Isäni kuoli yli 4 vuotta sitten. Enkä tiedä miksi se on minulle niin rankka asia, että en ole puhunut siitä kenellekään. No, ei silti ei minulta pahemmin ole kyseltykään. Mutta vieläkin, vaikka aikaa on kulunut jo paljon, alan salamannopeasti itkemään, jos joku mainitseekin isäni nimen tai muuta hänestä.
Kukaan ei ole pahemmin minun kuullut isästäni puhuvan, ei edes poikakaverini (oltu yhdessä yli vuosi). Rakastan häntä, mutta en pysty puhumaan siitä, en tiedä miksen. Jotenkin kai pelkään, että entä sitten, kun joskus menetän hänet, niin hän tiätää minusta sen.
Isäni oli minulle kaikki kaikessa. Olimme niin läheisiä kuin vain kaksi ihmistä voi olla. En tiädä miten jaksoin. No, ei silti olin niin nuori silloin. En puhunut siitä silloinkaan mitään, ja keskityin muihin asioihin, enkä edes miettinyt sitä, en kai vain jotenkin käsittänyt sitä. Olin vain kavereiden kanssa ja join.
Mitä kannattaisi tehdä, jotta asiasta puhuminen helpottuisi? Kannattaisiko mennä puhumaan jollekin terapeutille vai mitä?
Kukaan ei ole pahemmin minun kuullut isästäni puhuvan, ei edes poikakaverini (oltu yhdessä yli vuosi). Rakastan häntä, mutta en pysty puhumaan siitä, en tiedä miksen. Jotenkin kai pelkään, että entä sitten, kun joskus menetän hänet, niin hän tiätää minusta sen.
Isäni oli minulle kaikki kaikessa. Olimme niin läheisiä kuin vain kaksi ihmistä voi olla. En tiädä miten jaksoin. No, ei silti olin niin nuori silloin. En puhunut siitä silloinkaan mitään, ja keskityin muihin asioihin, enkä edes miettinyt sitä, en kai vain jotenkin käsittänyt sitä. Olin vain kavereiden kanssa ja join.
Mitä kannattaisi tehdä, jotta asiasta puhuminen helpottuisi? Kannattaisiko mennä puhumaan jollekin terapeutille vai mitä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuulostaa todella tutulta. Jos haluaisit kirjoitella sähköpostia ja vaihtaa sanoja niin sähköpostiosoitteeni on [email protected]
minä kokenut saman, ei siitä voi puhua!