vaikuta.Olisko se sitten jotain tekemistä teillä kotona,tai lähtisitte retkelle pienten eväiden kanssa tms ja jos tällä pojalla olis hauskaa niin se "köyhyys" ehkä unohtuis.

Meilläkin on tullut sama asia eteen (poika täyttää kohta 10), vaikka emme ole ehkä niitä köyhimpiäkään, vaan ns. keskituloisia. Meillä ei kuitenkaan pröystäillä mammonalla eikä sitä ole sallittu pojallekaan. Omaa asuntoakaan ei meillä ole, vaan asutaan vuokralla luhtitalokolmiossa, kylläkin hyvässä sellaisessa. Rahat käytetään mieluummin perheen yhteiseen tekemiseen, mm. harrastuksiin, ystävien kanssa puuhailuun ja reissaamiseen rakkaassa kotomaassa. Asialliset pyörät ja urheiluvälineet on kyllä pojalle hankittu, mutta ei mitään kovin prameaa eikä kallista. Käytettyäkin tavaraa suositaan, mikäli on hyväkuntoista. Viikkorahaakaan ei anneta ilman vastinetta (meillä sen eteen joutuu tekemään kotitöitä).

Pojan kaverilla on ystäviä, jotka tuntuvat saavan vanhemmiltaan kaiken mitä haluavat. On kalliita leluja, huippupolkupyöriä, tehotietokoneita uusimpine peleineen, kamerakännykät, rahaa taskut täynnä jne. Eihän siinä mitään pahaa ole, jokainen elää varojensa mukaan, mutta kun nämä lapset LEUHKIVAT niillä kavereilleen aiheuttaen pahaa mieltä, "Miksen minä saa ikinä mitään kivaa, haluaisin tuollaisen vaihdepyörän joka Jaskallakin on, mun pyörä on ihan huono kun siinä on vain 3 vaihdetta.."

Olen sanonut pojalle että jokainen elää ja toimii varojensa mukaan. Ja ARVOJENSA. Minulle on tullut vähän sellainen kuva näistä rahaperheitten pojista, että heillä korvataan rahalla ja tavaralla sitä tärkeintä, eli välittämistä. Olen joskus ajatellut, että jospa lapset leuhottavat juuri siksi, että elämä on oikeasti aika tyhjää, eivätkä he saa vanhemmmiltaa tarpeeksi huomiota ja aitoa välittämistä? Mene ja tiedä.

Joskus kun pojat ovat olleet meillä, olemme lähteneet porukalla vaikkapa nuotiolle läheiselle retkeilyalueelle. Pojat, makkarat ja kalastusvälineet kasaan ja ei kun menoksi! Siellä kun katselee poikien auringon kanssa kilpaa loistavia naamoja ja kuuntelee heidän juttujaan siitä, "ettei heillä mitään tällaista koskaan tehdä", "en ole koskaan ennen käynyt metsässä paistamassa makkaraa", tulee ajatelleeksi mikä sittenkin on lapselle tärkeintä... lämpö, läheisyys ja välittäminen.

Raha ei tee ketään onnelliseksi. Poikammekin on sen vihdoin ruvennut tajuamaan, kun hänelle on asiasta puhuttu ja pyydetty miettimään, mitä meidän elämässä on sellaista mitä "Jaskoilla" ei ole.

Tämä nyt poikkeaa vähä aiheesta mutta kirjotanpa kuitenkin.

Kun itse olin lapsi, olin ns. rahaperheestä.suunnilleen kaikki saatiin kunhan tarpeeksi kauan kinuttiin, rahasta ei ollut pulaa, oli kalliit lelut ja vehkeet, kesämökki ja iso omakotitalo. Saatii koira ja kissa ja kaiken maailman örkkejä kun niin haluttiin. Rakkautta perheestä ei puuttunut, päin vastoin sitä oli melkei liikaakin.
Minulle oltiin kateellisia ja usein ystäväni piikittelivätkin siitä kun minulla oli kaikenlaista mitä heillä ei. Itkeskelin usein sitä että minkä minä sille voin että vanhemmillani on rahaa. Tulin tavallaan kateelliseksi niille joilla ei sitä kaikkea ollut.Esimerkiksi keksin alle kymmenvuotiaana tarinoita kavereilleni että kotona isä hakkaa vaikka ei hakannut, koska halusin todistella että ei meilläkään kaikki ole hyvin vaikka oli.

Sitä vain yritän sanoa, että onhan se kamalaa jos lapsi syyllistää vanhempia siitä että ei rahaa ole kuin roskaa mutta ajatelkaa sitä kääntöpuoltakin. ei välttämättä ole helppoa olla rikkaan perheen lapsi. raha ei sitä onnea tuo. Lasten on ymmärrettävä että ihmissuhteet ja muu vastaava on tärkeintä ei se rahamäärä. Varakkaita lapsia kiusataan siinä missä köyhempiäkin... asiasta vaan ei nosteta meteliä, "mitäs siitä,niillä on kuitenki rahaa".. :(

Kaikkien vauvakuume-palstalla ruikuttavien tulisi mielestäni lukea tämä viesti!

Siellä kuumeilijat kilpaa kuorossa laulavat, että "Ei se lapsi tarvitse rahaa vaan rakastavat vanhemmat!" ja tekevät lapsia kesken koulujen ja ilman työpaikkaa. Päälle vielä kritisoivat niitä tunteettomia naisia, jotka vaativat että taloudellinen puoli on hoidossa ennen lasten hankkimista. "Koskaan ei ole oikea aika lapselle, jos niin ajattelee!"

Totuus on, että lapsi kyllä oppii palvomaan rahaa vaikka perheessä sitä ei opetettaisikaan.

jeps jeps! terve vaan! mä olen itekkin aina asunu "köyhissä" olosuhteissa.. meillä oli varaa pieniin ekstrajuttuihin silloin kun vanhemmat oli vielä naimisissa, mutta eron jälkeen kun oli puolet vähemmän rahaa molemmilla, ei saatu mitään.. minä 16v tyttö ja 21v veli ja 10 v veli asutaan äitin kanssa kerrostalossa. meillä ei ole iso asunto eikä hieno auto eikä oikein mitään. mä olen ainoa lapsista joka on hävennyt että ollaan köyhiä. vaikka mullakin oli muutama rikkaasta perheestä oleva lapsi, he eivät kiinnittänyt huomiota siihen mitä ei meillä ollut, mitä heillä oli.. se on kuitenkin niin että on enemmän vähänvaraisia kuin rikkaita! me kuljemme välillä rikkinäisissä ja liian pienissä vaatteissa, koska äitillä ei ole iso palkka, ja sekin menee vuokraan ja laskuihin. mutta ainoa joka siihen kiinnittää huomiota, on me itse, ja kun huomaamme että tavarat eivät merkitse mitään, vaan olemme samanarvoisia ihmisiä keskenämme, se häpeän tunne menee ohi, aikanaan. meillä ei ole koskaan ollut varaa käydä etelässä, se on kaukainen haave vain. olemme kyllä käyneet risteilyllä tallinassa, c-luokan hyteissä, autokannen alla..:) ja hauskaa on ollut. Ei se raha onnea tuo, vaan läheiset ihmiset ja rakkaus!

Meillä taas lapseni ovat iloisia,kun olen raitis äiti. Isä asuu muualla ja juo. Unohtanut lapsensa. Mutta me pärjätään.

Kuullistaa silta etta koulussa lapset ovat jo tehneet numeron siita etta elatte vaatimattomammin. Mina sain kuulla jo 8 vuotiana kommentteja housun paikoista. 6 vuotiana eskarilaiset nostivat numeron haalareista mitka aitini oli minulle ommellut

Poika on oikeassa. Anna olla. Koulutoverit tekevat asiasta jo numeron. Ei se auta etta han tuo tuollaisia kavereita kotiin