Ujous on oire, ei sairaus

Ujous voi usein olla oire siitä, että hävetään omaa introverttiyttä, joka taas on ihan luonnollinen persoonallisuuden piirre. Ympäristö painostaa ekstroversioon sekä kodissa, koulussa, että mediassa ja viihdeteollisuudenkin suunnalta. Ja lopulta tietenkin työpaikoilla, jne. Jos alunperin olisi ihan ok olla introvertti ja herkkä (mitkä ominaisuudet varmaan usein kulkevat käsikädessä) niin ei olisi mitään syytä piilotella, hävetä, muodostaa huonoa itsetuntoa, rakentaa suojamuureja, pelätä, jne. ominaisuutta, joka on niin tärkeä osa omaa itseä kuin on esimerkiksi ihmisen sukupuolikin.

Jos ihminen, joka viihtyy paljon yksin tai korkeintaan parin hyvän ystävän kanssa, ei jaksa paljoa sosiaalista kanssakäymistä ilman uupumusta, on herkkä kaikelle stimulaatioille ja aistiärsykkeille eli on toisin sanoen introvertti niin tällainen persoona ihan taaperoikäisestä lähtien saadaan tuntemaan olevansa jotenkin outo, vääränlainen ja pakotetaan pienestä pitäen ryhmätilanteisiin, painostetaan muuttamaan luontaisesti sisäänpäin suuntautunutta persoonaansa ekstrovertimpaan suuntaan, pakotetaan yhteisöön (koululaitos) jossa todennäköisesti joutuu ryhmädynamiikan ja persoonan piirteensä vuoksi kiusatuksi, onko tällöin mikään ihmekään että voidaan pahoin ja ollaan ujoja?

Erittäin huono ja epämääräinen katkera teksti itse ujolta henkilöltä, joka koittaa selittää ujouttaan itselleen.

Nolo!

"Psykopaatiksi ei synnytä, sellaiseksi opitaan."

Pykopaatti on psykopaatti jo syntyessään.

Tässä keskustelussa on tullut esille aika jänniä juttuja. Esim. nimimerkin "jokainen tärkeä" kirjoituksesta saan sen kuvan, että ujo ei voi olla rohkea. Eikä rohkea voi olla ujo. Ehkä se on tottakin, vaikka en itse täysin allekirjoita tuota. Itse olen ollut ujo ja hiljainen pienestä pitäen. Ala-asteella ja vielä ylä-asteellakin olin jopa oikeasti niin arka, että se johti moniin epämukaviin tilanteisiin. Ei ole kivaa kun kesken pitkän kaksoistunnin ei jaksa enää pidätellä ja sitten pissaa housuunsa, kun ei uskalla kysyä opettajalta lupaa mennä vessaan, sen ikäisenä jolloin housujen kastelu ei enää ole suotavaa eikä mene enää pikkulapsen vahingon piikkiin. Tämä on ehkäpä konkreettisin esimerkki/kokemus siitä, minkälaisiin tilanteisiin ylitsepääsemättömältä tuntuva ujous ja arkuus saattaa johtaa. Monia tilanteita ja mahdollisuuksia elämässä on mennyt ohi ihan silmien edestä, ujouden, tai paremmin sanuttuna arkuuden takia.

Nykyään lähemmäs kolmekymppisenä olen edelleen, varsinkin uusien ihmisten seurassa hiljainen, koska tuntuu että en keksi mitään järkevää sanottavaa. Ylettömästä ujoudesta ja arkuudesta olen päässyt eroon, mutta vieläkin siitä on rippeitä jäljellä. Minulla on yksi todella hyvä, oikea ystävä, ja pari hyvää kaveria. Kaikki muut on vaan tuttuja. Ystäväni ja hyvien kavereiden seurassa minusta saa ihan eri kuva mitä oikeasti olen. Puhun kuin papupata ja olen eläväinen, iloinen ja onnellinen, itsevarma. Uudessa seurassa päinvastoin. Yksin kotona ollessa, minä kirjaimellisesti vain olen. Laitan ruokaa, istun koneella. Tiskivuori odottaa ja pölypallot pyörii lattiolla. Mitä väliä, kun ei ketään käy kylässä. Kotona käyn ihan "tyhjäkäynnillä" jatkuvasti.

Sanomattakin selvää, että en ole parisuhteessa. Enkä töissä. Edellinen parisuhteeni kariutui kolme vuotta sitten masennukseeni. En ole laittanut tikkua ristiin kumppanin tai töiden löytämiseksi pitkään aikaan. Tarvitsisin aika himskatin hyvän syyn, että miksi yrittää enää. Viimeiset viisi vuotta pelkkää pettymystä pettymyksen perään.