Elämään ja kuolemaan suhtautuminen muuttui isäni kuoltua.

En erityisemmin ole ikinä uskonut mihinkään, eikä isänikään uskonut. Ainakaan hän ei kuulunut kirkkoon. Isä kuoli tapaturmassa. On ihmeellistä mitä tapahtui viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Yritin silloin satuttaa itseäni, koska olen todella ahdistunut ja masentunut ihminen. En arvostanut elämää riittävästi. Tunsin jatkuvaa pahaa oloa. Isä pelasti minut itse teolta ja painotti minulle sitä miten elämää pitää arvostaa. Joskus se meiltä kaikilta kuitenkin viedään.

makasin sängyssäni nolona ja isä sanoi kuinka paljon minua rakastaa, eikä kestäisi jos menettäisi minut. On kasvattanut minua 20-vuotta. Hän itki ja pussasi poskelleni. En osannut reakoida siihen. Minusta se oli outo ja nolo tilanne. Silloin viimeistään ymmärsin kuinka paljon hän minua todellakin rakastaa.

Isän kuolema tuli kuin pommi taivaalta. Emme olisi voineet ikinä uskoa sitä. Olin vihainen jumalalle siitä, että hän riisti isältä elämän ja vei perheeltämme isän liian aikaisin pois. Isä arvosti elämäänsä ja eli aina meitä lapsia varten ja parempaa isää en olisi ikinä voinut toivoa. suvaitsevainen, empaattinen, hauska, kiltti ja viisas. Miksi jumala ei siis vienyt elämää minulta vaan isältäni, joka elämää arvosti?

Hautajaisten jälkeen näin oudon unen. Isä tuli uneeni. Hän istui keittiössä. Tulin makuuhuoneesta ja jalat lähtivät alta kun näin isän. Huusin:"Isä mitä sinä täällä teet? Sunhan pitäisi olla kuollut?" Isä rauhoitteli minua ja myönsi olevansa kuollut. Kertoi kuinka hänellä on hyvä olla. Pystyy näkemään minut ja olemaan kanssani, mutta minä en voi nähdä häntä. kertoi olevansa kuin toisessa ulottovuudessa, johon kaikki me tulemme perässä kun kuolemme. Siellä ei ole vihaa, surua, katkeruutta, stressiä tai pahaa. Siellä on jokaisen hyvä olla.

Sanoin isälle kuinka haluan hänen luokseen ja haluan olla hänen kanssaan. Isä kuitenkin sanoi, että minun pitää elää vielä ja kohta me näemme. Hän on koko ajan kanssani ja hän on minussa. Kysyin myös isältä kuolemasta, että sattuiko häntä jne.? Isä ei halunnut siitä puhua, koska minun ei pitäisi pohtia hänen kuolemaansa jatkuvasti. Kertoi, että tärkeintä on nyt, että hänen on hyvä olla.

Isän silmät ja jokainen yksityinen kohta oli niin aitoa. Puheääni ja koko persoona. Sitä aitoutta en osaisi edes kuvitella, saatikka matkia unessani.
Tiesin unessani ajan olevan rajallinen. Meille on annettu lyhyt aika nähdä toisemme.

Kun aikamme oli jättää lopulta hyvästit, niin repäsin itteni unesta pois, jotta en unohtaisi sitä, mitä isä oli minulle kertonut. Heräsin ja minuun sattui. Huusin äitiä ja itkin. Uni oli hyvin lohdullinen, mutta toisaalta haikea. Ikävä sattui vielä unen jälkeen enemmän. Olen jotenkin suuresti helpottunut, sillä tiedän isän olevan hyvässä paikassa ja tiedän, että näemme vielä. Edes kuolema ei voi rakkautta välillämme erottaa. Rakkaus on ikuista.

Sielu ei ole riippuvainen ruumiista, mutta ruumis on sielusta. Kun sielumme syntyy tähän elämään on se vasta pitkän tien alku. Elämä on vasta alkua, mutta sielumme jatkaa kuoltuamme toiselle tasolle, eli ulottovuuteen. Siellä tapaamme edesmenneet rakkaamme. He jaksavat odottaa meitä. En enään pelkää kuolemaa, sillä tiedän, että minut tulee hakemaan rakkaat ihmiset.

En osaa sanoa onko se taivas, mutta uskon, että jokainen on sinne tervetullut.